Uusi, parempi vuosi?

Tää pääsee työhaastatteluuun, tää pääsee työhaastatteluun! Soitin isälle ja kerroin. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, paljonko siitä (osapäivä)työstä saisi palkkaa. Kun kerroin, hän kysyi eikö minun pitäisi vaihtaa alaa.

En tiedä. Niillä tuloilla + pienillä kirjoitus- tai luennointikeikoilla saisin pungettua perheemme yli sen pelottavan rajan, jolla nyt kuukaudesta toiseen keikumme: keikumme nimittäin Eurostatin suhteellisen köyhyyden rajalla, välillä alla, välillä yllä. Opin tämän lukemalla (kursorisesti) Pasi Moision artikkelin uusimmasta Yhteiskuntapolitiikka-lehdestä*. Opin myös, että on olemassa tilapäis-, toistuvais- ja pitkäaikaisköyhiä. On oletettavaa, että pikkulapsiperhe on vain tilapäisköyhä**. Oletettavaa ja oletettavaa. Kun elää jonkin keskellä, ei 'oletettava' riitä.

Mutta. Mutta. Työpaikka ja säännölliset kuukausitulot, vaikka pienetkin, olisi vakauttava tekijä. Myös mielialoilleni, uskon niin.

*Pasi Moisio: Suhteellinen köyhyys Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 6/ 2006. s. 639-645.
** Niin selkeä ja hyvä perehdytys aiheeseen kuin artikkeli olikin, se oli kummallisen sukupuolineutraali. Esimerkiksi 'yksinhuoltajat' oli sukupuoleton kategoria, vaikka heistä ainakin yhdeksän kymmenestä on naisia..

Ohi on (joulu)

Joulu sujui tavanomaisissa merkeissä. Yksi päivä hillitöntä siivoamista. Yksi päivä edestakas säntäilyä ja ryntäämistä kotiin vastaanottamaan vieraita. Yksi päivä rauhaa, suklaan ylensyömistä ja uuden lautapelin, Menolipun, opettelua. Yksi päivä panikointia, koska Toto soitteli poliklinikalta sekavia puheluita: hän on joutunut liikenneonnettomuuteen ja vammautunut. Kun kirkuminen loppui, selvisi että vammat eivät ole kovin pahoja kuitenkaan.

Toto on elämäni hasardi, Irvikissa ja Jokeri. Myrsky soi korvissa ja minä seison kuin kivinen paasi: ei sinä et tapa itseäsi, ei se ei ole ratkaisu, ei sinä et... Kun elimme yhdessä, elämä oli yhtä katastrofista toiseen syöksymistä.

Pesunkestävä humanisti

Minun pitäisi kirjoittaa kuin mekaaninen nukke näin joulun alla, mutta saan hyvin vähän päivässä aikaisiksi. Loppiaiseen asti on aikaa kirjoittaa, ja sitten on alettava valmistella opetusta.

Akateemisen tekstin piirteisiin kuuluu alituinen määritteleminen - joskus kun en pitkään aikaan ole tehnyt muuta, en edes muista ettei alituista käsitteiden problematisointia harjoiteta kaikilla elämänsaroilla. Tänään minun pitäisi määritellä fyysinen väkivalta, ja mikään luettelo ei siis siihen riitä, vaan tarvitaan pohdintaa siitä, miksi edes uskon että olisi olemassa jokin selkeärajainen asia nimeltään fyysinen väkivalta ja missä se raja kulkee ja miksi. Olin jo näpytellyt tekstiini "tahallinen fyysinen väkivalta", kun ymmärsin etten osaa määritellä "tahallista". Tai ehkä osaisin, mutta siihen menisi useampi viikko. Voi armollinen Kaikkien Lähteiden Kuningatarkeiju, anna minun löytää se tarkka lähdeviite, joka ratkaisee tämän tämänpäiväisen solmun. Nopeasti kuin miekansivalluksella (miten väkivaltainen metafora! ..onneksi minun ei tarvitse määritellä metaforaa. Jouduin kerran määrittelemään lyhyesti metonymian ja se oli hiukan rasittavaa, kun käsitteellä on n. 2100 vuotta vanha historia)

Exäni soitti ruokatunnilla ja livautti ansaitsevansa kuussa kahdeksan kertaa enemmän kuin minä (eikä hän edes ole valmis insinööri). Huokaus. Humanistin syvä huokaus. Hän alkoi heti selostaa, kuinka voisin kouluttautua supernopeasti tietotekniikka-alalle ja saada kunnon liksaa. Hei, kokeilin sitä jo kerran. Kestin kaksi päivää fysiikkaa ja sähkötekniikkaa, sitten riitti. Kävelin opintotoimistoon ja sanoin opiskeluoikeuteni irti.

"Mä oon mikä on, en muuksi voi tulla - siis hyväksykää te" (tai jotain sinnepäin)

Kystä kyllä

Joka joulu sama juttu. Oikeasti pitäisi ottaa kolme viikkoa lomaa ennen joulua, että ehtisi tehdä sen joulun. Joulussa on älyttömän paljon tekemistä vaikka ottaisi kevytversion. On hankittava ja lähetettävä ulkomaan paketit (edes kerran vuosikymmenessä ajoissa), on siivottava, on ostettava ja paketoitava joululahjat, on lähetettävä joulukortit (edes niille yksinäisimmille sukulaisille), on siivottava, on tehtävä ruoka-, juoma- ja kukkaostokset kun tavarat on loppu sieltä sun täältä, on tehtävä imelletty perunalaatikko ja joku jälkkäri, on siivottava ja saatava remontti edes puolivalmiiksi. Lisäksi kaikenmaailmän glögitapahtumaa on 2-3 kertaa viikossa. Minä yritän pyörähtää niissä nopeasti ja juoda vain mukillisen mehuglögiä, mutta silti työpäivät tuppaavat jäämään lyhyiksi enkä saa oikein mitään aikaisiksi.

Ärsyttävää, olen itse itseni orja. Tarvitsisin kevytkevytkevyt-version joulusta. Naps! ja joulu on täällä.

On lapsi syntynyt meille

Kissanmintulla on uusi rakkaus (tai riippuvuus, sanoisi pikkuinen kyynikko) , Pingu. Hän menee television eteen ja alkaa vaatia, ensin toiveikaasti, sitten lievän epätoivoisesti :"Pii, Pii!" Vaan vähän väliä äideillä on tapana väittää, että Pingu on nyt nukkumassa. Tänään Kissanminttu katseli Tomi Traktoria aamu-tv:stä ja alkoi sitten vaatia uutisten aikaan "Hrr, hrr!"

***

Sain meilin Etelä-Amerikasta, vanhalta ystävältä johon yritin turhaan ottaa yhteyttä monta kertaa vuosien varrella. Hänen miehensä ei voinut sietää minua (viattomia vaimoja verkkoihinsa vikittelevää hämähäkkinaista) ja ajattelin pettyneenä, että hän on päättänyt ettei enää pidä minuun yhteyttä miehensä takia.

Hän oli googlannut minut, luulen, se ei ole vaikeaa, ja kirjoitti että posti kääntää hänen kaikki vanhaan osoitteeseeni kirjoittamansa kirjeet. Kirjoitin takaisin puoli sivua. Puolessa sivussa kahdeksan vuoden tapahtumat. Sain kirjoittaa "Meille on syntynyt lapsi". Miten kaunista olikaan kirjoittaa nuo sanat.

Väsyttää

Jäsenet on kuin siirappiin upotettu ja väsyttää aamusta iltaan niin että silmissä heittää. En tiedä mikä sen aiheuttaa: muutto, remontti, huolet, Kissanmintun yskä joka on valvottanut meitä monta yötä vai tämä lokakuinen vesisade, joka kiilasi itsensä joulukuuhun. Ja on raskasta kun joku tuttu katoaa. Miten raskasta sen täytyy ollakaan niille, jotka ovat hänen rakkaitaan.

Kaikki sellaiset uutiset jollain kummalla tavalla aktivoivat muiston veljeni kuolemasta. Kun pesin vanhan asuntomme vessaa pari päivää sitten, pesin yhä uudestan muistoissani veljeni asuntoa, neliösentti neliösentiltä. Pesen ja pesen - ehkä ne kipeimmät muistot haalistuvat joskus.

Tule joulu tähän taloon. Älä jätä tulematta tänä vuonna.

Kipeää, kipeämpää (eli Apurahatutkija ja sosiaaliturva)

Meillä on tänään itketty. Pikkukarhu ei saanut sitä rahoitusta, jota niin kipeästi toivoi. Se ratkesi eilen. Tänään tuli tieto, ettei toinenkaan rahoituslähde tarjoa ratkaisua. Seuraavat tiedot tulevat vasta keväällä.

Me kyselemme toisiltamme, kuinka kauan tätä on järkeä jatkaa (Pikkukarhukin kysyy, vaikka hän on vasta aivan alussa). Kuinka lähelle konkurssin kynnystä haluamme sysätä perheemme kilvoitellessamme pikkuruisista apurahoista? Hakemiseen menee enemmän energiaa kuin tutkimiseen, vaikka tutkimuksen pitäisi olla päätyö - ja tammikuusta lähtien ensi kertaa meidän molempien päätyö. Merkillinen työ, sillä siitä ei ainakaan alkuvuonna makseta kummallekaan senttiäkään.

Pikkukarhulla on ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha turvanaan, mutta minulla on pahempi tilanne. Jos ajaudun tyystin tulottomaksi, työvoimaviranomaiset mitä luultavimmin vaativat minua keskeyttämmän jatko-opintoni, koska en ole ollut viime vuosina kunnollisissa työsuhteissa (pikkuruisia silppuduuneja ei lasketa) vaan 'vapaana ammatinharjoittajana' (tms. yrittäjään rinnastettava outo) apurahalla. Mutta minähän en niitä kesken jätä juuri kun olen henkäyksen päässä lisensiaatintyön valmiiksi saamisesta. Kun vain koko hakemis- ja muuttorumba hiljenisi niin että ehtisin keskittyneesti kirjoittaa.

Nyt siis alkaa palaa säästöt: meidän varjeltu hätävarakassa.

Onhan meillä sitten vielä sosiaaliturvajärjestelmä. Kai. Siellä jossain.

Muutettu (pysyvästi osaan asuntoa)

No niin, seinää ei tarvitse repiä irti, vain olkkarin ja keittokomeron lattia ja kuivattaa keittokomeron betonilattiaa kaksi viikkoa. Se tarkoittaa ettei meidän tarvitse muuttaa välillä pois. Mutta vessassa tiskaaminen jatkuu, ja kuivausfirman miehen mukaan koko hommaan voi pahimmillaan mennä kaksi kuukautta. "Teidän ei kyllä kannata viedä tavaroita niihin huoneisiin". Mielenkiintoista. Lähes puolet asunnon pinta-alasta muodostuu niistä. Mihin me kaikki huonekalut oikein tungemme?

Muutettu (toistaiseksi)

Varasimme lauantaiksi muuttoporukat, muuttolaatikot, L-kärryn ja laina-auton. Perjantai-iltana kävin uudessa asunnossa valmistelemassa muuttoa. Kävelin keittokomeroon, ja kas: uuni oli irti ja osa lattiasta.. Missään ei ollut minkäänlaista lappua siitä, mitä on tapahtunut. Soiteltuani ympäriinsä sain selville, että keittiössä on jokin putki pettänyt ja kuivausfirma on käynyt paikalla vain poistuakseen viikonlopun viettoon kesken hommien .

Nyt meillä on sitten asunto täynnä purkamattomia laatikoita. Osa niistä (15) on palautettava huomenna aamulla. Ehkä jo huomenna saamme tietää:
a) vaihdetaanko paitsi keittiön lattia, myös olohuoneen
b) pitääkö jokin seinä repiä auki (jolloin emme voi asua täällä ja osa tavaroista on muutettava pois pölyn tieltä)
c) koska tämä kaikki tapahtuu.

grhmmmmmmmmm. Valmistaudun hyvin kirpeän reklaamaatiokirjeen kirjoittamiseen.

Tämän olen oppinut

Okei. Nyt vasta tajusin, että kaikki seinät ja nurkat eivät ole suoria. Eivätkä kaikki katot. Ne voivat olla vinossa, kuprulla tai lommolla vaikka silmä sanoisi muuta. Myöskään pienten tapettitehtaiden isokuvioisten tapettirullien kuvat eivät ole välttämättä millintarkasti paikoillaan. Olemme Muusan kanssa kaksi sunnuntaita tapetoineet uutta kämppää ja tehneet silmänkääntötempun jos toisenkin voittaaksemme nämä pikku vastoinkäymiset.

Muutto on ensi viikonloppuna. Tarttis alottaa pakkaaminen.

Vaiherikas viikonloppu

Kävimme perjantaina katsomassa Vinokinossa naislyhärikoosteen. Se oli monin paikoin hauska! Erityisesti pidin pätkistä Everything Good (USA 2004) ja Hoi Maya (Sveitsi 2004). Valitettavasti en päässyt katsomaan Loving Annabellea seuraavana päivänä. Elokuva alkoi kiehtoa narsistista mieltäni, kun eräs tuttu kävi huikkaamassa, että hänestä minä näytän ihan elokuvan päähenkilöltä (siltä opettajattarelta) tai päähenkilö minulta, kuinka vain. Noh, still-kuvista en ainakaan tunnistanut itseäni.

Lauantaina oli vuorossa myös järjestyksessä toinen suomalainen kirjallisuuden queer-tutkimuksen väitös, kun Pia Livia Hekanaho väitteli Helsingissä Marguerite Yourcenarin tuotannosta. Lisäksi viikonloppuna oli seurakuntavaalit ja maanantaina selvisi että olen mennyt niissä läpi (mikä on se persoonallisuustyyppi, joka haluaa aina työntää päänsä keltamuurahaispesään?*). Ja sitten jonnekin kaiken häslingin ja uuden asunnon remontin keskelle tuli vielä viesti, että yksi tuttumme on kadonnut Afrikassa. Nyt vahdimme tekstiviestejä ja meilejä odottaen tietoa, toivoen hyviä uutisia. Vielä toivoen.

*Kusimurkkupesä oikealta nimeltään. Sievistelen.

Ulos!

Tää pääsee Vinokinoon, tää pääsee Vinokinoon! Katsomaan tänä iltana Pikkukarhun kanssa naislyhärikoosteen, sillä Kissanminttu on Eemelillä.

Pikkukarhu sanoi aamulla, että hän haluaa mennä sen jälkeen oluelle. Minä kysyin, onko hän varma että me jaksamme enää kymmenen maissa sinnitellä hereillä*. Mutta sitten Pikkukarhu olikin luvannut, että käymme liimaamassa Tulkaa kaikki -liikkeen mainoksia homokapakoihin, sillä sunnuntaina alkaa seurakuntavaalit. Ja mikä vanhan aktivistin tappais...


*Vauvojen Onnettaren le(i)muava katse on nimittäin luotu taas öihimme. Mitäs uhmasin Onnetarta avoimella kehuskelulla!

Vuosirenkaita

Vuosipäivät kietoutuvat tähän kuuhun. On kulunut vuosi siitä kun Kissanminttu sai nimensä ja vuosi siitä kun näin viimeisen kerran Pessin elossa. Parin viikon sisällä on vuosi Pessin kuolemasta, vaikka se tuntuu tapahtuneen aivan äsken.

Luin juuri Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty, jossa hän kertoo sisarensa itsemurhasta ja sitä seuranneesta vuodesta. Kirja oli hieno, hyvä, suositeltava erityisesti sisaruksensa menettäneille. Luin hengitystä pidätelleen kuvauksia eletyistä tunteista, minun tunteistani. Tosin kirjoittajan kohdalla vitutuskerroin oli huomattavasti alhaisempi. Minun vuodestani puolet on mennyt raivotessa veljelle, jota ei enää ole.

Pieni talo kaupungin keskellä

Kävimme tutustumassa Kissanmintun päiväkotiin. Se ei ollut kumpikaan niistä, joihin haimme, sillä ne ovat molemmat täynnä.

Miksi täällä on niin hiljaista? kysyi Eemeli. Mutta kaikki lapset olivat juuri askartelemassa. Paitsi ne jotka olivat yläkerran jumppasalissa riehumassa. Seiniä koristivat lasten piirustukset ja alakerrassa valmisti lounasta pienen talon oma keittäjä.

Se oli meistä (minusta ja Pikkukarhusta, Eemelin mielestä siellä oli aivan liian hiljaista) jokseenkin idyllistä. Jollain kummallisella tavalla tila muistutti niitä leikkikouluja, joita itse lapsena kävin*. Kissanminttu oli tavattoman innostunut ja karkasi koko ajan muiden lasten perään. En voinut kuin nauraa ajatukselle päiväkodeista lasten säilömisenä laitoksiin - ajatukselle, jota esim. Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalla aktiivisesti viljellään.

Päiväkodin johtajaksi meille osui myönteinen nuori nainen, jolle perhemuotomme oli ihan luonnollinen. Kun olin kysynyt tuhatta ja yhtä asiaa (missä vaunuja säilytetään? käyttekö te retkillä? onko teillä käsitelty sukupuolisensitiivistä kasvatusta?) kysyin häneltä haluaisiko hän kysyä meiltä jotain perheestämme sateenkaariperheenä. "Ei" hän sanoi "mutta voisin kyllä kysyä, kuinka Kissanminttu käyttäytyy, jos hän on teidän luotanne pois, esimerkiksi mummolassa?"



*Ikäkriisin nostattamaa nostalgiaa? Olemme Pikkukarhun kanssa haksahtaneet 70-lukuun, se näkyy jo uuden asunnon tapettien valinnassakin. Ainakaan emme ole ylenmääräisen trendikkäitä, sillä ymmärtääkseni retrobuumi meni jo - ja vihelsi mennessään!

Hyväksytty!

Meidät... eikunsiis... hedelmöityshoitolaki on juuri hyväksytty eduskunnan toisessa äänestyksessä äänin 104-54 (tyhjiä 3)!

Ei vieläkään

Eilen piti olla hedelmöityshoitolain viimeinen eduskuntaäänestys. Kyttäsimme sitä netistä koko illan Pikkukarhun kanssa. Mutta pahkeinen, iltapäivällä alkanut täysistunto ei päässyt äänestykseen saakka koko iltana, keskustelivat vain. Kymmenen tienoilla tuli tieto, että se on siirretty tälle päivälle. Täysistunto alkaa klo 15 ja äänestys on nostettu ohjelmassa ihan alkuun.

Suuri ja ihmeellinen

Kissanminttu nukkuu! Hän on nukkunut yöt läpi jo kolmisen viikkoa. Olemme puhuneet siitä Pikkukarhun kanssa ihan hiljaa ja varovasti, ettei Vauvojen Onnetar, Tuo Suuri ja Kunnioitettava, loisi meihin pistävää katsettaan ja hönkäisisi kakkavaipparoskikselta lemahtavaa kirousta yllemme liiasta ylpeilystä... Olemme viisastuneet, sillä ne pari kertaa kun Kissanminttu on nukkunut kaksi yötä peräkkäin hyvin, ja olemme alkaneet siitä ilakoimaan, on seurannut noin 11 täydellisen rikkonaista yötä (täydellisen rikkonainen = tavanomaisen 3-4 heräämisen sijaan 10-20 heräämistä).

Odottelen aivojeni palautumista, ja ennen kaikkea, murentuvan muistini palautumista. Ei siinä mitään, että muistan opiskelijoiden nimet jatkuvasti väärin ja tarjoan lähdevinkkejä jollekulle, joka ei niitä ole kysynytkään. Mutta pahempaa oli, kun näin tuttavani taannoin ja kysyin oliko hän ollut muutama viikko sitten kuuntelemassa yhteisen tuttumme väitöstä. "Jooo-o. Mä istuin Eintel sun kanssa samassa pöydässä karonkassa". Siinä pöydässä istui noin kahdeksan ihmistä. Huokauksien huokaus.

Toiveikkaana odotan sitä aamua, kun herääminen ei enää tunnu siltä kuin kaksi vanhaa kampelaa röhnöttäisi silmäluomieni päällä.

Aidan takaa

Eduskunnan suuri valiokunta on tänään antanut siunauksensa uudelle hedelmöityshoitolaille, sellaisenaan mistä viime viikolla suuressa salissa äänestettiin. Oloni on lievästi helpottunut, tätä odotettiinkin. Mutta riemukas oloni ei ole.

Jollain lailla voitto* tässä kiistassa on vaatinut liikaa voimia ja myönnytyksiä, jotta jaksaisin olla sillä lailla iloinen kuin parilain hyväksymisen jälkeen. tuolloin liihoittelin viikkotolkulla puoli metriä maanpinnan yläpuolella, pieni vaaleanpunainen cumulus-pilvi tassujen alla.

'Mitä me voitimme? Pidemmät klinikkajonot?' kysyy pieni hapan ääni sisälläni. Ja toinen, vanhempi ääni vastaa rauhallisesti, että ehkä me voitimme jo sisäisen adoption ja isyysloman muuttamisen sukupuolivapaaksi - ja jopa ulkoisen adoption.

Niin, en tiedä. Tulevaisuus näyttää, mitä me nyt voitimme. Voitimmeko kevyemmät seuraavat taistelut.

***

Ainakin me voitimme polvirukoilijat. Viime torstaina sateenkaariperheitä ja heidän tukijoitaan oli eduskuntatalon edessä kolmesataa ja vastamielenosoittajia Netmissionista (osa Helluntaiherätystä) kymmenisen kappaletta. Heillä oli kovaäänisemmät kaiuttimet. Kun lauloimme 'pienet sammakot, pienet sammakot, ne lystikkäitä on', vasemmalta mellakka-aitojen takaa kaikui helvettiä ja kadotusta. Netmissionin sivuilla oli edeltävinä päivinä riemuittu siitä, että päästään tapaamaan oikeita homoja ja lesboja. Onneksi poliisi (pyynnöstämme) eristi meidät toisistamme.

Olimme kutsuneet Yhteys-liikkeen edustajan paikalle ja hän osoitti tukensa, toivottaen siunausta perheillemme, mutta sitä ei aitojen takana kuultu. Heillä oli liian kiire. Tämä maa on nimittäin menossa kovasti hunningolle, kuulemma.

Ehkä tapahtuneesta on vaikea suuresti iloita, koska matka on ollut niin pitkä, ja vuosien saatossa on joutunut kuuntelemaan niin paljon pahoja sanoja?



*enintä mitä nyt enää voisi tapahtua, olisi että tämäkin lakiehdotus kaatuisi. Se on näiden äänestysten jälkeen lähinnä teoreettinen mahdollisuus.

JEEEEEEE!

Hei me voitettiin, me voitettiin, me voitettiin!!

Ääniero oli kaksikymmentäkaksi ääntä. Jess! Se ei jätä millekään spekulaatiolle enää tilaa. (ja suuressa valiokunnassa tämä ei enää muuksi muutu)

Ja kello lyö

Kissanmintun uusi rakkaus ovat kellot. Hän katselee jotain telkkariohjelmaa ja kiljaisee 'klocka!' jos jonkin huoneen peräseinällä on kello. Kun kysyn "missä kello?", hän vastaa "klocka!" ja osoittaa seinäkelloa. Orastavaa kaksikielisyyttä siis (tosin nappi ja knapp menevät sekaisin niin että hän kutsuu nappeja kakaksi).

Tänään tasan kello yhdeltä lyö iso kello, sillä silloin alkaa eduskunnan istunto, jossa käydään ratkaiseva äänestys hedelmöityshoitolaista. Tänään saamme tietää, mihin suuntaan tämä maa on menossa. Saamme myös tietää, onko monen vuoden uurastus mennyt hukkaan.

Ääneni on käheä iskulauseiden huutamisesta eilisessä miekkarissa. En pääse lehterille seuraamaan äänestystä, sillä opetan juuri silloin. Odotan tunnille tekstaria Pikkukarhulta. Putoan ehkä tuolilta, on tulos kumpi tahansa.