Ehdimme vihdoinkin katsoa Pikkukarhun kanssa viime viikonloppuna nauhoittamamme televisioelokuvan Tytärtäni ette saa (What Makes a Family, USA 2001). Kuten tavallista, elokuva kertoi huoltajuustaistelusta ja siihen tarvittiin yksi kuollut lesboäiti (happy end oli siinä, että sosiaalinen äiti sai oman lapsensa virallisen vanhemmuuden). Kertomuksissa me kuolemme usein. Myös omissa kertomuksissamme.
Juuri ennen sairaalaan menoa tein paperin nimeltään 'Viimeinen tahtoni'. Ruusa ja Muusa todistivat allekirjoitukseni oikeaksi. Paperissa luki näin:
Minä, Ein Tell (hetu) ilmaisen tällä asiakirjalla viimeisen tahtoni koskien syntymätöntä lastani, jota odotetaan syntyväksi heinäkuussa 2005. Toivomukseni on, että mikäli minä kuolen tai muuten menetän lopullisella tavalla kykyni lapsen huoltajana, lapsi annetaan huollettavaksi ja adoptoitavaksi rekisteröidylle puolisolleni Pikku Karhulle (hetu), tai mikäli adoptio ei olisi jostain syystä mahdollinen, hän saisi lapsen huoltajuuden. Myös adoptioprosessin ajan toivon lapsen olevan Pikku Karhun huollettavana. Koska lapsi on yhdessä hankittu Pikku Karhun kanssa yhteiseksi lapseksi, katson tämän järjestelyn olevan mitä enimmissä määrin lapsen edun mukainen ja tukevan lapsen emotionaalista kehitystä, perheyhteyttä ja muuta hyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla.
Harmaan puun kylässä 15.7.2005
Nyt kun Kissanminttu on jo maailmassa, ja Pikkukarhu on saanut käräjäoikeudelta oheishuoltajuuden, uuden viimeisen tahdon kirjoittaminen on päässyt unohtumaan. Olisi aika jo pistää se ajantasalle. Vaikka lastaan ei voi Suomessa testamentata, on meille arvokas jokainen asiakirja, josta voisi olla hyötyä Pikkukarhun ja Kissanmintun perhesuhteen säilyttämiseksi, vaikka minä sattuisin kuolemaan. Kolmiapilaperheillä nämä kuviot ovat vielä monimutkaisempia kuin kahden äidin perheillä yleensä. Vaikka perheen sisäinen adoptio tulisikin lähivuosina Suomessa mahdolliseksi myös samaa sukupuolta oleville pareille, epäilen ettei se onnistu meille, koska Eemeli on tunnustanut isyyden. Eemelin pitäisi luopua virallisesta vanhemmuudestaan, ja jotenkin minun on vaikea uskoa, että hän suostuisi siihen.
Olemme puhuneet satakunta kertaa siitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. Tai joutuisin koomaan. Me olemme puhuneet siitä, ystävämme ovat puhuneet siitä. Me olemme puhuneet siitä raskaana oleville ystävillemme: tehkää nyt paperit kuntoon jos biologinen äiti kuolee synnytykseen..
Vaikka se on totta (meidänkin ympäriltä on yhtäkkiä kuollut pikkulasten vanhempia, esimerkiksi liikenneonnettomuudessa), ei voi olla kysymättä kuinka monta kertaa lesbon on kuoltava populaarikulttuurissa ennen kuin me saamme perheoikeutemme? Kuolevista biologisista äideistä tulee ensimmäiseksi mieleen mieleen Teho-osasto (kuvio Weaver& Sandy & baby) sekä Paistetut vihreät tomaatit. If These Walls Could Talk 2:ssa* (USA 2000) heteronormatiivisen kulttuurin julmaa torjuntaa alleviivaa Edithin (jota Vanessa Redrgave loistavasti esittää) leskeytyminen.
En tiedä. On niin paljon muuta mistä ei lainkaan puhuta. Meillä on viime päivinä käyty ravisuttavia riitoja kotitöiden ja lapsenhoitovastuun jakamisesta. Arkisia, tylsiä, hapantuneen tuttelin hajuisia riitoja. Heteroperheen keskimääräisestä arjesta ne eroavat ehkä siltä osin, että meillä on pyrkimys täydelliseen tasajakoon**. Sen taustalla on - ehkä ei lopultakaan pelkkä ylevä feministinen politiikka (meille feministinen politiikka on ylevää) - vaan molempien rakkaus Maailmaan: työhön ja yhteiskunnallisen osallistumiseen. Nämä seinät eivät osaa puhua, mutta ne osaavat hiipiä toisiaan likemmäs. Salakavalasti ja hiirenhiljaa, kunnes kotivanhempi tuntee tukehtuvansa. Ilmiöllä on jo kaksi täysikasvuista todistajaa.
*Tosin tuo episodi-tv-elokuva sisältää myös Hei me inseminoidaan! -tarinan, alati toistuva motiivi sekin.
**Mm. erään hollantilaisen tutkimuksen mukaan kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman perheissä kotityöt jaetaan tasaisemmin kuin heteroydinperheissä. Mutta eipä se mikään automaatti ole, tietenkään.
