Kissanmintun syntymäpäivä

Kissanminttu täytti vuosia. Tai siis yhden.

Eemeli halusi järjestää juhlat luonaan. Hän olisi halunnut kutsua noin viisikymmentä ystäväänsä ja tuttavaansa. Pikkukarhu olisi halunnut kutsua noin viisikymmentä Karhujen suvun jäsentä. Minä olisin halunnut kutsua isäni, Momon ja Pikku Ruun vanhempineen (olen kuulemma epäsosiaalinen).

Eemelin olohuoneeseen mahtuu tiukasti ahtamalla viisitoista ihmistä. Me väittelimme, kinastelimme ja viimein riitelimme. Lopulta vieraslistalla oli muutamia sukulaisia ja kummit, parikymmentä vierasta. Kakkua, kahvia, kuohuviiniä. Sitä perinteistä, tiedättehän. Kunhan olimme ensin juosseet kauppaan, sillä Eemeli, joka oli luvannut huolehtia tarjoiluista, ei ollut tullut ajatelleksi, ettei kymmenen hengen kakusta riitä tarjoiltavaa yli kahdellekymmenelle hengelle.

Luulen, että hauskempia syntymäpäiviä Kissanminttu vietti kuitenkin toisena päivänä Kumpulan maauimalassa. Kissanminttu ja Pikku Ruu riehuivat kahluualtaassa. Pistimme kynttilän pullapitkoon ja pullansyönnin sivussa yritimme jutustella Ruusan ja Muusan kanssa (sen vähän, minkä lasten vahtimiselta ehdimme).

Ihmevekotin

Me ostimme tutulta käytetyn astianpesukoneen satasella. Jouduimme purkamaan yhden keittiön kaapin, eikä kone istu pesäänsä kovin kauniisti, mutta mitä siitä. On se ihme vekotin! Pikkukarhu koskettelee sitä pehmein käsin kuin kissanpentua.

Kissanmintun tultua perheeseen kotitöiden määrä on noin kahdeksankymmenkertaistunut. Emmekä me ole Pikkukarhun kanssa edes mitään siistejä ihmisiä. Kuka tahansa läheisemme voi tulla todistamaan, että olemme kaksi sottapyttyä.

Tai ehkä kotitöihin käytettävä aika on moninkertaistunut? Kissanmintun herkkäunisuus tekevät pölynimurin ja pesukoneen linkoamistoiminnon käytöstä hyvin hankalla. Ja pölynimuria hän valveilla ollessa pelkää, rikkalapiota (tai sen aarteita) rakastaa vähän liikaakin...

Olisiko meillä siistimpää, jos meillä ei olisi niin tavattoman paljon tavaroita? Pikkukarhun mielestä minulla on jonkinlainen asketismifiksaatio, joka liittyy isäni buddhalaiskauteen lapsuudessani. Ystävämme kiusaavat meitä kodinsisustuksen pikkuporvarillisuudesta, joten kuvaa aika hyvin Pikkukarhun erilaista suhdettaan esineisiin, että olen hänen mielestään asketisti... Omasta mielestäni olen vain lievästi allerginen pikkutavaralle.

Minulla oli joskus takavuosina linjana, etten voinut ostaa tai vastaanottaa yhtään uutta tavaraa (tai huonekalua tai vaatetta), ellen samantien luopunut jostakin esineestä, joka vie vähintään saman verran tilaa. Hieno idea, mutta pikkulapsen kanssa se ei vain onnistu.

Ehkä me saamme muutossa ankaran käden villityksen ja neljännes roinasta lennähtää kierrätykseen? Kunhan muutto tulee. Kunhan löydämme isomman asunnon. Sopuhintaisen, sopusuhtaisen, samasta kaupunginosasta mieluiten. Mutta siihen tarvitaan jo onnea jonkinverran.

Tuulisella museon pihalla

Seisoimme toissapäivänä Momon kanssa puoli tuntia Kiasman edessä ja valitimme toisillemme kaikesta: apurahojen pienuudesta, taideaineiden työtilanteesta, virantäyttöjen taustakähminnöistä, pätkätyökierteestä, pikkulapsiarjen kuluttavuudesta, epäonnistumisen pelon turhuudesta ja väistämättömyydestä, putoamisen pelosta... ja ennen kaikkea, niistä alle kolmekymppisistä, jotka kohta tulee ja jyrää meidät, lama-ajan sukupolven.

Lopuksi minä olin hurjan viisas ja sanoin Momolle, että hänellä on niin negatiivinen olo vain siksi, että hän on juuri jättänyt valmiin käsikirjoituksen. Että moni varmasti kadehtii häntä elämänurasta, joka kietoituu intellektuaalisuuden, kulttuurin ja luovuuden ympärille. Momo tuhahti, pisti päähänsä pyöräilykypärän ja nousi vanhan polkupyöränsä selkään.

Kuitenkin ne kaikki pelot ovat minunkin pelkojani. Eniten vetää pinnaa kireälle se, ettei minulla eikä Pikkukarhulla ei ole tiedossa mitään töitä marraskuun alusta lähtien. Joka päivä luen työpaikkailmoitukset, ja joka päivä totean että minun on ensin keskityttävä saattamaan tutkimukseni tilaan, jossa sen voi talvella jättää lepäämään muun työn takia.

Meillä on säästöjä, ja minä tiedän, että me pärjäämme (ja ystäväpiiri syytää meille vanhoja lastenvaatteita ja tavaroita, emme joudu ostamaan juuri mitään). On vain luotettava, on annettava olla, on uskallettava levätä - ainakin jossain välissä.

Kissanminttu nukkui katkounta viime yönä klo 23-24 ja 2-6, ja kiljui pienten unipätkien välit. Kissanminttu osaa jo seistä, kurottaa, osoittaa, puhaltaa, naksuttaa kieltään, hyppiä paikoillaan ja kävellä tukea vasten. Toivon että heräily hellittää, kun hänen kävelynsä kehittyy (...vai sitten kun ne noin 14 vielä puuttuvaa maitohammasta on puhjennut?). Johonkinhan sitä on toivonsa ripustettava.

Oi hiljaisuus!

Pride tuli, pride meni. Ja vei flunssat mennessään. Selkäkipukin talttui tekemällä puutöitä Pikkukarhun äidin mökillä viikonloppuna. Äh ja puh. Olen niin väsynyt viikonlopun jälkeen, että kirjoitushommiin on vaikea tarttua - en niinkään väsynyt muutaman halon hakkaamisesta vaan alituisesta sosialiseeraamisesta. Kuuden tunnin kotimatkan jälkeen pistin Pikkukarhun lupaamaan, että ensi viikonloppuun ei kuulu ainuttakaan Karhujen suvun jäsentä.

Kuinka kaipaankaan hiljaisuutta, jossa ajatus leijailee. Pikkulapsiperheen päivään ei kuulu hiljaisuutta. Meillä sitä kuuluu hyvin rajoitetusti myöskään öihin. Kissanminttu herää edelleen 5-21 kertaa joka yö.


[toim. huom. teksti on tarkastutettu Pikkukarhulla, joka sallii sen julkaisemisen (vain lievästi happamana)]