Hyväksytty!

Meidät... eikunsiis... hedelmöityshoitolaki on juuri hyväksytty eduskunnan toisessa äänestyksessä äänin 104-54 (tyhjiä 3)!

Ei vieläkään

Eilen piti olla hedelmöityshoitolain viimeinen eduskuntaäänestys. Kyttäsimme sitä netistä koko illan Pikkukarhun kanssa. Mutta pahkeinen, iltapäivällä alkanut täysistunto ei päässyt äänestykseen saakka koko iltana, keskustelivat vain. Kymmenen tienoilla tuli tieto, että se on siirretty tälle päivälle. Täysistunto alkaa klo 15 ja äänestys on nostettu ohjelmassa ihan alkuun.

Suuri ja ihmeellinen

Kissanminttu nukkuu! Hän on nukkunut yöt läpi jo kolmisen viikkoa. Olemme puhuneet siitä Pikkukarhun kanssa ihan hiljaa ja varovasti, ettei Vauvojen Onnetar, Tuo Suuri ja Kunnioitettava, loisi meihin pistävää katsettaan ja hönkäisisi kakkavaipparoskikselta lemahtavaa kirousta yllemme liiasta ylpeilystä... Olemme viisastuneet, sillä ne pari kertaa kun Kissanminttu on nukkunut kaksi yötä peräkkäin hyvin, ja olemme alkaneet siitä ilakoimaan, on seurannut noin 11 täydellisen rikkonaista yötä (täydellisen rikkonainen = tavanomaisen 3-4 heräämisen sijaan 10-20 heräämistä).

Odottelen aivojeni palautumista, ja ennen kaikkea, murentuvan muistini palautumista. Ei siinä mitään, että muistan opiskelijoiden nimet jatkuvasti väärin ja tarjoan lähdevinkkejä jollekulle, joka ei niitä ole kysynytkään. Mutta pahempaa oli, kun näin tuttavani taannoin ja kysyin oliko hän ollut muutama viikko sitten kuuntelemassa yhteisen tuttumme väitöstä. "Jooo-o. Mä istuin Eintel sun kanssa samassa pöydässä karonkassa". Siinä pöydässä istui noin kahdeksan ihmistä. Huokauksien huokaus.

Toiveikkaana odotan sitä aamua, kun herääminen ei enää tunnu siltä kuin kaksi vanhaa kampelaa röhnöttäisi silmäluomieni päällä.

Aidan takaa

Eduskunnan suuri valiokunta on tänään antanut siunauksensa uudelle hedelmöityshoitolaille, sellaisenaan mistä viime viikolla suuressa salissa äänestettiin. Oloni on lievästi helpottunut, tätä odotettiinkin. Mutta riemukas oloni ei ole.

Jollain lailla voitto* tässä kiistassa on vaatinut liikaa voimia ja myönnytyksiä, jotta jaksaisin olla sillä lailla iloinen kuin parilain hyväksymisen jälkeen. tuolloin liihoittelin viikkotolkulla puoli metriä maanpinnan yläpuolella, pieni vaaleanpunainen cumulus-pilvi tassujen alla.

'Mitä me voitimme? Pidemmät klinikkajonot?' kysyy pieni hapan ääni sisälläni. Ja toinen, vanhempi ääni vastaa rauhallisesti, että ehkä me voitimme jo sisäisen adoption ja isyysloman muuttamisen sukupuolivapaaksi - ja jopa ulkoisen adoption.

Niin, en tiedä. Tulevaisuus näyttää, mitä me nyt voitimme. Voitimmeko kevyemmät seuraavat taistelut.

***

Ainakin me voitimme polvirukoilijat. Viime torstaina sateenkaariperheitä ja heidän tukijoitaan oli eduskuntatalon edessä kolmesataa ja vastamielenosoittajia Netmissionista (osa Helluntaiherätystä) kymmenisen kappaletta. Heillä oli kovaäänisemmät kaiuttimet. Kun lauloimme 'pienet sammakot, pienet sammakot, ne lystikkäitä on', vasemmalta mellakka-aitojen takaa kaikui helvettiä ja kadotusta. Netmissionin sivuilla oli edeltävinä päivinä riemuittu siitä, että päästään tapaamaan oikeita homoja ja lesboja. Onneksi poliisi (pyynnöstämme) eristi meidät toisistamme.

Olimme kutsuneet Yhteys-liikkeen edustajan paikalle ja hän osoitti tukensa, toivottaen siunausta perheillemme, mutta sitä ei aitojen takana kuultu. Heillä oli liian kiire. Tämä maa on nimittäin menossa kovasti hunningolle, kuulemma.

Ehkä tapahtuneesta on vaikea suuresti iloita, koska matka on ollut niin pitkä, ja vuosien saatossa on joutunut kuuntelemaan niin paljon pahoja sanoja?



*enintä mitä nyt enää voisi tapahtua, olisi että tämäkin lakiehdotus kaatuisi. Se on näiden äänestysten jälkeen lähinnä teoreettinen mahdollisuus.

JEEEEEEE!

Hei me voitettiin, me voitettiin, me voitettiin!!

Ääniero oli kaksikymmentäkaksi ääntä. Jess! Se ei jätä millekään spekulaatiolle enää tilaa. (ja suuressa valiokunnassa tämä ei enää muuksi muutu)

Ja kello lyö

Kissanmintun uusi rakkaus ovat kellot. Hän katselee jotain telkkariohjelmaa ja kiljaisee 'klocka!' jos jonkin huoneen peräseinällä on kello. Kun kysyn "missä kello?", hän vastaa "klocka!" ja osoittaa seinäkelloa. Orastavaa kaksikielisyyttä siis (tosin nappi ja knapp menevät sekaisin niin että hän kutsuu nappeja kakaksi).

Tänään tasan kello yhdeltä lyö iso kello, sillä silloin alkaa eduskunnan istunto, jossa käydään ratkaiseva äänestys hedelmöityshoitolaista. Tänään saamme tietää, mihin suuntaan tämä maa on menossa. Saamme myös tietää, onko monen vuoden uurastus mennyt hukkaan.

Ääneni on käheä iskulauseiden huutamisesta eilisessä miekkarissa. En pääse lehterille seuraamaan äänestystä, sillä opetan juuri silloin. Odotan tunnille tekstaria Pikkukarhulta. Putoan ehkä tuolilta, on tulos kumpi tahansa.

Kynttilä

Me sytytämme kynttilän, kun joku on kuollut. Ihmisen voi tappaa, ihmisoikeuksia ja janoa niihin ei koskaan.

---

Anna Politkovskaja oli tuttavantuttavamme. Hänen murhansa ei hipaissut kovin läheltä, mutta riittävän läheltä.

Mietimme huolestuneina kaikkia tuntemiamme toimittajia, miten vaarallinen ammatti se voi olla jossain toisessa maassa. Kuinka meidän omassa polittiisessa työssä edessä on kuitenkin pääasiassa vain penseyttä ja tyhmää puhetta - uhkailuun törmää tosi harvakseltaan (en ole ainakaan vuoteen saanut yhtään vihameiliä).

Miekkariin, miekkariin!

Eilisessä tiedotustilaisuudessa lakivaliokunnan jäärät perustelivat hedelmöityshoitolain rajaamista heteropareille yhteiskunnan arvoilla. Jossain taustalla kuulen Räsäskän hykertelevän ja hierovan käsiään (yhteen hierotuista käsistähän lähtee sellainen ääni kuin kahta kopiopaperia hangattaisiin yhteen).

"Yhteiskunnan arvot" on ilmeisesti se teksti, joka on kirjoitettu siihen pamppuun, jolla meidän lapsiamme halutaan hakata päähän. Nyt ja tulevaisuudessa. Kovin on kaunis präntti, täytyy sanoa. Ollakseen välineessä, jota käytetään lasten satuttamiseen.

Me hiomme banderollitekstejä ja valitsemme mukaan otettavaa rekvisiittaa. Mielenosoitus on ensi torstaina, eduskuntatalon edessä viideltä.

Mielenosoituskutsun löydät täältä:
www.toivottulapsi.com

Siistiä

Asunnon näytöt ovat alkaneet. Päivämme on täynnä siivoamista, siivoamista ja siivoamista. Luulin ennen, että pahin kotisotkun lähde on paksuturkkinen, uimahullu koira, joka karkailee ojiin ja lammikoihin. Vähänpä minulla oli elämänkokemusta... Ei ole yksivuotiaan voittanutta!

Kissanminttu nukkuu nyt päiväunia, ja olen tänään siivonnut asunnon kahdesti - mukaanlukien kalaperunasoseen kaivaminen niinimaton uumenista. Patterin välissä sitä on vielä vähän. Saamme siivota vielä kolmannen kerran, sillä hän ehtii olla hereillä runsaan tunnin ennen asunnon katsojaa...

Seitsemän tikkua laudalla

Tein mennä viikolla pikasukelluksen pohjamutiin, kun Hesari uutisoi*, että Helsingin seudulla joka neljäs lapsi elää päihde- ja/ tai väkivaltakodissa. Aihe nousi esiin monilla foorumeilla ja puhuimme myös Pikkukarhun kanssa sijaislapsen ottamisesta. Tosin se ei olisi mahdollista ennenkuin Kissanminttu on isompi (....ja pliis kunnes me saamme nukkua riittävästi).

Koska minulla on omaa aikaa vain noin suurinpiirtein ratikkamatkat, tein mutasukelluksia työmatkojen aikana. Muistelin lapsuudenympäristöäni, kahta sukulais- ja ystäväperhettä, joiden kanssa vietimme suurimman osan vapaa-ajasta. Kolme naista, kolme miestä, seitsemän lasta. Jokaisessa perheessä väkivaltaa, aseiden kanssa heilumista ja tappouhkauksia (ja lemmikkieläinten ikkunasta heittelyä ynnä muuta vastaavaa - täydennä kuva). Yksi niistä oli oikea kunnon tappoyritys, se jonka Vinski näki.

Kaksi isistä on kuollut jo kymmenen vuotta sitten, molemmat alkoholisteja. Vinski sairastui psykoosiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, LSD:n ansiosta, sanottiin . Ja sitä rataa on Vinskin elämä kuulemma mennyt. Viime syksynä lähti Pessi.

Me muut, me porskutamme, pidämme arjesta kiinni kynsin ja hampain. Kuka meidät pelasti? minut pelasti Pessi, ja lastensuojelu sitten kun Pessi ei enää asunut kotona. Minusta ei ollut pelastamaan Pessiä, vaikka uskoin niin viimeiseen saakka.





*Tosin, hämmentävää kyllä, asiantuntijahaastateltavanaan Mirjam Kalland, joka viime syksynä Ajankohtaisen Kakkosen 'Lapsentekoillassa' käsittämättömällä tavalla samasti kaikki maailman yksinhuoltajat ja lapsen tieten tahtoen hedelmöityshoidoilla hankkineet yksinhuoltajanaiset.

F!

Ääntenlasku on vielä vähän kesken, mutta Ruotsin Feministiskt initiativ -puolue ei omien sivujensa mukaan ole saanut valtiopäiville ainuttakaan edustajaa. Harmillista. Ehkä se olisi muuttanut joitain - niin kuin aikoinaan vihreiden tulo eduskuntaan ympäristökysymysten vähittäistä valtavirtaistumista..

Ruotsissa feminismin asema on kovin erilainen kuin Suomessa. Siellä kaikki kiiruhtavat kutsumaan itseään ja puoluettaan feministiseksi, niin että lopulta feminismistä tulee jonkinlainen vesitetty versio: yhdenkoon vaate, saumaton ja venyvä, kaikille sopiva. F! on ollut virkistävä yritys haastaa tuo ilmiö. Vaan nyt tuli takapakkia.

Äiti sanoo, älä osta

Käyn sisäistä taistelua kenkäosastolla. On pakko ostaa uudet kengät syksyksi, sillä raskaus painoi jalkaholvia alas ja kasvatti jalkaa numeron verran. Kenkien olisi hyvä olla siistit, jos meinaan tästä vielä suoriutua työelämään (off apurahapätkätutkijaksi).

Äidin ääni sanoo "Ne on hyvät. Ne on nahkaa ja alennuksessa, nahka kestää monta vuotta'. Äiti sanoo 'Mutta älä osta mokkaa syksyksi'.

Ongelmani on, etten halua näyttää nelikympiseltä, vaikka olen kohta 40. Vastaliikkeenä ostelen sitten jotain 19-vuotaitten kenkiä. Miltä aikuiset, alle nelikymppiset (minulla on ikäkriisi) näyttää, sitä en tiedä. Kolmekymppiset hete..eikun siis kolmekymppiset virkanaiset?

Ostan ne epäkäytännölliset tekomateriaalikengät, joissa on jotain omituista. Ne eivät edes istu kunnolla ja korkokin on outo. Mutta ne ovat tarjouksessa (kuten myös ne tumman siniset loafferit joita äidin ääni markkinoi minulle) ja ne ovat jotenkin kaiken rajalta ja välistä. Riittävästi omituiset.

Mammonan houkutukset

Saimme isomman asunnon! ..meni pari päivää ja löysimme itsemme Indiq desingnista ihastelemasta ruokailuryhmiä, joihin meillä ei ole varaa.

Ruokailuryhmiä, jo on aikoihin eletty. Meidän bopomaisuutemme vain syvenee (vai onko se vain ikivanhaa & ihq'a pikkuporvarillisuutta?). Onneksi olemme liian köyhiä ollaksemme oikeita bopoja...

Säläpätkää

Pikkukarhu on ulkomailla konffassa ja Kissanmintun yöt ovat minun vastuullani yksin. Toissayönä hän heräsi vain kerran, ja ehdin jo riemastua. Mutta viime yö oli taas sitä itseään: heräämisiä tunnin välein. Nyt porisee espressokeitin hellalla, sillä en ehtinut nukkua hänen päiväuniensa aikaan. Ne kestivät ruhtinaalliset 1h 9 min. Ja sieltä hän heräsi raivoissaan: - liian väsynyt uudelleen uneen upotettavaksi...

***

Olemme edenneet asumisoikeusasuntojonossa. Ehkä jo ennen joulua pääsemme muuttamaan isompaan. Isompi asunto, isommat menot.. Minulla on tuntitöitä (opetusta) syys-lokakuuksi, Pikkukarhulla marraskuuksi (arviointitehtäviä), minulla on puolikasta tammi-helmikuuksi ja Pikkukarhulla n. 70% päivää. Olemme pistäneet vetämään Kissamintun päiväkotihakemuksen tammikuuksi. Pari päivää sitten sain vinkin yhdestä pian hakuun tulevasta alan työpaikasta ja juuri kun olin ehtinyt kuvitella millaista olisi päästä keskituloisten kastiin, kuulin ettei paikkaa täytetäkään (voi valtiosektoria).

****

Kotiäidin hohtohetki, osa 2: pääsin Espoo Cinéseen katsomaan yhden elokuvan, Giselan. Se oli kammottava saksalainen pätkä rappioalkoholisteista betonilähiössä. Lähdin kesken pois. Melkein pääsin katsomaan tanskalaisen En Soapin. Se on kuulemma oivallinen transteemainen elokuva. Mutta se tulee varmaan Vinokinoon. Jonain vuonna. Tuleehan? huokaa epätoivoinen kotiäiti haikeankaihoisasti.

Kotirouvan hohtohetki

Kissanminttu nukkuu juuri ainokaisia puolentoistatunnin päiväuniaan ja minulla on hetki aikaa kirjoittaa työmeilejä ja blogata.

Saan taas maistaa kotiäityden iloja, kun Pikkukarhu on mennyt kahdeksi viikoksi töihin. Lisäksi Eemelillä on harjoituskausi päällä, mikä tarkoittaa että hän näkee Kissanminttua tavallista vähemmän, kaksi tuntia viikossa (ja onneksi sentään yhden sunnuntain) . Pikkukarhukin tekee töitä seitsemänä päivänä viikossa ja pahimmillaan 14 tunnin työpäiviä. Plus Kissanmintulla on kova flunssa, joka saa hänet itkemään öisin (en vieläkään ymmärrä mikä logiikka siinä on, että kipeää lasta ei kissanminttulaiskoulukunnan mukaan voi nukuttaa sylissä kuin edestakaisin kävellen - miksei riitä, että istuu sohvassa ja keinuu?)

oih, sieluni palaa Espoo Cinéseen! jospa ehtisin katsoa edes yhden tai kaksi elokuvaa.

Keskiluokkamyrkytyksessä

Kävimme asuntomessuilla ja... sain lievähkön keskiluokkamyrkytyksen. Missä nämä ihmiset tekee töitä? Kysyin Pikkukarhulta yhä uudestaan. Miksi sängyn pitää olla niin suuri, että sen ympäri mahtuu hädintuskin kävelemään makuuhuoneessa, eikä makuuhuoneeseen sitten mahdu muuta? Miksei samantien rakenneta alkoveja! Ja mihin kirjahyllyt laitetaan?

Mietimme myös, millaisia juhlia nuo mielikuvitusihmiset mahtavat järjestää, kun suurimmasta osaa asunnosta on tehty yhtenäinen oleskelu- & seurustelutila? Keitä sinne juhliin tulee ja katsotaanko niissä juhlissa taulutelevisiota (jos vieraat tulevat naapuritaloista niin eikö siihen taulutelevision katselemiseen ja pihalla grillaamiseen ala pian kyllästyä)? Viihde-elektroniikka, mitä kallein, oli asunnoissa kunniapaikalla, kuin alttarilla, mutta työtiloja ja omaa rauhaa ei tuntunut löytyvän mistään sisätiloista.

Meillä ei ole varaa asua niin, mutta oikeastaan - eikä tämä ole katkeruutta - emme me edes halua asua niin.

Muistihäiriöitä

Tulin perjantai-iltana töistä kotiin. Pikkukarhu oli Kissanmintun kanssa pitkällä kävelyllä yhden vanhan ystävänsä ja tämän koirien kanssa. Aloin siivota. Jossain latianpesun lomassa tulin katsoneeksi kelloon. Seitsemän. Jotain minun piti muistaa? Pitikö minun muistaa jotain? Sitten muistin, että olimme sopineet että minä saan 'vapaaillan' ja voin siis mennä töiden jälkeen elokuviin tms. Ja minä käytin sen illan siivoamiseen. Mikä minusta on tullut?

Kissanmintun syntymäpäivä

Kissanminttu täytti vuosia. Tai siis yhden.

Eemeli halusi järjestää juhlat luonaan. Hän olisi halunnut kutsua noin viisikymmentä ystäväänsä ja tuttavaansa. Pikkukarhu olisi halunnut kutsua noin viisikymmentä Karhujen suvun jäsentä. Minä olisin halunnut kutsua isäni, Momon ja Pikku Ruun vanhempineen (olen kuulemma epäsosiaalinen).

Eemelin olohuoneeseen mahtuu tiukasti ahtamalla viisitoista ihmistä. Me väittelimme, kinastelimme ja viimein riitelimme. Lopulta vieraslistalla oli muutamia sukulaisia ja kummit, parikymmentä vierasta. Kakkua, kahvia, kuohuviiniä. Sitä perinteistä, tiedättehän. Kunhan olimme ensin juosseet kauppaan, sillä Eemeli, joka oli luvannut huolehtia tarjoiluista, ei ollut tullut ajatelleksi, ettei kymmenen hengen kakusta riitä tarjoiltavaa yli kahdellekymmenelle hengelle.

Luulen, että hauskempia syntymäpäiviä Kissanminttu vietti kuitenkin toisena päivänä Kumpulan maauimalassa. Kissanminttu ja Pikku Ruu riehuivat kahluualtaassa. Pistimme kynttilän pullapitkoon ja pullansyönnin sivussa yritimme jutustella Ruusan ja Muusan kanssa (sen vähän, minkä lasten vahtimiselta ehdimme).

Ihmevekotin

Me ostimme tutulta käytetyn astianpesukoneen satasella. Jouduimme purkamaan yhden keittiön kaapin, eikä kone istu pesäänsä kovin kauniisti, mutta mitä siitä. On se ihme vekotin! Pikkukarhu koskettelee sitä pehmein käsin kuin kissanpentua.

Kissanmintun tultua perheeseen kotitöiden määrä on noin kahdeksankymmenkertaistunut. Emmekä me ole Pikkukarhun kanssa edes mitään siistejä ihmisiä. Kuka tahansa läheisemme voi tulla todistamaan, että olemme kaksi sottapyttyä.

Tai ehkä kotitöihin käytettävä aika on moninkertaistunut? Kissanmintun herkkäunisuus tekevät pölynimurin ja pesukoneen linkoamistoiminnon käytöstä hyvin hankalla. Ja pölynimuria hän valveilla ollessa pelkää, rikkalapiota (tai sen aarteita) rakastaa vähän liikaakin...

Olisiko meillä siistimpää, jos meillä ei olisi niin tavattoman paljon tavaroita? Pikkukarhun mielestä minulla on jonkinlainen asketismifiksaatio, joka liittyy isäni buddhalaiskauteen lapsuudessani. Ystävämme kiusaavat meitä kodinsisustuksen pikkuporvarillisuudesta, joten kuvaa aika hyvin Pikkukarhun erilaista suhdettaan esineisiin, että olen hänen mielestään asketisti... Omasta mielestäni olen vain lievästi allerginen pikkutavaralle.

Minulla oli joskus takavuosina linjana, etten voinut ostaa tai vastaanottaa yhtään uutta tavaraa (tai huonekalua tai vaatetta), ellen samantien luopunut jostakin esineestä, joka vie vähintään saman verran tilaa. Hieno idea, mutta pikkulapsen kanssa se ei vain onnistu.

Ehkä me saamme muutossa ankaran käden villityksen ja neljännes roinasta lennähtää kierrätykseen? Kunhan muutto tulee. Kunhan löydämme isomman asunnon. Sopuhintaisen, sopusuhtaisen, samasta kaupunginosasta mieluiten. Mutta siihen tarvitaan jo onnea jonkinverran.

Tuulisella museon pihalla

Seisoimme toissapäivänä Momon kanssa puoli tuntia Kiasman edessä ja valitimme toisillemme kaikesta: apurahojen pienuudesta, taideaineiden työtilanteesta, virantäyttöjen taustakähminnöistä, pätkätyökierteestä, pikkulapsiarjen kuluttavuudesta, epäonnistumisen pelon turhuudesta ja väistämättömyydestä, putoamisen pelosta... ja ennen kaikkea, niistä alle kolmekymppisistä, jotka kohta tulee ja jyrää meidät, lama-ajan sukupolven.

Lopuksi minä olin hurjan viisas ja sanoin Momolle, että hänellä on niin negatiivinen olo vain siksi, että hän on juuri jättänyt valmiin käsikirjoituksen. Että moni varmasti kadehtii häntä elämänurasta, joka kietoituu intellektuaalisuuden, kulttuurin ja luovuuden ympärille. Momo tuhahti, pisti päähänsä pyöräilykypärän ja nousi vanhan polkupyöränsä selkään.

Kuitenkin ne kaikki pelot ovat minunkin pelkojani. Eniten vetää pinnaa kireälle se, ettei minulla eikä Pikkukarhulla ei ole tiedossa mitään töitä marraskuun alusta lähtien. Joka päivä luen työpaikkailmoitukset, ja joka päivä totean että minun on ensin keskityttävä saattamaan tutkimukseni tilaan, jossa sen voi talvella jättää lepäämään muun työn takia.

Meillä on säästöjä, ja minä tiedän, että me pärjäämme (ja ystäväpiiri syytää meille vanhoja lastenvaatteita ja tavaroita, emme joudu ostamaan juuri mitään). On vain luotettava, on annettava olla, on uskallettava levätä - ainakin jossain välissä.

Kissanminttu nukkui katkounta viime yönä klo 23-24 ja 2-6, ja kiljui pienten unipätkien välit. Kissanminttu osaa jo seistä, kurottaa, osoittaa, puhaltaa, naksuttaa kieltään, hyppiä paikoillaan ja kävellä tukea vasten. Toivon että heräily hellittää, kun hänen kävelynsä kehittyy (...vai sitten kun ne noin 14 vielä puuttuvaa maitohammasta on puhjennut?). Johonkinhan sitä on toivonsa ripustettava.