Laskettu aika olisi torstaina - mutta veikkauksessa tuon päivän kerroin nousi juuri hyvin korkeaksi. Kävimme tänään tarkastuttamassa sikiön kokoa ylimääräisessä ultrassa, missä normivauvamme osoittautui täysin normaalipainoiseksi - edustaen täydellisesti keskiarvoa. Niinpä käynnistykseen ei ole vielä viikkoihin mitään syytä. Sisätutkimuksessa kävi myös ilmi, että kohdunkaula ja kohdunsuu ovat jämähtäneet kolmen viikon takaiseen tilaan. Kaikki tämä kipuilu ja lukuisat huonosti nukutut yöt eivät ole siis tuottaneet mitään tulosta.
Kotimatkalla bussissa muutuin vähitellen yhä kiukkuisemmaksi. Liian monta päivää korvissani olivat kaikuneet sanat edelliseltä lääkärinkäynniltä: "Jos se on kovin suuri, sitä ei päästetä yliaikaiseksi." Istuin bussissa ja katselin kadulla käveleviä ihmisiiä. Ajattelin että jokaisen heistä on joku nainen synnyttänyt: ensin kantanut lähemmäs vuoden sisällään tuntien kaikenlaista kipua, kolotusta ja yrjötystä, ja sitten synnyttänyt kokien elämänsä suurimman tuskan. Erityisesti mulkoilin kadulla käveleviä miehiä tuntien katkeruutta siitä, kuinka vähän krediittiä tästä kaikesta saa, päinvastoin, naisia rangaistaan synnyttämisestä ja kyvystä synnyttää vuosisadasta toiseen alituisella moralisoinnilla (myös toisten naisten tahoilta), taloudellisella riippuvuudella ja huonoilla työsuhteilla. Ja vaikka mikään näistä ei ole korjaantunut, nyt yhtäkkiä isyys pitäisi kuulemma nostaa arvoon arvaamattomaan - vanhemmuus kun kuulemma on ihan samaa sukupuolesta riippumatta. Vaan kyllä se hemmetti vieköön on aika erilaista synnyttävillä ja ei-synnyttävillä vanhemmilla, ainakin tässä alkuvaiheessa.
Välitin tämän viestin myös Pikkukarhulle varsin kirpein sanankääntein 'ei, me emme ole molemmat yhtä paljon raskaana..' Pikkukarhu lepytteli minua kukin ja kanelipullin.
