Mullan alla on jo pitkään ollut tauolla ja nyt jäi L-koodikin tauolle - tuskastuttavaan kohtaan, kun Tina lojui jossain teho-osastolla ja Bette esitteli dramaattisesti maailmaan tullutta vauvaa ystäväpiirille (minun oli pakko käydä kurkkaamassa netistä, jääkö Tina henkiin). Tuntuu, ettei televisiosta tule enää mitään, paitsi Taisteluplaneetta Galactica, joka tulee niin myöhään etten ole koskaan hereillä. Ja meidän perheellä on kroonisen aika- ja univajeen lisäksi krooninen videonauhavaje.
Niinpä olen alkanut lukea pitkästä aikaa. Kun Kissanminttu on mennyt nukkumaan, me istumme sängyssä vieretysten ja luemme lukulampun valossa kirjojamme kuin kaksi keski-ikäistä rouvaa (minä olen keski-ikäinen rouva, Pikkukarhu on nuorempi, vasta tulossa kolmenkympin kriisiin).
Kun Pessi kuoli, en ensin pystynyt lukemaan edes sanomalehteä. Sitten pakotin itseni lukemaan otsikot joka päivä. Sitten kokeilin varovaisesti fantasiakirjallisuutta, ja huomasin pystyväni lukemaan sitä. Aloitin nuorisokirjallisuudella: ensin luin yhden Artemis Fowlin, sitten luin Herbie Brennanin Keijujen sodan, sitten Cornelia Funken Mustesydämen. Jostain syystä kirjoissa, joita luin, piti olla keijuja... edes muutama.
Keijuista siirryin noitiin, sillä viimeeksi luin Ursula K. Le Guinin Näkemisen lahjan. Kirja käsittelee periytyvää väkivaltaa lahjakkuutena: päähenkilö Orrec kapinoi 'lahjaansa', sukurasitettaan, vastaan. Hän menettää läheisiä ihmisiä ja joutuu elämään jonkin aikaa sokeana. Kirjassa kuvataan surua koskettavalla tavalla:
Sureminen on kumma juttu, vähän niin kuin sokeana oleminenkin: sitä pitää opetella. Me kaipaamme lohtua surussamme, mutta ensimmäisten kyynelten jälkeen, kun kiitokset on lausuttu ja hyviä aikoja muisteltu ja valitukset esitetty ja hauta luotu umpeen, surussaan jää yksin. Sen taakka on yksin kannettava. Miten siitä selviää, riippuu ihmisestä itsestään. Tai siltä minusta näyttää. Kenties minä olen niin sanoessani kiittämätön Grytä ja talonväkeä ja valtapiirin ihmisiä kohtaan, kumppaneita joita ilman en olisi varmaan jaksanut kantaa taakkaani tuona pimeänä vuonna.
Siksi minä sitä kutsuin: pimeäksi vuodeksi.
Siitä kertominen on kuin yrittäisi kertoa unettoman yön kulusta. Mitään ei tapahdu. Ajatukset pyörivät, hetkeksi torkahtaa ja herää jälleen; pelot tulevat ja menevät, ideat eivät selkiydy ja älyttömät sanat vaivaavat ajatuksia, ja sitten painajainen säpsähdyttää ja aika tuntuu pysähtyvän, on pimeää eikä mitään tapahdu.
(Le Guin: Näkemisen lahja, s. 185-186, suom. Kristiina Rikman)
