Kun isä sanoi puhelimessa 'Pessi on kuollut. Se oli itsari!', polveni pettivät alta. Mutta hetken päästä tuli ajatus 'Nyt se sitten tapahtui'. Tiesin, että näin voi käydä, sillä Pessillä oli takana pari yritystä vuosia sitten. Olen pelännyt jo monta vuotta.
Seuraavana päivänä soitin poliisille, joka sanoi, että se on lääkkeillä tehty itsemurha, mutta että tällaisissa tapauksissa pitää aina tehdä ruumiinavaus. Pessi ei jättänyt viestiä, vaikka hän oli aina puhetta ja sanoja täynnä (ehkä tämä oli se kohta jossa häneltä loppuivat sanat?). Niinpä isä ja äiti ovat alkaneet toivoa, että poliisi olisi erehtynyt ja kyseessa olisikin sydänkohtaus. Ehkä he pääsevät sen ajatuksen kantamina helpommin hautajaisten yli. Hautajaiset jäivät minun järjestettävikseni, he eivät jaksa.
Veljeni ei ole tullut uniini, enkä ole kokenut muutenkaan mitään suuria oivalluksia. Olen ajatellut häntä ja vaikka olin ensin vihainen siitä, että hän satuttaa meitä tällä lailla, en ole enää. Sanoin eilen Momolle, ettei se ollut mikään kosto tai mielenilmaus, vaan pako. Pessin mielestä se vaikutti hyvältä päätökseltä, kun elämä näytti umpikujalta. Hän oli monella tavalla lahjakas ja hyvin kunnianhimoinen, mutta hän sairasti vaikeaa skitsofreniaa, joka on hyvin invalidisoiva. Eikä hänellä ollut onnea rakkaudessakaan. Saan olla eri mieltä umpikujasta ja ratkaisusta Pessin kanssa lopun elämääni, mutta kelloja en saa käännettyä taaksepäin. Ei sen puoleen, ei minulla ollut sellaista valtaa häneen, että hän olisi kuunnellut minua. Eikä hän hiiskunut suunnitelmistaan kenellekään perheessä.
Katson Kissanminttua, joka on täynnä elämää. Ripaus toivoa tarttuu minuun. Täytyy jaksaa tämä vuoden loppu, hautajaiset, pesän selvitys, joulu. Sitten alkaa uusi vuosi. Seuraava joulu on varmasti helpompi.
[näyte vuoden 2005 arkistosta]
