Kävimme tutustumassa Kissanmintun päiväkotiin. Se ei ollut kumpikaan niistä, joihin haimme, sillä ne ovat molemmat täynnä.
Miksi täällä on niin hiljaista? kysyi Eemeli. Mutta kaikki lapset olivat juuri askartelemassa. Paitsi ne jotka olivat yläkerran jumppasalissa riehumassa. Seiniä koristivat lasten piirustukset ja alakerrassa valmisti lounasta pienen talon oma keittäjä.
Se oli meistä (minusta ja Pikkukarhusta, Eemelin mielestä siellä oli aivan liian hiljaista) jokseenkin idyllistä. Jollain kummallisella tavalla tila muistutti niitä leikkikouluja, joita itse lapsena kävin*. Kissanminttu oli tavattoman innostunut ja karkasi koko ajan muiden lasten perään. En voinut kuin nauraa ajatukselle päiväkodeista lasten säilömisenä laitoksiin - ajatukselle, jota esim. Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalla aktiivisesti viljellään.
Päiväkodin johtajaksi meille osui myönteinen nuori nainen, jolle perhemuotomme oli ihan luonnollinen. Kun olin kysynyt tuhatta ja yhtä asiaa (missä vaunuja säilytetään? käyttekö te retkillä? onko teillä käsitelty sukupuolisensitiivistä kasvatusta?) kysyin häneltä haluaisiko hän kysyä meiltä jotain perheestämme sateenkaariperheenä. "Ei" hän sanoi "mutta voisin kyllä kysyä, kuinka Kissanminttu käyttäytyy, jos hän on teidän luotanne pois, esimerkiksi mummolassa?"
*Ikäkriisin nostattamaa nostalgiaa? Olemme Pikkukarhun kanssa haksahtaneet 70-lukuun, se näkyy jo uuden asunnon tapettien valinnassakin. Ainakaan emme ole ylenmääräisen trendikkäitä, sillä ymmärtääkseni retrobuumi meni jo - ja vihelsi mennessään!
