Jouluaatto Harmaan puun kylässä

On Kissanmintun ensimmäinen joulu ja lapsuudenperheeni ensimmäinen joulu ilman Pessiä.

Kävimme isän kanssa päivällä viemässä havukranssin ja kynttilän Pessin haudalle. 'Hyvää joulua, Pessi' isä sanoi 'Ehkä hän on kuulolla'. Kun kävelimme poppelikujaa pitkin takaisin, lumisade muuttui rännäksi ja minä itkin ihan hiljaa.

Hautausmaaretkemme aikana Pikkukarhu oli Kissanmintun kanssa äitinsä luona joulupuurolla. Isä vietti illan kanssamme, hän viihdytti Kissanminttua kun me teimme ruokaa - perinteisen joulupöydän. Tänä jouluna meillä on jopa kuusi. Tilanpuutteen vuoksi se on parvekkeella olohuoneen ikkunan takana. Kuusi on valaistu ulkovaloin ja Janssonin joulukertomusta mukaellen siinä on suuri kangasruusu latvassa. Kissanminttu näkee sen pinnasänkyynsä, kun verhot ovat auki.

Katsoimme telkkarista Samu-Sirkan joulutervehdyksen ja sitten Pikkukarhu lähti heittämään isää kotiin (lainasimme auton jouluksi Eemeliltä, hän saa sen samalla kun ottaa Kissanmintun luokseen tapanina).

Kohta Pikkukarhu tulee ja avaamme lahjat. Tämä joulu on jo voiton puolella.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Tietää, pelätä, toivoa

Kun isä sanoi puhelimessa 'Pessi on kuollut. Se oli itsari!', polveni pettivät alta. Mutta hetken päästä tuli ajatus 'Nyt se sitten tapahtui'. Tiesin, että näin voi käydä, sillä Pessillä oli takana pari yritystä vuosia sitten. Olen pelännyt jo monta vuotta.

Seuraavana päivänä soitin poliisille, joka sanoi, että se on lääkkeillä tehty itsemurha, mutta että tällaisissa tapauksissa pitää aina tehdä ruumiinavaus. Pessi ei jättänyt viestiä, vaikka hän oli aina puhetta ja sanoja täynnä (ehkä tämä oli se kohta jossa häneltä loppuivat sanat?). Niinpä isä ja äiti ovat alkaneet toivoa, että poliisi olisi erehtynyt ja kyseessa olisikin sydänkohtaus. Ehkä he pääsevät sen ajatuksen kantamina helpommin hautajaisten yli. Hautajaiset jäivät minun järjestettävikseni, he eivät jaksa.

Veljeni ei ole tullut uniini, enkä ole kokenut muutenkaan mitään suuria oivalluksia. Olen ajatellut häntä ja vaikka olin ensin vihainen siitä, että hän satuttaa meitä tällä lailla, en ole enää. Sanoin eilen Momolle, ettei se ollut mikään kosto tai mielenilmaus, vaan pako. Pessin mielestä se vaikutti hyvältä päätökseltä, kun elämä näytti umpikujalta. Hän oli monella tavalla lahjakas ja hyvin kunnianhimoinen, mutta hän sairasti vaikeaa skitsofreniaa, joka on hyvin invalidisoiva. Eikä hänellä ollut onnea rakkaudessakaan. Saan olla eri mieltä umpikujasta ja ratkaisusta Pessin kanssa lopun elämääni, mutta kelloja en saa käännettyä taaksepäin. Ei sen puoleen, ei minulla ollut sellaista valtaa häneen, että hän olisi kuunnellut minua. Eikä hän hiiskunut suunnitelmistaan kenellekään perheessä.

Katson Kissanminttua, joka on täynnä elämää. Ripaus toivoa tarttuu minuun. Täytyy jaksaa tämä vuoden loppu, hautajaiset, pesän selvitys, joulu. Sitten alkaa uusi vuosi. Seuraava joulu on varmasti helpompi.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Suruviesti

Pessi on vienyt hengen itseltään. En tiedä missä, miten. En tiedä mitään. Vain tämän ainoan: veljeni on kuollut. Huomenna kuulen lisää.

Tänään en ihan ole vielä ymmärtänyt koko asiaa. Kuolemaa, itsemurhaa. Voiko niitä ymmärtää?

Surupukuja ei enää ole, ei edes mustaa nauhaa kiinnitetä hihaan. Arki jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kummallista, yhtäkkiä kaikki on hyvin kummallista.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Eintel tahtoo koiran

Meillä kävi viikonloppuna koira kylässä. Iso, vanha, lempeä ja vauvoja rakastava koira. Illalla minulle tuli niin kova koirakuume ja suru, että itkin. Yöllä näin unta kesällä kuolleesta koirastani. Silitin sen silkkisiä korvia ja kiitin sitä siitä, että se oli tullut tervehtimään minua uneen.

Pikkukarhu, Ruusa ja Eemeli ovat oikeassa: vauvan ja koiranpennun samanaikainen hoitaminen on liikaa. Erityisesti Pikkukarhu on sitä mieltä, ja painokkaasti, sillä hän on jäämässä talvella Kissanmintun kanssa kotiin. Mutta minun sydämeni kuiskii toista. Minulla on puolikas ja vaillinainen olo ilman koiraa.

Kissanminttu ei ole ainakaan vielä osoittanut mitään merkkejä allergioista, ja se on hyvä. Toivon että hän on niitä lapsia, jotka rakastavat eläimiä. Että meille tulee muutamien vuosien päästä koira ja hän saa oppia, millainen voi olla ihmisen ja eläimen symbioosi. Pikkukarhu sanoo että koirahulluuteni juontuu siitä, että luotan eläimiin enemmän kuin ihmisiin. Vaikka se onkin totta, se ei ole alkuperäinen syy. Koiran kanssa kommunikointi on vain jotain aivan muuta kuin ihmisten kanssa. Jotain omanlaistaan: eivät koirat korvaa ihmisiä eivätkä ihmiset koiria.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Hän nukkuu!

Viikon verran vyöhyketerapiassa ramppaamista joka toinen päivä, ja yhtäkkiä Kissanminttu nukkuu öisin sikiunta. Hänen unijaksonsa kestävät 2-4 tuntia kerrallaan, välissä ruokailu ja röyhtäytys. Kahdeksaan tuntiin venyneen yökiljumisen sijaan mahakipuitkua on enää noin puoli tuntia päiväsaikaan, Luojan kiitos! Jotain hyötyä lienee ollut myös päivittäisestä maitohappobakteerilisästä. Ovatko silkkivillasukat ihan huuhaata vai eivät, sitä emme tiedä, sillä emme uskalla nukuttaa Kissaminttua ilman niitä.

Tosin elimistöni hämmentyi tästä uudesta elämäntilanteesta, johon kuuluu myös nukkumista ja nyt pukkaa migreeniä. Mutta, mutta. Elämä alkaa vähitellen muistuttaa elämistä.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Paha sana niin kuin se on

me kuiskaamme sen toisillemme, ihan hiljaa: 'koliikki'.

Kissanminttu aloittaa ikkunoita järisyttävän karjukonserton joka ilta klo 23 (eilen jo klo 22) ja päättää sen puoli kolmelta aamuyöllä. Konsertto on teemaväriltään tummanpunainen, ja siihen kuuluu myös pingottunutta vääntelehtimistä ja suurieleistä piereskelyä. Joka ilta jaamme Pikkukarhun kanssa yövuoron puoliksi ja sovimme, että toisen saa herättää koska tahansa, jos omat voimat tuntuvat loppuvan kesken.

Olemme kokeilleet kaikenlaista. Jotkin keinoista auttavat hetkeksi, mutta mikään niistä ei ole osoittautunut kaivatuksi avaimeksi:
- Ympäri kämppää tanssahtelu kantoliinan kanssa reaggeen tahdissa (by Pikkukarhu - minä en uskalla harjoittaa tätä yöllä, koska väsyneenä koordinaationi on niin heikko, että pelkään paukauttavani lapsen pään seinänkulmaan)
- Ympäri kämppää kävely lapsi olkapäällä
- Heijaaminen. Asennoista tehokkain on niin kutsuttu lentokoneasento. Se tosin ottaa voimille.
- Vauvahieronta
- Maitohappobakteerit. Minulle Gefilus-kapseleita, Kissanmintulle Gefilus-plussaa.
- Cuplaton-tippoja, joiden pitäisi rikkoa isoja pieruja pienemmiksi
- Joidenkin ruoka-aineiden välttäminen (minun, huoh). Tällä hetkellä pannassa kaali ja omenat.

Tahtoo Taikurin! Taikurin joka tulee ja lausuu salaiset sanat, joiden jälkeen Kissanmintun ei tarvitse enää huutaa tuntitolkulla naama tulipunaisena. Ne salaiset sanat, joiden jälkeen saamme nukkua riittävästi, me kaikki kolme.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

..Kissanminttu Eframintytär - saapui maailmaan!

Niin siinä sitten kävi, että perjantaina supistukset alkoivat tihetä iltaa kohden ja yhdeksältä illalla lähdimme sairaalaan. Seurasi vaiherikas viikonloppu (josta lisää joskus myöhemmin) ja loppujen lopuksi sunnuntain vastaisena yönä tyttäremme saapui maailmaan.Synnytys oli pitkä ja tuskallinen, mutta onneksi tytölle ei käynyt kuinkaan.

Nyt vietämme ensimmäistä vuorokautta kotona ja opettelemme elämää maailman kauneimman karjukaulan kanssa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Paistetaan kypsäksi sopivassa lämpötilassa

Tulen juuri sairaalasta, mihin jouduin verenvuodon takia vuorokaudeksi tarkkailuun. Koska verenvuoto ehtyi ja vauvan sydänkäyrä oli tunnista toiseen hyvä, pääsin kotiin. Olisin voinut jäädäkin osastolle, jos olisin halunnut. Mutta kun olin kävellyt pari kertaa korttelin ympäri rivakkaan tahtiin ja harpponut portaat sairaalan kymmenenteen kerrokseen, ja saanut supistusten saldoksi vain 6 kpl aikavälillä klo 04.00-13.00, lähdin kotiin.

Sairaalakassin kotiin raahaaminen helteessä aloitti sitten kuitenkin kipeähköt supistukset kymmenen minuutin välein. Kuulostelen nyt niitä hämmentyneenä. Tarvittaisiin kaksi tuntia suppareita viiden minuutin välein sairaalaan lähtemiseksi. Osastonlääkäri oli vielä eilen sitä mieltä, ettei synnytykseni ole lähelläkään ja tänä aamuna taas sitä mieltä, että vauhti on ripeä 'haluatko jäädä tänne odottelemaan supistusten vahvenemista vai odotatko mieluummin kotona?'

Muuta en osaa enää arvata kuin että ehkäpä ei mene paria viikkoa enää ja niinollen vältyn huonetoverini kohtalolta, lääkkeelliseltä käynnistykseltä. Näytti olevan aika hidasta ja tuskallista puuhaa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Maraton siirrettiin elokuulle

Laskettu aika olisi torstaina - mutta veikkauksessa tuon päivän kerroin nousi juuri hyvin korkeaksi. Kävimme tänään tarkastuttamassa sikiön kokoa ylimääräisessä ultrassa, missä normivauvamme osoittautui täysin normaalipainoiseksi - edustaen täydellisesti keskiarvoa. Niinpä käynnistykseen ei ole vielä viikkoihin mitään syytä. Sisätutkimuksessa kävi myös ilmi, että kohdunkaula ja kohdunsuu ovat jämähtäneet kolmen viikon takaiseen tilaan. Kaikki tämä kipuilu ja lukuisat huonosti nukutut yöt eivät ole siis tuottaneet mitään tulosta.

Kotimatkalla bussissa muutuin vähitellen yhä kiukkuisemmaksi. Liian monta päivää korvissani olivat kaikuneet sanat edelliseltä lääkärinkäynniltä: "Jos se on kovin suuri, sitä ei päästetä yliaikaiseksi." Istuin bussissa ja katselin kadulla käveleviä ihmisiiä. Ajattelin että jokaisen heistä on joku nainen synnyttänyt: ensin kantanut lähemmäs vuoden sisällään tuntien kaikenlaista kipua, kolotusta ja yrjötystä, ja sitten synnyttänyt kokien elämänsä suurimman tuskan. Erityisesti mulkoilin kadulla käveleviä miehiä tuntien katkeruutta siitä, kuinka vähän krediittiä tästä kaikesta saa, päinvastoin, naisia rangaistaan synnyttämisestä ja kyvystä synnyttää vuosisadasta toiseen alituisella moralisoinnilla (myös toisten naisten tahoilta), taloudellisella riippuvuudella ja huonoilla työsuhteilla. Ja vaikka mikään näistä ei ole korjaantunut, nyt yhtäkkiä isyys pitäisi kuulemma nostaa arvoon arvaamattomaan - vanhemmuus kun kuulemma on ihan samaa sukupuolesta riippumatta. Vaan kyllä se hemmetti vieköön on aika erilaista synnyttävillä ja ei-synnyttävillä vanhemmilla, ainakin tässä alkuvaiheessa.

Välitin tämän viestin myös Pikkukarhulle varsin kirpein sanankääntein 'ei, me emme ole molemmat yhtä paljon raskaana..' Pikkukarhu lepytteli minua kukin ja kanelipullin.

Kuuma, hapeton odotushuone

Vietimme tänään tuskastuttavan pitkän päivän synnytyssairaalan päivystyspoliklinikan jonossa, mihin meidät lähetettiin suoraan neuvolasta, kun sydänäänet olivat tällä kertaa liian nopeat, syke oli yli 170/min. Mitään ei kuitenkaan löytynyt käyrältä tai ultrasta. Ainoa uutinen oli, että sikiö on kasvanut rajusti sitten viime mittauksen ja painoarvio on jo yli kolme kiloa nyt. Yäk. Miten minä puserran ulos jonkun jättiläisvauvan sen myooman ohi?

Lisäksi kohdunkaula on nyt vajaa kaksi senttiä, eli se on pikkasen lyhentynyt viime viikosta. Neuvolan terkkari oli jo ennen tuota tietoa sitä mieltä, että minulla tuskin menee yliaikaiseksi, ennemminkin päinvastoin. Kuitenkin poliklinikan lääkäri oli tänään sitä mieltä, ettei synnytysajankohtaa voi lainkaan ennustaa. Niinpä sain varmuuden vuoksi kolmen viikon päähän (pari päivää ennen laskettua aikaa) ajan ultraan kokoarvioon, sillä vauvaa ei kai päästetä yliaikaisesti, jos se on ylisuuri. Yäk ja yäk ja vielä kerran yäk! 'Ei päästetä' tarkoittaa käynnistämistä, ja käynnistäminenhän siis sattuu enemmän kuin luonnollisesti käynnistynyt synnytys. Täytyy vain toivoa, että äidin puoleinen sukuhistoria (äitini ja hänen lapsensa ovat syntyneet etuajassa) on jotenkin mystisesti periytyvää.

Sitten vielä Pikkukarhu kysyi odotushuoneesta, eikö olekin niin että down-lapsilla voi olla poikkeuksellisen korkea syke? Nyt näen pahoja unia myös siitä että vauva ei olekaan terve, tai siis, vammaton..

----------------------------

Siitä on nyt pari päivää, kun koirani lähti. Lähtö oli yllättävän kaunis loppujen lopuksi. "Nyt voit käydä lepäämään ja sitten kipu menee pois" sanoin. Ja kun se oli lähtenyt: "Hyvästi, elämäni ilo" sanoin ja itkin. Mutta se oli jo poissa.

”Koira nukkuu ruudullisten ikkunaverhojen takana.
Se nukkuu jo sadatta vuottaan.
Ja nukkuu rakas sydän.
Sitä ei enää herätä uni, ei enteet, eivät
lopullisesti lähteneet vainajat.
Ehkä minä yksin, minun muistini vain.”

Sirkka Turkka Tule takaisin, pikku Sheba (1986)

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

"Joka toinen morsian on raskaana"

Okei,

nyt siis ymmärrän, mihin pitopalvelua tarvitaan - se ei ehkä sittenkään ole pelkästään merkki synnynnäisestä laiskuudesta. Olemme Pikkukarhun kanssa häiden järjestämisen jälkeen toipumisloman tarpeessa, sillä päätimme tehdä kaiken itse. Siis kaiken. Myös esimerkiksi jäätelön.

Yhtenä syynä oli tietenkin hillitty budjettimme, noin tuhat euroa (viinit maksoi pääasiassa Pikkukarhun isä, siihen meni kolmisensataa sata euroa, luulisin). Tuhannesta eurosta maksettiin 260 euroa tilavuokraa sekä 220 euroa keittiöapulaisen ja muusikon palkkoja. Joten ruuat, vaatteet, koristeet ja kutsut piti saada aikaan noin viidelläsadalla eurolla. Väkeä oli vajaa 50.

Tunnemme itsemme urheiksi, mutta aivan liian uupuneiksi ryhtymään täydellä teholla uuteen työviikkoon. Joten yhtenä syynä lienee myös huono arviointikyky, mitä omiin voimavaroihin tulee - ainakaan voimavaroihin kahdeksannella raskauskuukaudella.

Sormusvalojemme aikana paitsi minä ja Pikkukarhu, myös tilaisuuden juontaja nyyhki vuolaasti, kunnes puolet yleisöstäkin vollotti myötäelämisestä. Meillä on vielä Ruusan tilaisuudessa kuvaama video näkemättä. Hieman posket punaisina mietimme, miltä mahdamme näyttää kyynelehtiessämme ja sormuksia hapuillen. Näin jo joitakin digikuvia ja täytyy sanoa, että mahani on varsin näyttävä kapistus profiilissa! Sain pitää puolet illasta lantiomallisesta hameestani kiinni, ettei se olisi pudonnut maahan.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Kohtapa ne siatkin menee keskenään naimisiin!

Viime viikon lehti- ja televisiouutiset hallituksesta valmistelemassa hedelmöityshoitolakia olivat hämmentävän epäselviä. Välillä nousi toivo parhaimmasta tähänastisesta lakiehdotuksesta, sitten iski taas epäluulo. Nyt näyttää siltä että tarkimmin jäljillä on ollut Huffari, joka väitti että pöydällä on sopuehdotus, jonka mukaan:

1. heteroparit saavat luovutettuja sukusoluja kuten tähänkin asti, sosiaalisen isän asemaa selkiytetään.
2. naisparit ja itselliset naiset voivat saada klinikalta kahdenlaista spermaa: a) sellaista jonka k.o. ryhmille luovuttamiseen mies on antanut kirjallisesti luvan b) sellaista jonka k.o. ryhmille luovuttamisen lisäksi mies on antanut kirjallisesti luvan siihen, että hänestä voidaan tehdä myöhemmin lasten virallinen isä kaikkine oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Ainakin tähän asti klinikat ovat - ainakin jonkin lehtitiedon mukaan - käyttäneet saman luovuttajan spermaa maksimissaan viidelle perheelle. Koska perheet usein haluavat saman luovuttajan useamman lapsen alkuunsaattamiseksi mikäli vain mahdollista, lapsia voisi kai kevyesti langeta yhdelle miehelle elätettäväksi kymmenen-viisitoista. Mietimme tänään Pikkukarhun kanssa kuka mies moista haluaisi ja miksi ihmeessä?

Noh, joka tapauksessa, jos lainvalmistelu etenee tuohon suuntaan, hallitus jättää kesäkuussa eduskunnalle lakiehdotuksen, joka on sateenkaariperheiden kannalta parempi kuin mikään aikaisemmin valmisteltu laki! Vielä pitää toivoa, että eduskunta on niin väsynyt vääntämään peistä aiheesta, että laki äänestetään läpi parinkymmentä vuotta jatkuneen asian edestakaisin veivaamisen jälkeen. Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset äänestävät joka tapauksessa ei, on ehdotus melkein millainen hyvänsä. Kaikissa muissa ryhmissä on hajontaa, paitsi ehkä vihreissä, jotka äänestää luultavasti kaikki kyllä avarakatseisimmalle ehdotukselle - Odekin, vanha jäärä, ryhmäpaineen alla... mutta Merikukka Forssius taisi olla äänestämättä parilain puolesta?

Oi, sittenkin kaikella vuosia jatkuneella kampanjoinnilla olisi ollut merkitystä! Ja sisäisen adoption valmistelu saisi uutta potkua.. ehkä jo ensi vaalikaudella siitä saadaan lakiesitys.

Nyt ei hetkeen kolota tassua ei jalkaa, eikä itketä se että vatsa otti kasvuspurtin pari päivää ennen häitä niin etten mahdu vaatteisiin ja säätiedotus lupaa sateista puutarhajuhlaa..

(näyte vuoden 2005 arkistosta]

Pihan kutsu ja sen vaaralliset seuraamukset

Olen tutustunut kaikkiin asioihin lukemalla kirjoja. Joanna Russin Naisten planeetta ja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli tekivät minusta feministin. Tai, no, osuivat otolliseen maaperään. Nauroin ilosta läpi Viginia Woolfin Oman huoneen. Epäonnisista miessuhteista irrottautumista ja naisiin fokusoitumista avittivat Woolfin Orlando, Marilyn Frenchin Naisten huone ja Anja Meulenbeltin Häpeän aika on ohi. Jonkinlaisia kiertoteitä nuo romaanit olivat, mutta ne kelpasivat silloin - kun aihetta käsittelevää kirjallisuutta oli paljon huonommin saatavilla kuin nykyään. Seksuaalikasvatuksestani sai 1980-luvulla vastata Meulenbeltin feministinen neuvokkikirja Itsellemme. Sen kannessa pienet violetilla kynällä piirretyt pullukat tätöset loikkivat nakuina. Kannen yli kulkee suuri rusetti.

Odottajille suunnatun ohjekirjallisuuden tulva on suuri. Aloitimme Pikkukarhun kanssa lukemisen asiapitoisesta ja juridiikkaa selvittävästä Tiia Lampelan Sateenkaariperheiden ABC-kirjasta. Mutta kun olimme tulleet raskaaksi, talkintuoksuisemmat ja kuvailevammat opukset alkoivat vetää meitä puoleensa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä saimme jopa kaksi kappalein Stakesin kirjasta Meille tulee vauva, yksi meidän kotiin, yksi Eemelille. Jo muutaman kirjan selailu saa ihoni kananlihalle. Tässä parhaimpia paloja:

Ruotsalaisessa kirjassa Syntyy uusi ihminen käsitellään paitsi tavanomaisesti etenevää raskautta, myös hedelmöityshoitoja ja adoptiota, mutta sen tekijöiltä on jäänyt huomaamatta, että lapsia syntyy muillekin kuin heteropareille: edes yksinhuoltajia ei mainita. Neuvolassa vierailevat pariskunta Isä & Äiti, kuinkas muutenkaan:

"Isä ja äiti voivat (---) keskustella kätilönsä tai terveydenhoitajansa kanssa synnytyksen kulusta ja sopivasta ehkäisymenetelmästä sekä imetyksen aikana että myöhemmin. (---) Äiti ja isä ovat myös lapsensa kanssa aina tervetulleita neuvolaan, jossa sitten seurataan lapsen kehitystä ja terveyttä kouluikään saakka."
Lennart Nilsson & Lars Hammerberg Syntyy uusi ihminen , (Otava, 4. painos, vuosilukua ei ole ilmoitettu) s. 229.

Neuvoloissa jaettavassa Stakesin julkaisussa yksinhuoltajiin päästään kirjasen puolivälissä. Sävy on kuin 1950-luvun ensikodin lehtisessä:
"Yksin: Avioero, puolison kuolema tai yksinjääminen muuten tekevät vanhempana olon raskaaksi. Ei tulisi vaatia itseltään liikaa."
Sirpa Taskinen Meille tulee vauva (2004), s. 37

Tätä ennen on pöpisty laveasti 'perheestä' johon itsestäänselvästi kuuluu aina isä:
"Isän osuus synnytyksessä: --- Kaikki perheet eivät kuitenkaan halua tai voi järjestää isän mukanaoloa. Päätös tästä olisi hyvä tehdä mahdollisimman ajoissa. Eräissä sairaaloissa voi joku muu omainen tai ystävä olla tällöin äidin tukena, kaikkialla se ei kuitenkaan järjesty."
Sirpa Taskinen Meille tulee vauva (2004), s.24.

Riemukseni huomasin, että sentään Suuressa vauvakirjassa yksin lastaan odottavia puhutellaan toisin, tosin tähän aiheeseen päästään vasta sivulla 312:
"Vauva muttei miestä: Jos olet juuri hankkimassa tai hankkinut lapsen yksin, ilman vakituista miestä, olet varmasti tätäkin kirjaa lukiessasi ärsyyntynyt monta kertaa. Itsestään selvästi lapselle edellytetään isää, parisuhde on edelleen sääntö ja yksinhuoltajaäiti poikkeus - varsinkin silloin, kun vauva vasta syntyy.
Tähän olet varmasti saanut tottua, nimittäin kokemaan olevasi poikkeus."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 312.

Sateenkaariperheitä ei tietenkään mainita, ei missään. Ei edes edistyksellisenä pidetyssä norjalaisen Gro Nylanderin kirjassa Äidiksi ensi kertaa (2002). Sen edistyksellisyys tosin näyttäytyy kahden äidin perheessä tosi kummallisena, kun äidin ja vauvan symbioottinen suhde glorifioidaan ja äiti on aina yksikössä.

Päästäkseni jälleen edellisen blogini aiheeseen, minusta ei näköjään todellakaan ole Äidiksi suurella alkukirjaimella:

"Työtoverit puhuvat työasioita, ystävät raivoavat liikennejärjestelyistä. - Taidat olla väsynyt, kuuluu kysymys, kun onnellisen rauhan löytäneen äidin katse harhailee ikkunasta ulos. - Anteeksi vaan, mutta parkkiongelmat tuntuvat melkoisen mitättömiltä. Minä nimittäin luon, rakennan ja ylläpidän vatsassani koko luomakunnan suurinta ihmettä, ihmisenrakentamiskonetta."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 39.

Olen seitsemännen kuun lopulla, eikä tuota onnen tyventä löydy minusta, ja vaikka katse joskus harhailisikin, liikennejärjestelyt ottavat minua ihan tasan yhtä tarkkaan päähän kuin aina ennenkin (tosin omalla kohdallani julkisen liikenteen, ei yksityisautoilun näkökulmasta).

En tunne pinkeäksi venynyttä vatsaani sen paremmin ihmisenrakennuskoneeksi kuin itseäni luomakunnan ihmeeksikään. Vaan eipä se haittaa, sillä kun luen samaa kirjaa eteenpäin, voin päätellä mistä tämä(kin) vinoon kasvamiseni johtuu. Vaikka sukupuolta ja leikkiä käsittelevän luvun kirjoittaja Tellervo Riikonen pyrkii muistuttamaan, että pojatkin voivat joskus leikkiä nukeilla ja tytöt joskus riehua, sukupuolirooleja naulataan tekstissä vinkeästi paikoilleen:

"Sankari- ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat fyysisesti väkivaltaisempia kuin tytöt. Kotia ja omaa leikkitilan reviiriä ei tarvitse vahtia kepakkojen ja pyssyn avulla, mutta poika haluaa silti tehdä niin. Niinpä pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa 'luontoa' vastaan. Jos poika ei saa pyssyään, hän tekee konekiväärin mattopiiskasta ja miekkailee pihaltaan löytämillä kepeillä." (s. 268, 270)

"Varhaiskasvatus ja alkuopetus suosivat 'tyttömäistä' puuhailua: piirretään, askarrellaan, rakennetaan - kaikki muu patsi riehuminen on sallittua." (s. 270)

Hupsan, milloinkohan rakentaminen muuttui tyttömäiseksi? Ehkä samoihin aikoihin kuin lääkärin ammattiin alkoi kouluttautua enemmän naisia kuin miehiä. Odotan vain, koska papin ammatistakin tulee puheessa 'tyypillinen naisen työ', teologiset tiedekunnat nimittäin jo itkevät miesopiskelijoiden perään.

Eintel! Nyt takaisin päivän tekstiin, eli mikä minua siis oikeasti vaivaa:

"Tyttöjen nukkeleikkien sanotaan ilmentävän oman kehon 'sisätilan' kokemista; hoivaleikkien avulla tyttö etsii ja harjoittelee omaa naiseuttaan. Nukkeleikkejä pidetään hyvin olennaisena osana naiseksi kasvamista." (s. 268)

Niinpä, minua eivät pelastaneet edes kaikki lapsuuden nukkeleikit, sillä tunnustettava on, että minun tuli myös paljon riehuttua pihalla poikain kanssa. Enemmän tai vähemmän puolustimme pihan kunniaa milloin missäkin pusikossa vaanien naapuritalon poikia. Ehkä tätini oli oikeassa neuvoessaan äitiäni: minut olisi sittenkin pitänyt pakottaa luopumaan sukupuolen ylittävistä poikatyttöfantasioistani ja kohtaamaan sen, että olen oikeasti tyttö. Ehkä silloin tuntisin nyt sisätilani ja saavuttaisin raskaana olon onnen vapaakellunnan. Ehkä sitten olisin kypsä Äidiksi ensi kertaa.

Vaan mikä hitto se sisätila oikein on? Vaginani? Kohtuni? Ensinmainittuun olen päässyt tietenkin tutustumaan paremmin kuin jälkimmäiseen. Jotenkin minua epäilyttävät sisätilan siirtyvät merkitykset: minun feministisessä vainoharhassani ne siirtyvät merkitsemään naisen kiinnittämistä kotiin yhteydessä oman intellektuaalisuuden kieltämiseen vaihtokauppana sille, että ainakin jonkin aikaa Se Toinen (se jolla on pyssy & kikkeli) tuo kotiin rahaa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Hermopinne

Kävin uudestaan lääkärissä. Yöni rikkova vaivani onkin siis oikean käden hermopinne ja hartiakivut ovat heijaste käden ongelmista, eikä toisinpäin. Vaivan aiheuttaa ahtauma ranteessa, jonka puolestaan aiheuttaa raskausajan turvotus. Hoitona kipulääkkeet ja lepo. Leikkaus on mahdollinen, mutta sitä ei tehdä raskaana oleville naisille, koska vaiva poistuu yleensä synnytyksen myötä. En halua odotella vaivan pahenemista toimettomana eikä opiaattijohdannaisen kipulääkkeen syöminen innosta minua, joten olen ryhtynyt oitis kittamaan ananasmehua, vähentämään suolaa ja käyttämään rannetukea öisin. Myös hiirtä yritän räplätä vasemmalla kädellä. Tuttu ehdotti myös lymfaa.

Kolme ja puoli kuukautta vielä edessä tämän vaivan kanssa, autsh!

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Tiskaamaan!

autsh. Tajusin juuri, että minun on riennettävä tiskaamaan ennen kuin Pikkukarhu tulee kotiin, sillä luettuaan tämänpäiväisen blogini hän takuulla huomauttaa, että hän tiskaa meillä aina. Siihen on vaikea sanoa mitään vastaan, koska se on totta. En pidä tiskaamisesta, eikä meillä ole astianpesukonetta. Voisimmekohan saada sellaisen häälahjaksi?

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Yksin kotona 2

Kaikenlaista kremppaa, pienemmästä suurempaan:
- minua potkitaan nyt jo tosi tiheästi. On ihan mukavaa saada muistutus siitä, että joku kasvaa mahassa kovaa vauhtia, mutta virtsarakkoon osuessaan potkut tekee ilkeää.
- olen kotona ties monettako päivää. Nyt päällimmäisenä syynä on räkätauti.
- viime viikolla en pystynyt tekemään kunnolla töitä yläselän kipujen takia. Kohtu ehkä painaa selässä jotain hermoa, koska oikea käsi puutuu ja pahimmiltaan tuntuu siltä kuin olkapää olisi sijoiltaan. Varsinkin öisin - herään 3-5 kertaa yössä kovaan kipuun. En saanut lääkärille aikaa kuin vasta ensi viikolle.

Lisäksi koiraparan maha on täynnä uusia kasvaimia, jotka ovat alkaneet kasvaa nopeasti. Tässä välissä sillä oli muutaman viikon hyvä, leikkisä kausi. Nyt tuntuu, ettei sille tule enää kesää. Minua surettaa, koska olisin halunnut lapseni ja koirani tapaavan toisensa. Toisaalta se on vain minun tunteeni ja toiveeni. Ruusa ja Muusa olivat meillä pääsiäisenä kylässä seitsemän kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, joka oli hyvinkin kiinnostunut koirasta, mutta koira ei jaksanut olla siitä kiinnostunut yli 15 minuuttia..

Olemme Pikkukarhun kanssa kunnostautuneet antamalla muutamia haastatteluja perhemuodostamme ja sateenkaariperheiltä puuttuvista oikeuksista. Tuntuu hassulta piiloutua keksityn nimen taakse tiedotusvälineissä, vaikkei se tunnu hassulta täällä ollenkaan. Koska Eemeli haluaa tunnustaa lapsen jossain vaiheessa, tieto perhejärjestelyistämme voisi riittää käräjäoikeudelle syyksi evätä oheishuoltajuus Pikkukarhulta. Kuitenkaan mitään lain mukaista estettä ei ole sille, että Pikkukarhu olisi lapsen huoltaja. Täkäläinen käräjäoikeus on vain toisinaan tehnyt päätöksiä, jonka mukaan oheishuoltajuus ei ole tarpeellista, jos lapsella jo on 'isä ja äiti'. Tämä lainsäätäjien ja -soveltajien rakkaus heteroseksuaaliseen ydinperhemalliin ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Koko malli on osoittautunut monin tavoin ongelmalliseksi: heteroseksuaalinen ydinperhe on aidosti vaarallinen kasvuympäristö, jossa tapahtuu suurin osa lapseen kohdistuvasta väkivallasta - sekä suora väkivalta että välilliset vaikutukset siitä, että suomalaiset miehet ihan yleisesti pahoinpitelevät vaimojaan - ks. esim. http://www.amnesty.fi/jokuraja/svaw.htm
Heteroperheessä myös toteutuu useimmiten taloudellinen ja työnjaollinen epätasa-arvo - perhemuoto suorastaan perustuu tehtävien epätasaiseen jakamiseen.

Sateenkaariperheaktivimissa on suuri kiusaus omaksua kahden vanhemman normi ja yrittää muuttaa sitä vain toisen osapuolen sukupuolen osalta: seuraa paljon puhetta rakastavista vanhemmista ja heidän parisuhteestaan, perhetutuista miehen mallina ja siitä kuinka normaaleja lapsia näissä perheissä kasvatetaan. Paskat. En minä ainakaan halua kasvattaa mitään heteronormin mukaista perheenjäsentä: pontevalle pojalle sinistä päälle ja puinen junarata pakettiin, kiltille tytölle rimpsuesiliina ja muovinen minikeittiö.. 'hei, täällä on oma pikku silitysrauta ja suihkepullokin!!'

Ruotsin päätös avata hedelmöityshoidot naispareille on sikäli huolestuttava, että siinä itselliset naiset jätetään hoitojen ulkopuolelle. Perustelut ovat hyvin voimakkaasti parisuhdenormatiivisia. Tämä on heteronormatiivisuuden suurin ansa: normaaliuden tavoittelu, jonka piti olla valittu ja väliaikainen strategia, menettää onnistuessaan strategisen luonteensa. Tie ei jääkään kesken, vaan osoittautuu umpikujaksi.

Huhun mukaan RFSL:ssä (Ruotsin 'Setassa') on päätetty, että heille riittää tavoitteeksi hedelmöityshoitolain avaaminen naispareille, sillä sinkut ajakoot itse oikeuksiaan. Sinkutko ovat siis aina heteroita? Ja lesbot aina parisuhteessa? Vai: lesbojen ja binaisten kuuluu olla parisuhteessa hankkiakseen lapsia/ ollakseen oikeuksiltaan edustamisen arvoisia?

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Untuvia lentäviä

Soitettuani eri paikkoihin ja käytettyäni erilaisia netin laskureita olen saanut selville, että pystyn järjestelyin takaamaan sen, ettei äitiyspäivärahaani painu minimiin. Että myös vuoden 2006 keväällä vanhempainpäivärahat lasketaan minun kohdallani vuoden 2003 työtulojen perusteella. Että veroprosenttini on varsin alhainen. Asumistukea voisimme saada 40 euroa kuussa, kun Pikkukarhun nykyinen määräaikaisuus päättyy.

Joten perheemme tulot on pelastettu vuoden 2006 juhannukseen saakka! Ne ovat tosin alhaisemmat kuin tänä vuonna, mutta tuskin kuitenkaan alhaisemmat kuin viime vuonna - kun Pikkukarhulla oli osa-aikatyö ja minulla pienet tulot + lainanlyhennyksiä - ja silloinkin elettiin. Ja jos edes jompikumpi meistä löytää täysipäiväisen työn kesäkuuhun 2006 mennessä, meidän taloutemme ei mene umpisolmuun ollenkaan. Siirrän opintolainan lyhennyksiä myöhemmäksi ja minulla on keväällä 2006 töitä pariksi kuukaudeksi - muusta ei ole tietoa, mutta ehkä saan järjestettyä jotakin. Ehkä tuuli kääntyy, ehkä onni kääntyy.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Väärä rivi

Moni asia on viime aikoina mennyt huonosti tai pieleen. Niinkuin joku olisi asettanut elämäni palaset kuin dominonappulat riviin. Yksi tönäisy, ja kuin hidastetussa filmissä: pott... pott... pott... Pahinta on varmaan raha-asiat: emme tiedä, millä elämme vuonna 2006. Kummallakaan ei näillä näkymin ole silloin työtä. Ja Pikkukarhu on hyvin pieni karhu. Hilpeä ja kevytmielinen. "Kaikki järjestyy" hän sanoo, eikä suostu pohtimaan vakavasti, kuinka. Kuinka asiat saadaan järjestymään.

Yritän muistaa hyvät asiat: maha kasvaa ja koira on hengissä. Muuta en sitten muistakaan.

Katselen taivaalle ja etsin lumisateen seasta edes yhtä höyhentä. Enkeleitä on, onhan? ja pieniä ihmeitä tapahtuu.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Naiset, meitä on huijattu!

Missä on euforia ja eheyden tunne? Missä sensuelli katse ja sisältä hohkava hehku?

Niiden sijaan elämä tarjoaa minulle isoja annoksia vatsahappoja, sosiaalisen elämän nuivettavan uupumuksen, verta vuotavat ikenet ja kammottavia ilmavaivoja. Sekä jo kolmannen kuun lopulla niin turvonneen ruumiin, etten enää mahdu housuihini. Olen pidätellyt ahdistuksen kyyneliä äitiysvaaterekkien vierellä. Miksi, oi miksi, ne ovat niin kammottavia?
Ihmettelen napaan asti uurrettuja puseroita, sinne tänne ommeltuja pikkuröyhelöitä ja värejä. Ensinnäkään beige ei kuulu lempiväreihini. Ja mikä kumma mahtaa olla nimi sille värille, joka näyttää siltä kuin pusero olisi ensin värjätty vanhanroosan väriseksi ja sitten unohdettu viikoksi likoamaan harmaan likapyykin kanssa?

Paitsi että alan kohta näyttää elefantilta, en kuitenkaan haluaisi näyttää amerikkalaiselta oikeistokristityltä elefantilta. Niiltä jotka ampuvat aborttilääkäreitä. Tai ainakin poseeraavat naistenlehdelle asetehtaan kokkareilla ja antavat lahjoituksia aborttilääkärien ampujille.

Suurin osa viime viikonlopusta meni migreenissä - kohtaus kesti 27 tuntia. Jäätä, pimeä huone, Panadol Zappia. Soitin lauantai-iltana Kätilöopistolle tarkastaakseni, etten todellakaan voi ottaa täsmälääkettäni. Mariassa olisi ehkä voitu antaa pistoksena jotain, mutta en jaksanut lähteä jonottamaan viikonloppuruuhkaan kaupungin pahamaineisimmalle päivystysasemalle. Lopulta kohtaus meni itsestään ohi.

Missä hitossa se hohde ja hehku viipyy? - ja miksi naisille ei makseta kunnon kipurahoja siitä että he käyvät kaiken tämän läpi?

[näyte vuoden 2004 arkistosta]