"Ensin pelastettiin tutkija Andersson..."

Hyvät tyypit pärjää aina -ajatus on virhe. Yleinen virhepäätelmä, sillä olen kuullut sen yliopistolla monta kertaa (tosin pääasiassa alle 35-vuotiaiden suusta). Sillä Andersson pelastetaan niin kovin paljon herkemmin kuin Andersdottir (myös yliopistolla - varsinkin yliopistolla). On outoa ettei tuttavien suosimiselle ole nimeä, sillä 'nepotismikin' tarkoittaa sukulaisten suosimista. (Seurasin taas vierestä yhden viran petaamista valtiotyönantajalla. Taisteluväsymystä: kukaan tuttu, minä mukaanlukien ei viitsinyt edes hakea sitä, kun kaikki tiesivät sen pedatuksi.)

Olen taas työelämäpahantuulinen.

Se estää suotuisasti minua kirjoittamasta, kun kirjoittaminen arastuttaa. Pitäisi määritellä kaksi ristiriitaista käsitettä, mieluiten samassa kappaleessa. "En minä osaa" ei nyt käy, vaikka se on se ensimmäinen, joka tulee mieleen.

Mutta, mutta. Kohta tulee vaalit! Jotain mukavaa jota odottaa. Minä seuraan vaaleja kuin Pikkukarhu olympialaisia (olympialaisia ja vaaleja, korjaa sisäinen Pikkukarhuni, joka epäilee minun epäpolitisoivan hänet). Minä aion äänestää feministiä. Mikä yllätys!

...ja yhdestä naispapista

Joukko teologian opiskelijoita on kannellut Tuomiokapituliin myös naispapista, joka on heidän mukaansa siunannut rekisteröidyn parisuhteen. Papin mukaan hän on siunannut ihmisiä, ei liittoa.

Tämä sota (josta kirkko on vain pieni mutta äänekäs osa) piilottaa alleen jotain muuta. On vaikea ymmärtää, että jotkut ajattelevat homojen ja lesbojen istuvan maailman suurten muutosten kytkimen päällä.

No joo, ehkä meitä pyöritellään perheen murroksen ytimessä - joskin siellä on myös harvemmin mainitut heteroiden sarjamonogamisoituminen ja uudenlainen uusperheistyminen.

... mutta eiköhän se yhteiskunnan suuri järistys ja murros ole jossain toisaalla: tykin suussa savuaa ruuti, joka on neoliberalismi nimeltään.

On homofrågan (ja muuta)

Minuun on luotu ankaria katseita, mutta minua ei ole nuhdeltu. (ja myös ystävällisiä, huolestuneita katseita, se sanottakoon)

Ankara katse on toisaalla. Kahdesta ruotsinkielisestä papista on tehty kantelu Porvoon tuomiokapituliin aiheesta 'homofrågan'. Molemmat ovat siis profiloituneet postitiivisesti julkisuudessa seksuaalivähemmistökysymyksissä, ks aiheesta:
http://karlafhallstrom.blogspot.com/2007/01/anmld-fr-dk.html

Onpas blogistani nyt tulossa kirkollinen, hmmmm.

Muuta:

• Pikkukarhun vatsatauti kiertää perheessä, minkä seurauksena olen laihtunut puolitoista kiloa (ei ehkä kannata huutaa jee, koska luultavasti se on vain nestehukkaa)
• Olemme (ennen vatsatautijubileeta) juhlineet lahjarahoin kylpylässä syntymäpäivääni, vaikka olin tähän päivään asti vannonut että jotain niin keski-ikäistä minä en aio tehdä (=olen keski-ikäinen)
• Olen uskaltautunut tunnustamaan ohjaajalleni, että tutkielmani aikataulu pissii alleen kuin pentukoira (ja hän on vastannut ystävällisesti)
• Olen edelleen jatkuvassa hermojännityksessä järjestymättömien raha-asioiden kanssa.
• Kissanmintun osa-aikainen päiväkotiura näyttää alkavan ihan mukavasti, mikä antaa sekä minulle että Pikkukarhulle mahdollisuuden kokea että olemme ajattelevia aikuisia ihmisiä, jotka osaavat puhua muustakin kuin pottaan kakkaamisesta ja babyprooffaamisesta. Ja se on arjen juhlaa se.

Rehtorin huoneeseen, ja heti!

Yksi kirkkoaktiivi yrittää järjestää minut kirkkoherran puhutteluun, koska kuulemma kirkkokriittiset näkemykseni eivät ole kirkon luottamushenkilölle soveltuvia.

Neuvoteltuani muutaman itseäni kokeneemman kanssa kuulin, ettei kirkkoherra voi nuhdella eikä 'puhutella' minua, koska en ole kirkon työntekijä vaan vaaleilla valittu. Sen sijaan hän voi kutsua minut 'keskusteluun'. No, saa nähdä. Jos hän niin tekee, otan oman teologin mukaan. (ja mietin jo hetken myös mankan mukaan ottamista).

muurahaispesä, tosiaankin.

viimeinen päivämäärä

Ähh, Pikkukarhu lähti kolmeksi päiväksi konferenssimatkalle, ja Kissanmintulle pamahti parin päivän nuha, niin ettei täällä juuri nukuttu. Sitten Pikkukarhu tuli takaisin ja juuri kun ajattelin että saan nukkua, hänellä olikin ruokamyrkytys (tai vatsatauti, se nähdään kohta..) . Jonka alkaessa laantua minulla alkoi nenä vuotaa. Ja simultaanisesti: kun selvisin suurimmasta osasta yhden näyttelyn tekstejä, alkoi opetus ja nyt painaa päälle useamman populaaritieteellisen pikkuartikkelin dedis.

Minusta ei tule koskaan lisensiaattia. Uhmaan kohtaloa kun luulen, että ehdin kirjoittaa sitä.

Lunta sattaa, taitaapi tulla..

Lunta! ilmoitin Pikkukarhulle aamulla. Räntää, sanoi Pikkukarhu. Hänestä minä olen parantumaton pessimisti, joka osoittaa optimismia vain muutamassa asiassa (jolloin optimismini on hänestä hätkähdyttävän katteetonta): sää, ajamamme lakiehdotukset sateenkaariperheiden yms. aseman parantamiseksi, Pikkukarhun sijoittuminen työelämään.

Kun minä katson Pikkukarhua, näen junan, jolla on yksi raide. Juna ajaa rataa joka menee suoraan eteenpäin ja siinä on yhä loistavampia pysäkkejä toinen toisensa perässä. Jos hetkellisesti ollaankin pöpelikössä, matka on kuitenkin oikeaan suuntaan (tämä maalailu ärsyttää Pikkukarhua suunnattomasti ja minua on kielletty enää harjoittamasta sitä hänen kuultensa).

Itseni kohdalla, niin. Taidan olla viime aikoina nähnyt vain pöpelikköä. Räntää ja pöpelikköä.

Eikö hyvinvointivaltion pitänyt kuulua kaikille?

Minä olen juuri nyt barrikaadeille liian väsynyt (Kissanminttu aloittelee päiväkodissa ja se on taas aiheuttanut meille risoja öitä - Kissanminttu reagoi kaikkeen unellaan), mutta tässä puolipäänsärkyisessä puolivalvetilassakin ilahduttaa, että viime päivinä tutkijoiden ja taiteilijoiden olematon sosiaaliturva on nostettu julkiseen keskusteluun: Anu Suoranta Hesarissa ja blogissaan, sekä tulossa on myös kuun lopussa keskustelutilaisuus Ylioppilasteatterissa Helsingissä (24.1. klo 15.30-18).

Pätkis

En usko, että saan sitä työpaikkaa. Minua pyydettiin haastattelussa kolme kertaa vastaamaan kysymykseen, miksi minulla on työhistoriassani niin paljon määräaikaisuuksia.

Ensin en ymmärtänyt kysymystä.

Toisella kerralla kerroin kyseisten työsuhteiden olleen viransijaisuuksia julkiselta sektorilta, joten määräaikaisuutta ei voi vakinaistaa, kun virka kuuluu jo jollekin toiselle. Kolmannella kerralla selitin, ettei alallani ole juuri koskaan haettavana vakituisia töitä, ainakaan avoimessa haussa. Sen huomaa, jos seuraa avoimia työpaikkoja. Ja että tuntiopetusta tehdään yliopistolla kurssi kerrallaan. Yritinpä selvittää valtionsektorin määräaikaisuusongelmaakin lyhyesti. Aloin kuulostaa pahemman kerran puolustelevalta.


Mutta miksi juuri minä? Miksi juuri minä kuulun prekariaattiin. Siihen on vaikea vastata. Olen tehnyt vääriä valintoja ja olen syntynyt väärään aikaan, valmistunut yliopistosta lama-aikana, enkä juuri koskaan ole päässyt kiinni työelämään sillä vanhanaikaisella tavalla, vaikka olenkin tehnyt kaikenmoisia töitä 13-vuotiaasta asti.

En ehkä koskaan saa tietää kuinka paljon merkitystä on omilla toimillani ja sitten sellaisilla asioilla kuin väärä sukupuoli, luokka/perhe/tausta, seksuaalinen suuntautuminen tai väärääkin väärempi dysleksia. Yksi ilta, kun kieriskelin oikein itsesäälissä, sanoin Pikkukarhulle, että ihonväri on minulla sentään oikea - missä olisinkaan jonkin toisen värisenä.

Niin kauan kuin pystyn elättämään itseäni tuskin kuitenkaan kauheasti kadun valintojani, sillä olen tehnyt ne sydämellä. Olen valinnut alani sen mukaan että voin tehdä työtä jolla tuntuu olevan jotain merkitystä, että voin vaikuttaa johonkin (tosin ajatuksen ylevöittävä efekti hiipuu siinä vaiheessa kun vuokrarahoja ei meinaa saada kasaan).

Aina tulee uusia töitä, uusia pätkiä. Pätkän päälle pätkää.