Pride-viikko on alkanut, Pride-viikko on alkanut!!
Vaikka on todella todella kivaa, että sateenkaariväkeä lappaa ympäri maata Helsinkiin ja helsinkiläisetkin malttavat pysyä kaupungissa vielä viikon, Pride-viikko herättää aina minussa monenlaisia tunteita. Takavuosina Pridet olivat kovin sosiaalityöpainotteisia, biletyksen lomaan oli ripoteltu tukiryhmää jos toistakin niin meille ongelmatapauksille kuin omaisillemmekin. Minä olen lakannut tarvitsemasta homoseksuaalisuuden takia tukiryhmätoimintaa yli 15 vuotta sitten, joten se meni vähän ..ohi.
Nyttemmin, ehkä Vaasassa pari vuotta sitten järjestettyjen hyvin kulttuuripainotteisen Pride-viikon vaikutuksesta, ohjelma on ihastuttavasti monipuolistunut - kulttuuriohjelmaa on enemmän. Lisäksi ainakin kirjallisuussoirée Villa Kivessa lienee saanut vaikutteita Tribadien yöt ja päivät -tapahtuman jokasyksyisestä kirjallisuusiltapäivästä Villa Kivessä.
Mutta. Sitten tulee mutta. Mikä on tuo salaperäinen ylpeys, joka englannin kielellä on luoksemme tänne pohjoiseen johdatettu, kehtaamatta sitä edes suomeksi kääntää? Tarkoittaako se jotain pakkoiloista pomppimista kilpaa ilmapalloryppäiden kanssa: katsokaa miten iloisia ja kivoja ja mukavia me ollaan, hei suvaitkaa meitä! Olen jo niin vanha, että retrohenkisesti toivoisin vanhan kunnon vapautuspäivät-sanan palautuvan (oi, olisi ihanaa vapautua).
Ja sitten toinen mutta. Kuinka kummassa 'kaappi' on otettu teemaksi tänä vuonna? Jos haluataan pridata (huomaa uudissana) ja ottaa etäisyyttä 80-lukulaiseen synkkämielisenä pidettyyn vapautuspäiväpuheeseen, miksi ottaa teemaksi 80-luvulla niin kovin suosittu kaappi?
Kaappi on minusta pelottava käsite. Se sisältää ulostulon vaatimuksen, yhden ankaran jähmeän ulostulokertomuksen formaatin takorautaisen painon. Formaatti on yhdenmukaistava ja pakottava. 'Kaappi' väittää, että maailma paranisi kerta heitolla, jos kaikki homot, lesbot ja biseksuaalit nyt vain ottaisivat itseään niskasta kiinni ja julistaisivat identiteettiään kaikille. Sitä yhtä ja ainokaista, alati muuttumatonta. Sivumennen sanoen, kuulostaa minusta hitusen naiivilta politiikalta.
Mitäs siitä, jos jollekulle kaapin oven aukeamisen hinta on ryppy isoisän kulmakarvojen välissä, toiselle koko elämänuran kaatuminen kerralla (esim. monet teologit)! Niitä jälkimmäisiä voi sääliä. Voivoi. Sääli on kovin nostattava tunne.
Minä en ole kaapissa, tietääkseni. Mutta minulle, minun peräänantamattomalle luonteelleni, kaappi on ongelma. Kaapista voi tulla ulos vain toisten ehdoilla, kaapista tullaan ulos heteronormatiivisen kielen ja järjestelmän sisällä. Kertomiseen kuuluu tauko. Se on lyhykäisyydessäänkin aivan liian pitkä, sillä se vihjaa: "Nyt olen kertonut. Nyt sinä saat päättää, suvaitsetko vai etkö suvaitse."
Ja minä en tahdo antaa muiden päättää. Tulla suvaituksi - mikä oikeus se muka on?
