Missä on euforia ja eheyden tunne? Missä sensuelli katse ja sisältä hohkava hehku?
Niiden sijaan elämä tarjoaa minulle isoja annoksia vatsahappoja, sosiaalisen elämän nuivettavan uupumuksen, verta vuotavat ikenet ja kammottavia ilmavaivoja. Sekä jo kolmannen kuun lopulla niin turvonneen ruumiin, etten enää mahdu housuihini. Olen pidätellyt ahdistuksen kyyneliä äitiysvaaterekkien vierellä. Miksi, oi miksi, ne ovat niin kammottavia?
Ihmettelen napaan asti uurrettuja puseroita, sinne tänne ommeltuja pikkuröyhelöitä ja värejä. Ensinnäkään beige ei kuulu lempiväreihini. Ja mikä kumma mahtaa olla nimi sille värille, joka näyttää siltä kuin pusero olisi ensin värjätty vanhanroosan väriseksi ja sitten unohdettu viikoksi likoamaan harmaan likapyykin kanssa?
Paitsi että alan kohta näyttää elefantilta, en kuitenkaan haluaisi näyttää amerikkalaiselta oikeistokristityltä elefantilta. Niiltä jotka ampuvat aborttilääkäreitä. Tai ainakin poseeraavat naistenlehdelle asetehtaan kokkareilla ja antavat lahjoituksia aborttilääkärien ampujille.
Suurin osa viime viikonlopusta meni migreenissä - kohtaus kesti 27 tuntia. Jäätä, pimeä huone, Panadol Zappia. Soitin lauantai-iltana Kätilöopistolle tarkastaakseni, etten todellakaan voi ottaa täsmälääkettäni. Mariassa olisi ehkä voitu antaa pistoksena jotain, mutta en jaksanut lähteä jonottamaan viikonloppuruuhkaan kaupungin pahamaineisimmalle päivystysasemalle. Lopulta kohtaus meni itsestään ohi.
Missä hitossa se hohde ja hehku viipyy? - ja miksi naisille ei makseta kunnon kipurahoja siitä että he käyvät kaiken tämän läpi?
[näyte vuoden 2004 arkistosta]
