Voi tätä vapaan ammatin ihanuutta. Olemme Pikkukarhun kanssa akateemisia pätkä- ja sälätyöläisiä molemmat. Pienet tulomme koostuvat pienenpienistä kirjoituspalkkioista (90 % julkaistuista teksteistä kirjoitamme ilman rahallista palkkiota), toimeksianto-tyyppisistä tehtävistä, satunnaisesta tuntiopetuksesta, apurahoista yms. Nyt kun Pikkukarhun kaksi osa-aikaista pätkää loppuu samaan aikaan, hän menettää samalla työhuoneensa, joka kuului toiseen niistä. Ja elämämme muuttuu pienemmäksi.
Sälätöitä tarjotaan meille edelleen ja niihin tarttuminen avaa uutta sälää ja pätkää - monet ovat kuitenkin humanistille ihan hyviä työtehtäviä. Uusliberalismin hengessä niihin ei valitettavasti yleensä kuulu mitään työntekijän 'etuuksia' kuten työtiloja tai työvälineitä.
Elämämme on menossa tosi ahtaaksi, kun ainoa nettiin riittävän nopea tietokoneemme on pienen kaksion olohuoneessa, samassa huoneessa missä Kissanminttu nukkuu. On hankittava isompi asunto, mutta kolmiota suurempaan meillä ei ole varaa. Halpaa työhuonetta on vaikea löytää. Laitan nyt toivoni Pikkukarhun äidin kellarihuoneeseen, johon ei siis nettiyhteyttä saa (mutta ehkä se voi olla hyväkin?). Talvella matka sinne kestää 50 minuuttia suuntaansa, keväämmällä pyörällä sinne ajaa alle puoli tuntia (pääkaupunkiseudun päättömän poikittaislinjaongelman takia).
Jokin lisätila, uloke, sateliitti on tähän tilaongelmaan keksittävä. Syksyksi voin anoa yliopistolta työhuonetta - jos pidemmän aikavälin tutkimusrahoitukseni on kunnossa, se puolestaan selviää kevään aikana. Olen taas kerran vakuuttunut siitä, että minun on haettava kuukausipalkkaisiin töihin päästäkseni tästä sälärahoituksen kierteestä. Mutta sitten. Niin, sitten. Miten teen sen hiton väitöskirjan koskaan?
-----
Puhun isäni kanssa puhelimessa joka päivä. Äitini ei halua puhua Pessin kuolemasta, vain käytännön asioista. Olen yrittänyt selittää heille, etten ole perillinen, eikä perunkirjoitus niin ollen kosketa minua. Ei mene jakeluun. Nyt joudun käymään Pessin raha-asiat perunkirjoitusta varten läpi. Tietenkin pelkään että asioiden läpi käyminen koituu jommallekummalle liian raskaaksi ja hän saa sydärin tai jotain, sillä me emme tiedä, missä määrin Pessin taloudelliset ongelmat vaikuttivat hänen päätökseensä. Mutta on minunkin voimillani rajansa. Tirlittan oli törmännyt Eemeliin elokuvateatterissa ja kysynyt, jouduinko järjestämään hautajaiset yksin. "jotenkin vain arvasin, muistinhan mä millaisia sun vanhemmat on" sanoi Tirlittan puhelimessa lakonisesti. Niin, alan olla tosi väsynyt.
Nyt pitäisi tehdä taas täydennysopintoja ja suunnitella kevään opetusta Kissanmintun hoidon ohessa, mutta aikataulutusta on sotkenut koko perheen sairastelu. Sitten Pikkukarhu lähti työmatkalle, jolta hän palasi juuri - olen ollut pari päivää hyvin vaateliaan Kissanmintun kanssa kahden (ehkä hänellä on Pikkukarhua ikävä?). En ole saanut mitään aikaisiksi ja viikko on jo melkein lopussa.
