Alas, alas, alas käy Barbien tie

Olen taas ajautunut elämäntilanteeseen, jossa minulla ei ole juuri lainkaan vapaa-aikaa (olen ollut tässä kohdassa ennenkin, tuntuu kuin rankaisisin itseäni). Viikonloppuisin ole usein töissä ja vähäiset väliajat kyykin kuuraamassa ja puunaamassa kämppää, sillä tunnen Pikkukarhun paheksuvan katseen selässäni (vaikka hän sanoo muuta).

Niin, no, jonkin tauon tarvitse ylirasittuneille aivoilleni, ja sen tarjoaa populaarikulttuuri: uppoan (Pikkukarhun ärtymykseksi) niin Ruman Bettyn, Täydellisten naisten, Lostin kuin Jerichon fiktiivisiin maailmoihin jos suinkin ehdin. Ja viimeisimpänä kaikesta, kun työtä varten selaan nettilehtiä läpi, silmä tarttuu yhä uudestaan Britney Spearsin pöhöttyneisiin kasvoihin ja alan ahmia kuumeisin silmin jännitystarinaa huoltajuustaistelusta. Ahmin ja häpeän.

Miksi jonkun ihmisen mielenterveys- ja päihdeongelmat jaksavat kiehtoa? Onko kyseessä elävän Barbie-nuken tuho eli kiehtooko minua arvonalennus, tuo vahingonilon ehtymätön lähde? Vai onko kyse epäpyhästä äitiydestä? Vai ruumiin rajallisuuden näkyväksi tulemisesta? Vai tuleeko kumma kiinnostukseni jostain kauempaa?

öinen lehto

Kun Kissanminttu palaa Eemeliltä, hänen on joskus vaikea nukahtaa. Sitten hän pompottaa meitä. Minua huudetaan laittamaan peittoa ja tyynyä ja Pikkukarhua käytetään jukeboxina, jossa on noin parikymmentä lastenlaulua.

Eilen hän sanoi unen rajalla "Äiti, kiinni". Otin kyljestä kiinni vahvalla kämmenotteella. "Kissanminttu putoo". "Ei putoo, äiti pitää kiinni". "Äiti putoo". "Ei putoo, äiti on tässä ja pitää kiinni".

Kuulimme viikonloppuna hyvin, hyvin surullisen uutisen. Miten siunattuja me olemmekaan kun meidän unihäiriöinen koliikkivauva - sittemmin unihäiriöinen, voimakastahtoinen taapero - on kuitenkin terve kuin mikä. Terve, elossa, luonamme.