Aika kulkee nykyään omituisin hyppäyksin. Palasin blogini ääreen, koska kuvittelin kirjoittaneeni viimeeksi jo kaksi viikkoa sitten. Siitä olikin vain neljä päivää.
Osittain siinä on kai kyse surusta. Omaisryhmän viimeisestä kokouksesta ei ole kuin pari viikkoa ja se tuntuu tosi kaukaiselta. Vielä kaukaisemmalta tuntuu seuraava tapaaminen, sillä ryhmä on kesälomatauolla.
Suru ei ole enää ylitsevellovaa ja olen päässyt järkytyksestä yli. Mutta suru on kuin luupiikki, se jäytää ja kaivertaa kipeästi monta kertaa päivässä. Suupieleni ovat kääntyneet kuin lopullisesti alaspäin. Ajattelen (toivon) että aika kuluttaa surua kuin aallot rannan kiviä. Hitaasti, mutta kuluttaa, hioo pehmeämmäksi ja pyöreämmäksi.
Yksi syy ajan outouteen on krooninen univaje. Kissanminttu on kohta vuoden, eikä hän vieläkään nuku kokonaisia öitä vaan herää monta kertaa joka yö. Olen väsynyt fyysisesti ja väsynyt emotionaalisesti. Haluaisin pystyä ja ehtiä paljon enemmän kuin mihin pystyn, mutta työtehoni on jotain tyyppiä medium miinus. Sitten väsyn itseeni, siihen etten saavuta tavoitteitani ja aikataulujani.
Eilen illalla paljastui, että silloin kerran kun Pikkukarhu oli ulkomailla ja minä olin Kissanmintun kanssa Ruusalla ja Muusalla kylässä, Kissanmintun hillittömässä oksennuskohtauksessa kyse ei ollut vatsataudista, vaan muna-allergiasta, kuten silloin epäilin. Pikkukarhu oli nimittäin eilen illalla antanut Kissanmintulle palan munakasta ja pitkälle yöhön saimme todistaa syöksyoksennusten sinfoniaa..
Tänään hän on kunnossa, mutta Pikkukarhu on flunssassa. Ylihuomenna pitäisi lähteä sukulaiskiertueelle ajelemaan pitkin itäistä Suomea. Matkalla poikkeamme Eemelin kesätyönpaikan paikkakunnalla vilauttamassa hänelle Kissanminttua, jota hän ei ole kerennyt näkemään vähään aikaan.
