Painan kyyneleet takaisin, vaikka tiedän että se voi olla vaaraksi. Janoan elämää, sillä olen surun happamaan maitoon kyllästynyt. Jossain sisälläni kuuluu vaimea ääni, tauoton marmatus - minä puhun veljelleni: 'Miten sinä meille tämän teit! Kuinka kehtasit varastaa meiltä ilon ja toivon?'. Sinnikäs ääni on hyvin hiljainen, en usko niin pieni ääni pääsee läpi kuoleman paksuista porteista.
Näin itseni television ruudussa yhtenä päivänä: karseaa, miltä näytin. Väsyneeltä, kuluneelta, kuin jonkin liian suuren alle jääneeltä. Suru ja uupumus iholla kuin huutomerkki. En suostu siihen, että elämäni juuttuu tähän. Tahdon oman elämän, tahdon lakata kantamasta lapsuudenperheeni taakkoja. En tiedä, onko se mahdollista, vai tarkoittaako se itsensä huijaamista: surun pakenemista ja kieltämistä.
