Vietimme tänään tuskastuttavan pitkän päivän synnytyssairaalan päivystyspoliklinikan jonossa, mihin meidät lähetettiin suoraan neuvolasta, kun sydänäänet olivat tällä kertaa liian nopeat, syke oli yli 170/min. Mitään ei kuitenkaan löytynyt käyrältä tai ultrasta. Ainoa uutinen oli, että sikiö on kasvanut rajusti sitten viime mittauksen ja painoarvio on jo yli kolme kiloa nyt. Yäk. Miten minä puserran ulos jonkun jättiläisvauvan sen myooman ohi?
Lisäksi kohdunkaula on nyt vajaa kaksi senttiä, eli se on pikkasen lyhentynyt viime viikosta. Neuvolan terkkari oli jo ennen tuota tietoa sitä mieltä, että minulla tuskin menee yliaikaiseksi, ennemminkin päinvastoin. Kuitenkin poliklinikan lääkäri oli tänään sitä mieltä, ettei synnytysajankohtaa voi lainkaan ennustaa. Niinpä sain varmuuden vuoksi kolmen viikon päähän (pari päivää ennen laskettua aikaa) ajan ultraan kokoarvioon, sillä vauvaa ei kai päästetä yliaikaisesti, jos se on ylisuuri. Yäk ja yäk ja vielä kerran yäk! 'Ei päästetä' tarkoittaa käynnistämistä, ja käynnistäminenhän siis sattuu enemmän kuin luonnollisesti käynnistynyt synnytys. Täytyy vain toivoa, että äidin puoleinen sukuhistoria (äitini ja hänen lapsensa ovat syntyneet etuajassa) on jotenkin mystisesti periytyvää.
Sitten vielä Pikkukarhu kysyi odotushuoneesta, eikö olekin niin että down-lapsilla voi olla poikkeuksellisen korkea syke? Nyt näen pahoja unia myös siitä että vauva ei olekaan terve, tai siis, vammaton..
----------------------------
Siitä on nyt pari päivää, kun koirani lähti. Lähtö oli yllättävän kaunis loppujen lopuksi. "Nyt voit käydä lepäämään ja sitten kipu menee pois" sanoin. Ja kun se oli lähtenyt: "Hyvästi, elämäni ilo" sanoin ja itkin. Mutta se oli jo poissa.
”Koira nukkuu ruudullisten ikkunaverhojen takana.
Se nukkuu jo sadatta vuottaan.
Ja nukkuu rakas sydän.
Sitä ei enää herätä uni, ei enteet, eivät
lopullisesti lähteneet vainajat.
Ehkä minä yksin, minun muistini vain.”
Sirkka Turkka Tule takaisin, pikku Sheba (1986)
[näyte vuoden 2005 arkistosta]
