Arki on mennyt kauheaksi hössötykseksi. Huomaamatta olimme molemmat jättäneet lukuisia asioita helmikuulle, kun sittenhän olemme molemmat kotona. Nyt juoksemme asioilla joka päivä ja jonotamme toisiltamme aikaa tälle ainoalle nettikelpoiselle tietokoneelle.
Kiirettä ei paranna haperoitunut muistini. Ja Pikkukarhun muistikin hapuilee, sillä Kissanmintun yöt ovat kovin vaihtelevia, emmekä ole saaneet univajetta korjattua missään vaiheessa. Minun voimiani ja muistiani syö vielä suru.
Elämässämme on liian monta liikkuvaa osaa. Kalenteri pudottelee tapahtumia ja deadlineja syliimme harva se päivä. Havahduin eilen kahden pienen apurahan dedikseen ja yhden konffapaperin myöhästymiseen. Silmät soikeina olen tuijottanut ruutua ja yrittänyt ajatella kahdella eri kielellä työasioita, jotka ovat olleet melkein vuoden verran poissa. Tänään olen kirjoittamisten lomassa hakenut ohjaajan työhuoneelta lausunnon ja kiidättänyt yhden hakemuksen naapurikaupunkiin hakemusarvioijan työhuoneelle, koska postiin hakemus ei enää ehtinyt.
Meidän pitäisi istua alas ja tutkia, mistä kaikki kiire syntyy, ja alkaa purkaa tätä sotkuista lankakerää. Jossain on langanpää. On se siellä jossain.
