Kipeää, kipeämpää (eli Apurahatutkija ja sosiaaliturva)

Meillä on tänään itketty. Pikkukarhu ei saanut sitä rahoitusta, jota niin kipeästi toivoi. Se ratkesi eilen. Tänään tuli tieto, ettei toinenkaan rahoituslähde tarjoa ratkaisua. Seuraavat tiedot tulevat vasta keväällä.

Me kyselemme toisiltamme, kuinka kauan tätä on järkeä jatkaa (Pikkukarhukin kysyy, vaikka hän on vasta aivan alussa). Kuinka lähelle konkurssin kynnystä haluamme sysätä perheemme kilvoitellessamme pikkuruisista apurahoista? Hakemiseen menee enemmän energiaa kuin tutkimiseen, vaikka tutkimuksen pitäisi olla päätyö - ja tammikuusta lähtien ensi kertaa meidän molempien päätyö. Merkillinen työ, sillä siitä ei ainakaan alkuvuonna makseta kummallekaan senttiäkään.

Pikkukarhulla on ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha turvanaan, mutta minulla on pahempi tilanne. Jos ajaudun tyystin tulottomaksi, työvoimaviranomaiset mitä luultavimmin vaativat minua keskeyttämmän jatko-opintoni, koska en ole ollut viime vuosina kunnollisissa työsuhteissa (pikkuruisia silppuduuneja ei lasketa) vaan 'vapaana ammatinharjoittajana' (tms. yrittäjään rinnastettava outo) apurahalla. Mutta minähän en niitä kesken jätä juuri kun olen henkäyksen päässä lisensiaatintyön valmiiksi saamisesta. Kun vain koko hakemis- ja muuttorumba hiljenisi niin että ehtisin keskittyneesti kirjoittaa.

Nyt siis alkaa palaa säästöt: meidän varjeltu hätävarakassa.

Onhan meillä sitten vielä sosiaaliturvajärjestelmä. Kai. Siellä jossain.

Muutettu (pysyvästi osaan asuntoa)

No niin, seinää ei tarvitse repiä irti, vain olkkarin ja keittokomeron lattia ja kuivattaa keittokomeron betonilattiaa kaksi viikkoa. Se tarkoittaa ettei meidän tarvitse muuttaa välillä pois. Mutta vessassa tiskaaminen jatkuu, ja kuivausfirman miehen mukaan koko hommaan voi pahimmillaan mennä kaksi kuukautta. "Teidän ei kyllä kannata viedä tavaroita niihin huoneisiin". Mielenkiintoista. Lähes puolet asunnon pinta-alasta muodostuu niistä. Mihin me kaikki huonekalut oikein tungemme?

Muutettu (toistaiseksi)

Varasimme lauantaiksi muuttoporukat, muuttolaatikot, L-kärryn ja laina-auton. Perjantai-iltana kävin uudessa asunnossa valmistelemassa muuttoa. Kävelin keittokomeroon, ja kas: uuni oli irti ja osa lattiasta.. Missään ei ollut minkäänlaista lappua siitä, mitä on tapahtunut. Soiteltuani ympäriinsä sain selville, että keittiössä on jokin putki pettänyt ja kuivausfirma on käynyt paikalla vain poistuakseen viikonlopun viettoon kesken hommien .

Nyt meillä on sitten asunto täynnä purkamattomia laatikoita. Osa niistä (15) on palautettava huomenna aamulla. Ehkä jo huomenna saamme tietää:
a) vaihdetaanko paitsi keittiön lattia, myös olohuoneen
b) pitääkö jokin seinä repiä auki (jolloin emme voi asua täällä ja osa tavaroista on muutettava pois pölyn tieltä)
c) koska tämä kaikki tapahtuu.

grhmmmmmmmmm. Valmistaudun hyvin kirpeän reklaamaatiokirjeen kirjoittamiseen.

Tämän olen oppinut

Okei. Nyt vasta tajusin, että kaikki seinät ja nurkat eivät ole suoria. Eivätkä kaikki katot. Ne voivat olla vinossa, kuprulla tai lommolla vaikka silmä sanoisi muuta. Myöskään pienten tapettitehtaiden isokuvioisten tapettirullien kuvat eivät ole välttämättä millintarkasti paikoillaan. Olemme Muusan kanssa kaksi sunnuntaita tapetoineet uutta kämppää ja tehneet silmänkääntötempun jos toisenkin voittaaksemme nämä pikku vastoinkäymiset.

Muutto on ensi viikonloppuna. Tarttis alottaa pakkaaminen.

Vaiherikas viikonloppu

Kävimme perjantaina katsomassa Vinokinossa naislyhärikoosteen. Se oli monin paikoin hauska! Erityisesti pidin pätkistä Everything Good (USA 2004) ja Hoi Maya (Sveitsi 2004). Valitettavasti en päässyt katsomaan Loving Annabellea seuraavana päivänä. Elokuva alkoi kiehtoa narsistista mieltäni, kun eräs tuttu kävi huikkaamassa, että hänestä minä näytän ihan elokuvan päähenkilöltä (siltä opettajattarelta) tai päähenkilö minulta, kuinka vain. Noh, still-kuvista en ainakaan tunnistanut itseäni.

Lauantaina oli vuorossa myös järjestyksessä toinen suomalainen kirjallisuuden queer-tutkimuksen väitös, kun Pia Livia Hekanaho väitteli Helsingissä Marguerite Yourcenarin tuotannosta. Lisäksi viikonloppuna oli seurakuntavaalit ja maanantaina selvisi että olen mennyt niissä läpi (mikä on se persoonallisuustyyppi, joka haluaa aina työntää päänsä keltamuurahaispesään?*). Ja sitten jonnekin kaiken häslingin ja uuden asunnon remontin keskelle tuli vielä viesti, että yksi tuttumme on kadonnut Afrikassa. Nyt vahdimme tekstiviestejä ja meilejä odottaen tietoa, toivoen hyviä uutisia. Vielä toivoen.

*Kusimurkkupesä oikealta nimeltään. Sievistelen.

Ulos!

Tää pääsee Vinokinoon, tää pääsee Vinokinoon! Katsomaan tänä iltana Pikkukarhun kanssa naislyhärikoosteen, sillä Kissanminttu on Eemelillä.

Pikkukarhu sanoi aamulla, että hän haluaa mennä sen jälkeen oluelle. Minä kysyin, onko hän varma että me jaksamme enää kymmenen maissa sinnitellä hereillä*. Mutta sitten Pikkukarhu olikin luvannut, että käymme liimaamassa Tulkaa kaikki -liikkeen mainoksia homokapakoihin, sillä sunnuntaina alkaa seurakuntavaalit. Ja mikä vanhan aktivistin tappais...


*Vauvojen Onnettaren le(i)muava katse on nimittäin luotu taas öihimme. Mitäs uhmasin Onnetarta avoimella kehuskelulla!

Vuosirenkaita

Vuosipäivät kietoutuvat tähän kuuhun. On kulunut vuosi siitä kun Kissanminttu sai nimensä ja vuosi siitä kun näin viimeisen kerran Pessin elossa. Parin viikon sisällä on vuosi Pessin kuolemasta, vaikka se tuntuu tapahtuneen aivan äsken.

Luin juuri Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty, jossa hän kertoo sisarensa itsemurhasta ja sitä seuranneesta vuodesta. Kirja oli hieno, hyvä, suositeltava erityisesti sisaruksensa menettäneille. Luin hengitystä pidätelleen kuvauksia eletyistä tunteista, minun tunteistani. Tosin kirjoittajan kohdalla vitutuskerroin oli huomattavasti alhaisempi. Minun vuodestani puolet on mennyt raivotessa veljelle, jota ei enää ole.

Pieni talo kaupungin keskellä

Kävimme tutustumassa Kissanmintun päiväkotiin. Se ei ollut kumpikaan niistä, joihin haimme, sillä ne ovat molemmat täynnä.

Miksi täällä on niin hiljaista? kysyi Eemeli. Mutta kaikki lapset olivat juuri askartelemassa. Paitsi ne jotka olivat yläkerran jumppasalissa riehumassa. Seiniä koristivat lasten piirustukset ja alakerrassa valmisti lounasta pienen talon oma keittäjä.

Se oli meistä (minusta ja Pikkukarhusta, Eemelin mielestä siellä oli aivan liian hiljaista) jokseenkin idyllistä. Jollain kummallisella tavalla tila muistutti niitä leikkikouluja, joita itse lapsena kävin*. Kissanminttu oli tavattoman innostunut ja karkasi koko ajan muiden lasten perään. En voinut kuin nauraa ajatukselle päiväkodeista lasten säilömisenä laitoksiin - ajatukselle, jota esim. Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalla aktiivisesti viljellään.

Päiväkodin johtajaksi meille osui myönteinen nuori nainen, jolle perhemuotomme oli ihan luonnollinen. Kun olin kysynyt tuhatta ja yhtä asiaa (missä vaunuja säilytetään? käyttekö te retkillä? onko teillä käsitelty sukupuolisensitiivistä kasvatusta?) kysyin häneltä haluaisiko hän kysyä meiltä jotain perheestämme sateenkaariperheenä. "Ei" hän sanoi "mutta voisin kyllä kysyä, kuinka Kissanminttu käyttäytyy, jos hän on teidän luotanne pois, esimerkiksi mummolassa?"



*Ikäkriisin nostattamaa nostalgiaa? Olemme Pikkukarhun kanssa haksahtaneet 70-lukuun, se näkyy jo uuden asunnon tapettien valinnassakin. Ainakaan emme ole ylenmääräisen trendikkäitä, sillä ymmärtääkseni retrobuumi meni jo - ja vihelsi mennessään!