"Ensin pelastettiin tutkija Andersson..."

Hyvät tyypit pärjää aina -ajatus on virhe. Yleinen virhepäätelmä, sillä olen kuullut sen yliopistolla monta kertaa (tosin pääasiassa alle 35-vuotiaiden suusta). Sillä Andersson pelastetaan niin kovin paljon herkemmin kuin Andersdottir (myös yliopistolla - varsinkin yliopistolla). On outoa ettei tuttavien suosimiselle ole nimeä, sillä 'nepotismikin' tarkoittaa sukulaisten suosimista. (Seurasin taas vierestä yhden viran petaamista valtiotyönantajalla. Taisteluväsymystä: kukaan tuttu, minä mukaanlukien ei viitsinyt edes hakea sitä, kun kaikki tiesivät sen pedatuksi.)

Olen taas työelämäpahantuulinen.

Se estää suotuisasti minua kirjoittamasta, kun kirjoittaminen arastuttaa. Pitäisi määritellä kaksi ristiriitaista käsitettä, mieluiten samassa kappaleessa. "En minä osaa" ei nyt käy, vaikka se on se ensimmäinen, joka tulee mieleen.

Mutta, mutta. Kohta tulee vaalit! Jotain mukavaa jota odottaa. Minä seuraan vaaleja kuin Pikkukarhu olympialaisia (olympialaisia ja vaaleja, korjaa sisäinen Pikkukarhuni, joka epäilee minun epäpolitisoivan hänet). Minä aion äänestää feministiä. Mikä yllätys!

...ja yhdestä naispapista

Joukko teologian opiskelijoita on kannellut Tuomiokapituliin myös naispapista, joka on heidän mukaansa siunannut rekisteröidyn parisuhteen. Papin mukaan hän on siunannut ihmisiä, ei liittoa.

Tämä sota (josta kirkko on vain pieni mutta äänekäs osa) piilottaa alleen jotain muuta. On vaikea ymmärtää, että jotkut ajattelevat homojen ja lesbojen istuvan maailman suurten muutosten kytkimen päällä.

No joo, ehkä meitä pyöritellään perheen murroksen ytimessä - joskin siellä on myös harvemmin mainitut heteroiden sarjamonogamisoituminen ja uudenlainen uusperheistyminen.

... mutta eiköhän se yhteiskunnan suuri järistys ja murros ole jossain toisaalla: tykin suussa savuaa ruuti, joka on neoliberalismi nimeltään.

On homofrågan (ja muuta)

Minuun on luotu ankaria katseita, mutta minua ei ole nuhdeltu. (ja myös ystävällisiä, huolestuneita katseita, se sanottakoon)

Ankara katse on toisaalla. Kahdesta ruotsinkielisestä papista on tehty kantelu Porvoon tuomiokapituliin aiheesta 'homofrågan'. Molemmat ovat siis profiloituneet postitiivisesti julkisuudessa seksuaalivähemmistökysymyksissä, ks aiheesta:
http://karlafhallstrom.blogspot.com/2007/01/anmld-fr-dk.html

Onpas blogistani nyt tulossa kirkollinen, hmmmm.

Muuta:

• Pikkukarhun vatsatauti kiertää perheessä, minkä seurauksena olen laihtunut puolitoista kiloa (ei ehkä kannata huutaa jee, koska luultavasti se on vain nestehukkaa)
• Olemme (ennen vatsatautijubileeta) juhlineet lahjarahoin kylpylässä syntymäpäivääni, vaikka olin tähän päivään asti vannonut että jotain niin keski-ikäistä minä en aio tehdä (=olen keski-ikäinen)
• Olen uskaltautunut tunnustamaan ohjaajalleni, että tutkielmani aikataulu pissii alleen kuin pentukoira (ja hän on vastannut ystävällisesti)
• Olen edelleen jatkuvassa hermojännityksessä järjestymättömien raha-asioiden kanssa.
• Kissanmintun osa-aikainen päiväkotiura näyttää alkavan ihan mukavasti, mikä antaa sekä minulle että Pikkukarhulle mahdollisuuden kokea että olemme ajattelevia aikuisia ihmisiä, jotka osaavat puhua muustakin kuin pottaan kakkaamisesta ja babyprooffaamisesta. Ja se on arjen juhlaa se.

Rehtorin huoneeseen, ja heti!

Yksi kirkkoaktiivi yrittää järjestää minut kirkkoherran puhutteluun, koska kuulemma kirkkokriittiset näkemykseni eivät ole kirkon luottamushenkilölle soveltuvia.

Neuvoteltuani muutaman itseäni kokeneemman kanssa kuulin, ettei kirkkoherra voi nuhdella eikä 'puhutella' minua, koska en ole kirkon työntekijä vaan vaaleilla valittu. Sen sijaan hän voi kutsua minut 'keskusteluun'. No, saa nähdä. Jos hän niin tekee, otan oman teologin mukaan. (ja mietin jo hetken myös mankan mukaan ottamista).

muurahaispesä, tosiaankin.

viimeinen päivämäärä

Ähh, Pikkukarhu lähti kolmeksi päiväksi konferenssimatkalle, ja Kissanmintulle pamahti parin päivän nuha, niin ettei täällä juuri nukuttu. Sitten Pikkukarhu tuli takaisin ja juuri kun ajattelin että saan nukkua, hänellä olikin ruokamyrkytys (tai vatsatauti, se nähdään kohta..) . Jonka alkaessa laantua minulla alkoi nenä vuotaa. Ja simultaanisesti: kun selvisin suurimmasta osasta yhden näyttelyn tekstejä, alkoi opetus ja nyt painaa päälle useamman populaaritieteellisen pikkuartikkelin dedis.

Minusta ei tule koskaan lisensiaattia. Uhmaan kohtaloa kun luulen, että ehdin kirjoittaa sitä.

Lunta sattaa, taitaapi tulla..

Lunta! ilmoitin Pikkukarhulle aamulla. Räntää, sanoi Pikkukarhu. Hänestä minä olen parantumaton pessimisti, joka osoittaa optimismia vain muutamassa asiassa (jolloin optimismini on hänestä hätkähdyttävän katteetonta): sää, ajamamme lakiehdotukset sateenkaariperheiden yms. aseman parantamiseksi, Pikkukarhun sijoittuminen työelämään.

Kun minä katson Pikkukarhua, näen junan, jolla on yksi raide. Juna ajaa rataa joka menee suoraan eteenpäin ja siinä on yhä loistavampia pysäkkejä toinen toisensa perässä. Jos hetkellisesti ollaankin pöpelikössä, matka on kuitenkin oikeaan suuntaan (tämä maalailu ärsyttää Pikkukarhua suunnattomasti ja minua on kielletty enää harjoittamasta sitä hänen kuultensa).

Itseni kohdalla, niin. Taidan olla viime aikoina nähnyt vain pöpelikköä. Räntää ja pöpelikköä.

Eikö hyvinvointivaltion pitänyt kuulua kaikille?

Minä olen juuri nyt barrikaadeille liian väsynyt (Kissanminttu aloittelee päiväkodissa ja se on taas aiheuttanut meille risoja öitä - Kissanminttu reagoi kaikkeen unellaan), mutta tässä puolipäänsärkyisessä puolivalvetilassakin ilahduttaa, että viime päivinä tutkijoiden ja taiteilijoiden olematon sosiaaliturva on nostettu julkiseen keskusteluun: Anu Suoranta Hesarissa ja blogissaan, sekä tulossa on myös kuun lopussa keskustelutilaisuus Ylioppilasteatterissa Helsingissä (24.1. klo 15.30-18).

Pätkis

En usko, että saan sitä työpaikkaa. Minua pyydettiin haastattelussa kolme kertaa vastaamaan kysymykseen, miksi minulla on työhistoriassani niin paljon määräaikaisuuksia.

Ensin en ymmärtänyt kysymystä.

Toisella kerralla kerroin kyseisten työsuhteiden olleen viransijaisuuksia julkiselta sektorilta, joten määräaikaisuutta ei voi vakinaistaa, kun virka kuuluu jo jollekin toiselle. Kolmannella kerralla selitin, ettei alallani ole juuri koskaan haettavana vakituisia töitä, ainakaan avoimessa haussa. Sen huomaa, jos seuraa avoimia työpaikkoja. Ja että tuntiopetusta tehdään yliopistolla kurssi kerrallaan. Yritinpä selvittää valtionsektorin määräaikaisuusongelmaakin lyhyesti. Aloin kuulostaa pahemman kerran puolustelevalta.


Mutta miksi juuri minä? Miksi juuri minä kuulun prekariaattiin. Siihen on vaikea vastata. Olen tehnyt vääriä valintoja ja olen syntynyt väärään aikaan, valmistunut yliopistosta lama-aikana, enkä juuri koskaan ole päässyt kiinni työelämään sillä vanhanaikaisella tavalla, vaikka olenkin tehnyt kaikenmoisia töitä 13-vuotiaasta asti.

En ehkä koskaan saa tietää kuinka paljon merkitystä on omilla toimillani ja sitten sellaisilla asioilla kuin väärä sukupuoli, luokka/perhe/tausta, seksuaalinen suuntautuminen tai väärääkin väärempi dysleksia. Yksi ilta, kun kieriskelin oikein itsesäälissä, sanoin Pikkukarhulle, että ihonväri on minulla sentään oikea - missä olisinkaan jonkin toisen värisenä.

Niin kauan kuin pystyn elättämään itseäni tuskin kuitenkaan kauheasti kadun valintojani, sillä olen tehnyt ne sydämellä. Olen valinnut alani sen mukaan että voin tehdä työtä jolla tuntuu olevan jotain merkitystä, että voin vaikuttaa johonkin (tosin ajatuksen ylevöittävä efekti hiipuu siinä vaiheessa kun vuokrarahoja ei meinaa saada kasaan).

Aina tulee uusia töitä, uusia pätkiä. Pätkän päälle pätkää.

Uusi, parempi vuosi?

Tää pääsee työhaastatteluuun, tää pääsee työhaastatteluun! Soitin isälle ja kerroin. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, paljonko siitä (osapäivä)työstä saisi palkkaa. Kun kerroin, hän kysyi eikö minun pitäisi vaihtaa alaa.

En tiedä. Niillä tuloilla + pienillä kirjoitus- tai luennointikeikoilla saisin pungettua perheemme yli sen pelottavan rajan, jolla nyt kuukaudesta toiseen keikumme: keikumme nimittäin Eurostatin suhteellisen köyhyyden rajalla, välillä alla, välillä yllä. Opin tämän lukemalla (kursorisesti) Pasi Moision artikkelin uusimmasta Yhteiskuntapolitiikka-lehdestä*. Opin myös, että on olemassa tilapäis-, toistuvais- ja pitkäaikaisköyhiä. On oletettavaa, että pikkulapsiperhe on vain tilapäisköyhä**. Oletettavaa ja oletettavaa. Kun elää jonkin keskellä, ei 'oletettava' riitä.

Mutta. Mutta. Työpaikka ja säännölliset kuukausitulot, vaikka pienetkin, olisi vakauttava tekijä. Myös mielialoilleni, uskon niin.

*Pasi Moisio: Suhteellinen köyhyys Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 6/ 2006. s. 639-645.
** Niin selkeä ja hyvä perehdytys aiheeseen kuin artikkeli olikin, se oli kummallisen sukupuolineutraali. Esimerkiksi 'yksinhuoltajat' oli sukupuoleton kategoria, vaikka heistä ainakin yhdeksän kymmenestä on naisia..

Ohi on (joulu)

Joulu sujui tavanomaisissa merkeissä. Yksi päivä hillitöntä siivoamista. Yksi päivä edestakas säntäilyä ja ryntäämistä kotiin vastaanottamaan vieraita. Yksi päivä rauhaa, suklaan ylensyömistä ja uuden lautapelin, Menolipun, opettelua. Yksi päivä panikointia, koska Toto soitteli poliklinikalta sekavia puheluita: hän on joutunut liikenneonnettomuuteen ja vammautunut. Kun kirkuminen loppui, selvisi että vammat eivät ole kovin pahoja kuitenkaan.

Toto on elämäni hasardi, Irvikissa ja Jokeri. Myrsky soi korvissa ja minä seison kuin kivinen paasi: ei sinä et tapa itseäsi, ei se ei ole ratkaisu, ei sinä et... Kun elimme yhdessä, elämä oli yhtä katastrofista toiseen syöksymistä.

Pesunkestävä humanisti

Minun pitäisi kirjoittaa kuin mekaaninen nukke näin joulun alla, mutta saan hyvin vähän päivässä aikaisiksi. Loppiaiseen asti on aikaa kirjoittaa, ja sitten on alettava valmistella opetusta.

Akateemisen tekstin piirteisiin kuuluu alituinen määritteleminen - joskus kun en pitkään aikaan ole tehnyt muuta, en edes muista ettei alituista käsitteiden problematisointia harjoiteta kaikilla elämänsaroilla. Tänään minun pitäisi määritellä fyysinen väkivalta, ja mikään luettelo ei siis siihen riitä, vaan tarvitaan pohdintaa siitä, miksi edes uskon että olisi olemassa jokin selkeärajainen asia nimeltään fyysinen väkivalta ja missä se raja kulkee ja miksi. Olin jo näpytellyt tekstiini "tahallinen fyysinen väkivalta", kun ymmärsin etten osaa määritellä "tahallista". Tai ehkä osaisin, mutta siihen menisi useampi viikko. Voi armollinen Kaikkien Lähteiden Kuningatarkeiju, anna minun löytää se tarkka lähdeviite, joka ratkaisee tämän tämänpäiväisen solmun. Nopeasti kuin miekansivalluksella (miten väkivaltainen metafora! ..onneksi minun ei tarvitse määritellä metaforaa. Jouduin kerran määrittelemään lyhyesti metonymian ja se oli hiukan rasittavaa, kun käsitteellä on n. 2100 vuotta vanha historia)

Exäni soitti ruokatunnilla ja livautti ansaitsevansa kuussa kahdeksan kertaa enemmän kuin minä (eikä hän edes ole valmis insinööri). Huokaus. Humanistin syvä huokaus. Hän alkoi heti selostaa, kuinka voisin kouluttautua supernopeasti tietotekniikka-alalle ja saada kunnon liksaa. Hei, kokeilin sitä jo kerran. Kestin kaksi päivää fysiikkaa ja sähkötekniikkaa, sitten riitti. Kävelin opintotoimistoon ja sanoin opiskeluoikeuteni irti.

"Mä oon mikä on, en muuksi voi tulla - siis hyväksykää te" (tai jotain sinnepäin)

Kystä kyllä

Joka joulu sama juttu. Oikeasti pitäisi ottaa kolme viikkoa lomaa ennen joulua, että ehtisi tehdä sen joulun. Joulussa on älyttömän paljon tekemistä vaikka ottaisi kevytversion. On hankittava ja lähetettävä ulkomaan paketit (edes kerran vuosikymmenessä ajoissa), on siivottava, on ostettava ja paketoitava joululahjat, on lähetettävä joulukortit (edes niille yksinäisimmille sukulaisille), on siivottava, on tehtävä ruoka-, juoma- ja kukkaostokset kun tavarat on loppu sieltä sun täältä, on tehtävä imelletty perunalaatikko ja joku jälkkäri, on siivottava ja saatava remontti edes puolivalmiiksi. Lisäksi kaikenmaailmän glögitapahtumaa on 2-3 kertaa viikossa. Minä yritän pyörähtää niissä nopeasti ja juoda vain mukillisen mehuglögiä, mutta silti työpäivät tuppaavat jäämään lyhyiksi enkä saa oikein mitään aikaisiksi.

Ärsyttävää, olen itse itseni orja. Tarvitsisin kevytkevytkevyt-version joulusta. Naps! ja joulu on täällä.

On lapsi syntynyt meille

Kissanmintulla on uusi rakkaus (tai riippuvuus, sanoisi pikkuinen kyynikko) , Pingu. Hän menee television eteen ja alkaa vaatia, ensin toiveikaasti, sitten lievän epätoivoisesti :"Pii, Pii!" Vaan vähän väliä äideillä on tapana väittää, että Pingu on nyt nukkumassa. Tänään Kissanminttu katseli Tomi Traktoria aamu-tv:stä ja alkoi sitten vaatia uutisten aikaan "Hrr, hrr!"

***

Sain meilin Etelä-Amerikasta, vanhalta ystävältä johon yritin turhaan ottaa yhteyttä monta kertaa vuosien varrella. Hänen miehensä ei voinut sietää minua (viattomia vaimoja verkkoihinsa vikittelevää hämähäkkinaista) ja ajattelin pettyneenä, että hän on päättänyt ettei enää pidä minuun yhteyttä miehensä takia.

Hän oli googlannut minut, luulen, se ei ole vaikeaa, ja kirjoitti että posti kääntää hänen kaikki vanhaan osoitteeseeni kirjoittamansa kirjeet. Kirjoitin takaisin puoli sivua. Puolessa sivussa kahdeksan vuoden tapahtumat. Sain kirjoittaa "Meille on syntynyt lapsi". Miten kaunista olikaan kirjoittaa nuo sanat.

Väsyttää

Jäsenet on kuin siirappiin upotettu ja väsyttää aamusta iltaan niin että silmissä heittää. En tiedä mikä sen aiheuttaa: muutto, remontti, huolet, Kissanmintun yskä joka on valvottanut meitä monta yötä vai tämä lokakuinen vesisade, joka kiilasi itsensä joulukuuhun. Ja on raskasta kun joku tuttu katoaa. Miten raskasta sen täytyy ollakaan niille, jotka ovat hänen rakkaitaan.

Kaikki sellaiset uutiset jollain kummalla tavalla aktivoivat muiston veljeni kuolemasta. Kun pesin vanhan asuntomme vessaa pari päivää sitten, pesin yhä uudestan muistoissani veljeni asuntoa, neliösentti neliösentiltä. Pesen ja pesen - ehkä ne kipeimmät muistot haalistuvat joskus.

Tule joulu tähän taloon. Älä jätä tulematta tänä vuonna.

Kipeää, kipeämpää (eli Apurahatutkija ja sosiaaliturva)

Meillä on tänään itketty. Pikkukarhu ei saanut sitä rahoitusta, jota niin kipeästi toivoi. Se ratkesi eilen. Tänään tuli tieto, ettei toinenkaan rahoituslähde tarjoa ratkaisua. Seuraavat tiedot tulevat vasta keväällä.

Me kyselemme toisiltamme, kuinka kauan tätä on järkeä jatkaa (Pikkukarhukin kysyy, vaikka hän on vasta aivan alussa). Kuinka lähelle konkurssin kynnystä haluamme sysätä perheemme kilvoitellessamme pikkuruisista apurahoista? Hakemiseen menee enemmän energiaa kuin tutkimiseen, vaikka tutkimuksen pitäisi olla päätyö - ja tammikuusta lähtien ensi kertaa meidän molempien päätyö. Merkillinen työ, sillä siitä ei ainakaan alkuvuonna makseta kummallekaan senttiäkään.

Pikkukarhulla on ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha turvanaan, mutta minulla on pahempi tilanne. Jos ajaudun tyystin tulottomaksi, työvoimaviranomaiset mitä luultavimmin vaativat minua keskeyttämmän jatko-opintoni, koska en ole ollut viime vuosina kunnollisissa työsuhteissa (pikkuruisia silppuduuneja ei lasketa) vaan 'vapaana ammatinharjoittajana' (tms. yrittäjään rinnastettava outo) apurahalla. Mutta minähän en niitä kesken jätä juuri kun olen henkäyksen päässä lisensiaatintyön valmiiksi saamisesta. Kun vain koko hakemis- ja muuttorumba hiljenisi niin että ehtisin keskittyneesti kirjoittaa.

Nyt siis alkaa palaa säästöt: meidän varjeltu hätävarakassa.

Onhan meillä sitten vielä sosiaaliturvajärjestelmä. Kai. Siellä jossain.

Muutettu (pysyvästi osaan asuntoa)

No niin, seinää ei tarvitse repiä irti, vain olkkarin ja keittokomeron lattia ja kuivattaa keittokomeron betonilattiaa kaksi viikkoa. Se tarkoittaa ettei meidän tarvitse muuttaa välillä pois. Mutta vessassa tiskaaminen jatkuu, ja kuivausfirman miehen mukaan koko hommaan voi pahimmillaan mennä kaksi kuukautta. "Teidän ei kyllä kannata viedä tavaroita niihin huoneisiin". Mielenkiintoista. Lähes puolet asunnon pinta-alasta muodostuu niistä. Mihin me kaikki huonekalut oikein tungemme?

Muutettu (toistaiseksi)

Varasimme lauantaiksi muuttoporukat, muuttolaatikot, L-kärryn ja laina-auton. Perjantai-iltana kävin uudessa asunnossa valmistelemassa muuttoa. Kävelin keittokomeroon, ja kas: uuni oli irti ja osa lattiasta.. Missään ei ollut minkäänlaista lappua siitä, mitä on tapahtunut. Soiteltuani ympäriinsä sain selville, että keittiössä on jokin putki pettänyt ja kuivausfirma on käynyt paikalla vain poistuakseen viikonlopun viettoon kesken hommien .

Nyt meillä on sitten asunto täynnä purkamattomia laatikoita. Osa niistä (15) on palautettava huomenna aamulla. Ehkä jo huomenna saamme tietää:
a) vaihdetaanko paitsi keittiön lattia, myös olohuoneen
b) pitääkö jokin seinä repiä auki (jolloin emme voi asua täällä ja osa tavaroista on muutettava pois pölyn tieltä)
c) koska tämä kaikki tapahtuu.

grhmmmmmmmmm. Valmistaudun hyvin kirpeän reklaamaatiokirjeen kirjoittamiseen.

Tämän olen oppinut

Okei. Nyt vasta tajusin, että kaikki seinät ja nurkat eivät ole suoria. Eivätkä kaikki katot. Ne voivat olla vinossa, kuprulla tai lommolla vaikka silmä sanoisi muuta. Myöskään pienten tapettitehtaiden isokuvioisten tapettirullien kuvat eivät ole välttämättä millintarkasti paikoillaan. Olemme Muusan kanssa kaksi sunnuntaita tapetoineet uutta kämppää ja tehneet silmänkääntötempun jos toisenkin voittaaksemme nämä pikku vastoinkäymiset.

Muutto on ensi viikonloppuna. Tarttis alottaa pakkaaminen.

Vaiherikas viikonloppu

Kävimme perjantaina katsomassa Vinokinossa naislyhärikoosteen. Se oli monin paikoin hauska! Erityisesti pidin pätkistä Everything Good (USA 2004) ja Hoi Maya (Sveitsi 2004). Valitettavasti en päässyt katsomaan Loving Annabellea seuraavana päivänä. Elokuva alkoi kiehtoa narsistista mieltäni, kun eräs tuttu kävi huikkaamassa, että hänestä minä näytän ihan elokuvan päähenkilöltä (siltä opettajattarelta) tai päähenkilö minulta, kuinka vain. Noh, still-kuvista en ainakaan tunnistanut itseäni.

Lauantaina oli vuorossa myös järjestyksessä toinen suomalainen kirjallisuuden queer-tutkimuksen väitös, kun Pia Livia Hekanaho väitteli Helsingissä Marguerite Yourcenarin tuotannosta. Lisäksi viikonloppuna oli seurakuntavaalit ja maanantaina selvisi että olen mennyt niissä läpi (mikä on se persoonallisuustyyppi, joka haluaa aina työntää päänsä keltamuurahaispesään?*). Ja sitten jonnekin kaiken häslingin ja uuden asunnon remontin keskelle tuli vielä viesti, että yksi tuttumme on kadonnut Afrikassa. Nyt vahdimme tekstiviestejä ja meilejä odottaen tietoa, toivoen hyviä uutisia. Vielä toivoen.

*Kusimurkkupesä oikealta nimeltään. Sievistelen.

Ulos!

Tää pääsee Vinokinoon, tää pääsee Vinokinoon! Katsomaan tänä iltana Pikkukarhun kanssa naislyhärikoosteen, sillä Kissanminttu on Eemelillä.

Pikkukarhu sanoi aamulla, että hän haluaa mennä sen jälkeen oluelle. Minä kysyin, onko hän varma että me jaksamme enää kymmenen maissa sinnitellä hereillä*. Mutta sitten Pikkukarhu olikin luvannut, että käymme liimaamassa Tulkaa kaikki -liikkeen mainoksia homokapakoihin, sillä sunnuntaina alkaa seurakuntavaalit. Ja mikä vanhan aktivistin tappais...


*Vauvojen Onnettaren le(i)muava katse on nimittäin luotu taas öihimme. Mitäs uhmasin Onnetarta avoimella kehuskelulla!