Näin viime yönä unta, että minun oli päästävä Ontario-järven päästä päähän (suurinpiirtein Hamiltonista Kingstoniin, katsoin tänään kaupunkien nimet kartastosta). Pohdin maitse kulkemisen hankaluuta ja matkustamista laivalla. Sitä varten menin kurkistamaan matkustaja-aluksen sisään.
Kun katsoin laivan ikunasta ulos, huomasin sen olevan jo suuren tummavetisen järven - kuin meren - selällä. Ymmärsin meidän olevan liikkeellä, sillä meidät ohitti vastaantuleva, samanlainen laiva (joka näytti toisen maailmansodan aikaiselta sotalaivalta). Harmaanmusta laiva kiisi lujaa, ja musta vesi kuohusi sen ympärillä, kun sen terävä kokka halkoi vettä kuin veitsi. Olin ensin huolissani, etten pääse laivalle perille riittävän nopeasti, mutta sitten ymmärsin, että meidän vauhtimme on yhtä kova.
Hereillä muistin pari riviä runosta, jonka luin parikymmentä vuotta sitten jostain Tämän runon haluaisin kuulla -antologiasta. Runo alkoi suurinpiirtein näin "Jotkut lähtevät sydänsuruissaan merille/ minä en lähtenyt/ ei ollut niin suurta merta/ ei niin mustaa laivaa". Se jäi silloin soimaan päähäni, ja se on palannut aina välillä mieleeni vuosien saatossa. Kun Pessi sairastui, minä kirjoitin runon, joka on jo hävinnyt, mutta muistan sen alun (edellisen vaikutus on selvästi havaittavissa): "Älä mene veljeni/ mustaan maahan".
Enempää en muista.
