Pulaa ajasta ja unesta

Arki on mennyt kauheaksi hössötykseksi. Huomaamatta olimme molemmat jättäneet lukuisia asioita helmikuulle, kun sittenhän olemme molemmat kotona. Nyt juoksemme asioilla joka päivä ja jonotamme toisiltamme aikaa tälle ainoalle nettikelpoiselle tietokoneelle.

Kiirettä ei paranna haperoitunut muistini. Ja Pikkukarhun muistikin hapuilee, sillä Kissanmintun yöt ovat kovin vaihtelevia, emmekä ole saaneet univajetta korjattua missään vaiheessa. Minun voimiani ja muistiani syö vielä suru.

Elämässämme on liian monta liikkuvaa osaa. Kalenteri pudottelee tapahtumia ja deadlineja syliimme harva se päivä. Havahduin eilen kahden pienen apurahan dedikseen ja yhden konffapaperin myöhästymiseen. Silmät soikeina olen tuijottanut ruutua ja yrittänyt ajatella kahdella eri kielellä työasioita, jotka ovat olleet melkein vuoden verran poissa. Tänään olen kirjoittamisten lomassa hakenut ohjaajan työhuoneelta lausunnon ja kiidättänyt yhden hakemuksen naapurikaupunkiin hakemusarvioijan työhuoneelle, koska postiin hakemus ei enää ehtinyt.

Meidän pitäisi istua alas ja tutkia, mistä kaikki kiire syntyy, ja alkaa purkaa tätä sotkuista lankakerää. Jossain on langanpää. On se siellä jossain.

Laatuaikaa

Äitini sai kuin saikin perunkirjoituspaperit allekirjoitettua, ja lisäksi näyttää siltä että olen löytänyt työtilan mukavasta työyhteisöstä. Ja vain vajaan puolen tunnin bussimatkan päästä. Jo kolmen viikon kuluttua pääsen töihin (jihaa!) .

Kodin seinät ovat tulleet tuttuakin tutummiksi ja alkaneet viime aikoina kuin itsekseen hivuttautua toisiaan kohti. Pikkukarhu vasta totuttelee kotiin jäämiseen, mutta olen saanut jo todistaa yhden paskahalvauksen aiheesta 'En ole puhunut yhdenkään aikuisen kanssa moneen päivään!!' Se ei itse asiassa pitänyt paikkansa, Pikkukarhu oli edellisenä iltana pelaamassa, mutta se on kuulemma urheilua eikä seurustelua.

Minä tein tänään yksin jännittävän retken Pasilan Lidliin ostamaan edullisia vaippoja. Se on sitä aikuisten omaa laatuaikaa, nääs.

Pipanoita, papanoita

Se niistä onnen pipanoista: pari tuntia ennen paikkakuntansa oikeusaputoimiston aikaa äiti soitti humalassa. "Et ole oikeustoimikelpoinen, jos olet humalassa" yritin sanoa. Mutta mitä sillä on väliä - en tiedä ehtiikö siinä ajassa juoda niin paljon vettä, että selviäisi riittävästi. Se, saiko hän paperit allekirjoitettua, jää nähtäväksi. "On niillä ollut ennenkin asiakkaita, jotka tulee sinne humalassa" Pikkukarhu lohdutti.

Kysyä tietenkin sopii, mikä on se manipulatiivinen logiikka, joka sai hänet soittamaan minulle nyt, kun hänellä ei edes ollut kiireellistä asiaa (muistolaattojen hinnoista).

Tilkkuja

Kävimme viikonloppuna Ruotsin risteilyllä. Laivalla minua hiukkasen kirpaisi: "Tätäkö tämä nyt tulee olemaan?" kysyin Pikkukarhulta. "Kohta me asutaan rivarissa jossain Perä-Espoossa, johon menee vain yksi bussilinja ja viimeinen bussi perjantaisin puoli yhdekältä illalla. Sitten meillä on 1-2 vanhaa autoa, jotka ovat koko ajan rikki ja kaksi koiraa, jotka ei mahdu minnekään. Ja lasta saa ajeluttaa koko ajan jonnekin koska siellä ei ole mitään muuta kuin metsää." "Mutta eihän meillä ole varaa rivariin" sanoi Pikkukarhu äänessään haikeutta. (saattaisi meillä ollakin: ei ostamiseen, mutta vuokraamiseen)

Matka oli kuitenkin ihan mukava. Onnistuimme jopa syömään buffet-illallisen niin että haimme ruuat vuorotellen ja Kissanminttu makoili pöydän vieressä vaunuissa leikkien tyhjällä salmiakkiaskilla. Pienet välinatinat menivät ohi toisella kädellä vaunua hytkyttäen. Tukholmassa vietimme päivän Haitulan kanssa, joka on siellä työkomennuksella. Kävimme konditoriassa sekä kirjakaupassa ja söimme maittavan lounaan Torgetissa, joka oli meille kaikille ihan hauska uusi tuttavuus. (Seuraavaksi Haitula lähtee Teksasiin. "Tulkaa sinnekin" hän sanoi ja me huokailimme kaihoisasti).

Matkaa tosin varjosti Kissanmintun sitkeä yskä, joka yöllä herätti meidät kaikki kolme tunnin välein sekä iso huoltajuuteen liittyvä riita, joka meillä on meneillään Eemelin kanssa. Mutta siitä joskus myöhemmin.

Onnen pipanoita: sain yllättäen vapautuksen perunkirjoitukseen osallistumisesta. Isäni ehdotti sitä ja äiti hyväksyi ilman suurempia vastalauseita. Lisäksi pientä tuntityöhommaa on tiedossa Pikkukarhulle kevään ja kesän mittaan. Ja itselleni on tiedossa syksyksi ainakin kuukauden verran töitä. Meidän työelämätilkkutäkki saa lisää pieniä tilkkuja, ja on taas helpompi hengittää.

Supliikkimies

Menin alkuviikosta Elannon hautaustoimistoon hankkiakseni pienen metallilaatan Pessin puiseen ristiin. Minua ryntäsi palvelemaan entuudestaan tuntematon miesvirkailija, oikea myyntitykki: "Ei missään nimessä ette voi hankkia tuollaista pientä, se ei kestä ulkona vuottakaan!" Hänestä minun olisi pitänyt ostaa kahden kämmenen levyinen painava laatta, joka yleensä kiinnitetään kiveen, hinta 250-280 euroa. Hän seisoi käytävällä ja huusi myyntipuhettaan. 'Menee yli meidän budjetin, eikö todellakaan ole pienempää..' yritin turhaan saada suunvuoroa. Kävelin sitten tyynesti ulos liikkeestä. Ulkona en enää ollut niin tyyni: kahlasin lumessa Töölön katuja ja nielin kyyneleitä.

Tänään Hesarissa oli m.a. professori Eva Gottbergin mielipidekirjoitus varattomien kuolinpesien hoitamisesta, jossa aivan järkevästi vaadittiin suunnittelua näiden pesien hoitamisen kehittämiseksi, jopa korvausta asiainhoitamisesta. Mutta. En voinut olla hätkähtämättä kun luin: 'Valtionkonttorin olisikin syytä luoda erilliset toimintaohjeet näiden pesien varalle (---) tilanteissa, joissa omaiset kääntävät selkänsä pesälle." Me emme kääntäneet selkäämme millekään. Mutta tämä tie on ollut hyvin raskas tarpoa. En sanoisi kenellekään, että hänen tulisi kulkea sama reitti. Itsemurhan tehneen omaisen kannattaisi säästää itseään, jos vain keksii keinot siihen - tukea on vaikea löytää.

Honey and nuts

Viime viikot olemme olleet kuin kaksi yliviritettyä jousta, Pikkukarhu ja minä. Yhtenä syynä on ollut tämä tyrskyävä poliittinen ilmapiiri. Yhtenä syynä Pikkukarhun osalta työn loppuminen. Yhtenä syynä - lähinnä minun, tämänhetkisen kotivanhemman - osaltani Kissanmintun lyhyt pinna!

Kissanmintulla on kaksi keskeistä motiivia: ’minä itse’ ja ’vain syli kelpaa’. Ne vaihtuvat murto-osasekunnissa. Vaihdoskohtaan voit kuvitella jotain hyvin punaista, kirkuvaa ja tennispalloautomaatin tavoin kyyneleitä syöksevää.

Minäitse-Kissanminttu opettelee liikkumaan: pyörimään, potkimaan, istumaan, repimään, ruttaamaan, vetämään ja heittämään. Näyttää siltä, että hän tahtoisi tehdä enemmän kuin taidot ja voimat riittävät. Tosin meitä Kissanmintun voimat eivät lakkaa yllättämästä. Tänään hän kurotti hoitoalustalta lavuaarille ja tarttui rivakasti Pikkukarhun käsisaippuaan: hän nosti täyden nestesaippuapullon pumppukorkista ilmaan ja heitti sen alas. Nyt koko vauva haisee, pesemisestä huolimatta, pähkinä-hunaja-aromilta.

Poreilevaa

Vihdoinkin! Kuohuviini on korkattu ja olemme hoilaneet Muusan ja Ruusan kanssa 'Taarja Haalonen, Tarja Halonen!' Helpottuneet tekstiviestit ovat kiirineet tuttavapiirin kesken. Vähän haikeana katselin TV1:n kuvaa Paasitornista: siellä oli Homssu ja Momo ja moni muu tuttu. Kuusi vuotta sitten siellä olin minäkin.

Olisinko uskonut silloin, että katselen tätä ääntenlaskua Kissanminttu kainalossa? Pikkukarhua en silloin edes tuntenut.

Kun olin lapsi, kyselin vanhemmiltani, voiko nainen olla tutkimusmatkailija, astronautti, lentäjä, entä presidentti? Voi, he vastasivat. Miksei niitä sitten ole, minä kysyin. He näyttivät hämmentyneiltä ja sanoivat, että ehkä joskus vielä on.

Kissanminttu sai syntyä paitsi maahan, jolla on naispresidentti, maahan jonka presidentti on feministi vasemmalta ja avoimesti seksuaalivähemmistöjen ja heidän perheittensä puolella!

Kun kohotimme maljoja, sanoin Ruusalle ja Muusalle, että ehkä Halonen kieltäytyy allekirjoittamasta huonoa hedelmöityshoitolakia. Mutta se saattaa olla jo melkoista toiveajattelua..

Liikettä niveliin

Kissanminttu on oppinut rotatoimaan: siis liikkumaan paikallaan pyörien kuin kellon viisari, ensin selällään, sitten vatsallaan. Sen lisäksi hän osaa hitusen ryömiä, tosin taaksepäin, mikä saa hänet närkästyksen valtaan. Suuntana olisi eteenpäin.

Kissanmintun äitejä puolestaan liikuttaa tulevan viikonlopun pressanvaalit. Ja, valitettavasti, jälleen kerran hedelmöityshoitolaki. Mannerheimin Lastensuojeluliiton puheenjohtaja Tuula Tamminen käänsi jälleen kerran jääkylmät marmorikasvonsa meidän puoleemme ja jylähti sieltä arvon korkeuksistaan, että kyllä lapsella pitää isä olla, ja heteroisä! Ja tänään Hesarin mielipidesivuilla häntä peesasi vihreä kaupunginvaltuutettu. Vihreä. Jo on aikoihin eletty.

Ken vaikuttaa haluaa, edes pienesti, hän lähettäköön sateenkaarilapsensa kuvan (tai vaikkapa sateenkaarevan kummilapsensa tai tuttavalapsensa kuvan vanhempien myötävaikutuksella) Tuula Tammiselle ja kertokoon, että tällaisia nämä ovat, nämä lapset, joita Te arvoisa professori, ette soisi syntyvän. Osoite on: Lääketieteen laitos/ lasten psykiatria / Teiskontie 35 /33014 Tampereen yliopisto

Arkihuolesi kaikki heitä (blogiin)

Voi tätä vapaan ammatin ihanuutta. Olemme Pikkukarhun kanssa akateemisia pätkä- ja sälätyöläisiä molemmat. Pienet tulomme koostuvat pienenpienistä kirjoituspalkkioista (90 % julkaistuista teksteistä kirjoitamme ilman rahallista palkkiota), toimeksianto-tyyppisistä tehtävistä, satunnaisesta tuntiopetuksesta, apurahoista yms. Nyt kun Pikkukarhun kaksi osa-aikaista pätkää loppuu samaan aikaan, hän menettää samalla työhuoneensa, joka kuului toiseen niistä. Ja elämämme muuttuu pienemmäksi.

Sälätöitä tarjotaan meille edelleen ja niihin tarttuminen avaa uutta sälää ja pätkää - monet ovat kuitenkin humanistille ihan hyviä työtehtäviä. Uusliberalismin hengessä niihin ei valitettavasti yleensä kuulu mitään työntekijän 'etuuksia' kuten työtiloja tai työvälineitä.

Elämämme on menossa tosi ahtaaksi, kun ainoa nettiin riittävän nopea tietokoneemme on pienen kaksion olohuoneessa, samassa huoneessa missä Kissanminttu nukkuu. On hankittava isompi asunto, mutta kolmiota suurempaan meillä ei ole varaa. Halpaa työhuonetta on vaikea löytää. Laitan nyt toivoni Pikkukarhun äidin kellarihuoneeseen, johon ei siis nettiyhteyttä saa (mutta ehkä se voi olla hyväkin?). Talvella matka sinne kestää 50 minuuttia suuntaansa, keväämmällä pyörällä sinne ajaa alle puoli tuntia (pääkaupunkiseudun päättömän poikittaislinjaongelman takia).

Jokin lisätila, uloke, sateliitti on tähän tilaongelmaan keksittävä. Syksyksi voin anoa yliopistolta työhuonetta - jos pidemmän aikavälin tutkimusrahoitukseni on kunnossa, se puolestaan selviää kevään aikana. Olen taas kerran vakuuttunut siitä, että minun on haettava kuukausipalkkaisiin töihin päästäkseni tästä sälärahoituksen kierteestä. Mutta sitten. Niin, sitten. Miten teen sen hiton väitöskirjan koskaan?

-----

Puhun isäni kanssa puhelimessa joka päivä. Äitini ei halua puhua Pessin kuolemasta, vain käytännön asioista. Olen yrittänyt selittää heille, etten ole perillinen, eikä perunkirjoitus niin ollen kosketa minua. Ei mene jakeluun. Nyt joudun käymään Pessin raha-asiat perunkirjoitusta varten läpi. Tietenkin pelkään että asioiden läpi käyminen koituu jommallekummalle liian raskaaksi ja hän saa sydärin tai jotain, sillä me emme tiedä, missä määrin Pessin taloudelliset ongelmat vaikuttivat hänen päätökseensä. Mutta on minunkin voimillani rajansa. Tirlittan oli törmännyt Eemeliin elokuvateatterissa ja kysynyt, jouduinko järjestämään hautajaiset yksin. "jotenkin vain arvasin, muistinhan mä millaisia sun vanhemmat on" sanoi Tirlittan puhelimessa lakonisesti. Niin, alan olla tosi väsynyt.

Nyt pitäisi tehdä taas täydennysopintoja ja suunnitella kevään opetusta Kissanmintun hoidon ohessa, mutta aikataulutusta on sotkenut koko perheen sairastelu. Sitten Pikkukarhu lähti työmatkalle, jolta hän palasi juuri - olen ollut pari päivää hyvin vaateliaan Kissanmintun kanssa kahden (ehkä hänellä on Pikkukarhua ikävä?). En ole saanut mitään aikaisiksi ja viikko on jo melkein lopussa.

ja blaaaaaaaaaah

Pikkukarhu ehti jo repiä auki skumppapullon folion, kun ennakkoäänet tulivat. Mutta sitten..!

Minä sanoin, että jos Niinistöstä tulee Suomen presidentti, me muutamme Ruotsiin (kunhan nyt jonkun maan mainitsin). Mutta emme me mihinkään muuta, me pysymme täällä - ja Halosesta tulee presidentti myös ensi kaudella.

Äänehtämään, äänehtämään

"Anna, 2, istuu rattaissa, tempaa tutin suustaan ja hokee: Äänehtämään, äänehtämään... Vaalihuoneiston iloinen täti antaa hänelle palan suttupaperia ja kynän. Anna piirtää tuhisten oman puumerkkinsä. Laatikkoon hän kuitenkin saa pudottaa vain äidin leimaaman lipun. Kasvettuaan äänestysikään hän ei ole kertaakaan jättänyt äänioikeutta käyttämättä. (---)" HS 15/1/06

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta siitä, kun Suomeen tuli yleinen äänioikeus, heti alusta lähtien mukana myös naisten äänioikeus. Me käytimme kaikki kolme tänään ylpeinä äänioikeuttamme (niitä kahta). Työnsimme kukkulan päälle rakennetulle koululle Kissanmintun rattaat ja Kissanminttu sai käydä äänestyskopissa Pikkukarhun kainalossa. Kotona joimme pullakahvit.

Jos Tarja Halonen menee läpi ensimmäisellä kierroksella, avaamme skumppapullon, jonka saimme häälahjaksi.

Viime presidentinvaalit olivat näitä vaaleja aika lailla jännittävämmät. Olin Paasitornissa sinä iltana ja olin oikein optimistisin mielin. Kun ennakkoäänet laskettiin, Esko Aho johti. Sehän oli tiedossa, ajattelin ja olin yhä toiveikas, kun ensimmäiset saman päivän äänet tulivat ja Aho johti yhä. Tunnelma Paasitornin kahviossa laski laskemistaan, mutta minulla oli iloisia perhosia mahassa. Ja kun Halosen voitto lopulta varmistui, tuntui kuin olisin kävellyt pienen cumuluspilven päällä. Ainakin kaksi viikkoa liitelin tukevasti 20 senttiä maan pinnan yläpuolella: että Suomeen valittiin presidentiksi nainen, feministi ja entinen Setan puheenjohtaja! Se oli kuin liian hyvää unta.

Ja tänä iltana, toivon, uni saa jatko-osan, joka ei enää tunnu ihmeeltä vaan melkein itsestäänselvyydeltä.

Uni

Näin viime yönä unta, että minun oli päästävä Ontario-järven päästä päähän (suurinpiirtein Hamiltonista Kingstoniin, katsoin tänään kaupunkien nimet kartastosta). Pohdin maitse kulkemisen hankaluuta ja matkustamista laivalla. Sitä varten menin kurkistamaan matkustaja-aluksen sisään.

Kun katsoin laivan ikunasta ulos, huomasin sen olevan jo suuren tummavetisen järven - kuin meren - selällä. Ymmärsin meidän olevan liikkeellä, sillä meidät ohitti vastaantuleva, samanlainen laiva (joka näytti toisen maailmansodan aikaiselta sotalaivalta). Harmaanmusta laiva kiisi lujaa, ja musta vesi kuohusi sen ympärillä, kun sen terävä kokka halkoi vettä kuin veitsi. Olin ensin huolissani, etten pääse laivalle perille riittävän nopeasti, mutta sitten ymmärsin, että meidän vauhtimme on yhtä kova.

Hereillä muistin pari riviä runosta, jonka luin parikymmentä vuotta sitten jostain Tämän runon haluaisin kuulla -antologiasta. Runo alkoi suurinpiirtein näin "Jotkut lähtevät sydänsuruissaan merille/ minä en lähtenyt/ ei ollut niin suurta merta/ ei niin mustaa laivaa". Se jäi silloin soimaan päähäni, ja se on palannut aina välillä mieleeni vuosien saatossa. Kun Pessi sairastui, minä kirjoitin runon, joka on jo hävinnyt, mutta muistan sen alun (edellisen vaikutus on selvästi havaittavissa): "Älä mene veljeni/ mustaan maahan".

Enempää en muista.

Puoliksi unissaan ajan virtaa on kuulevinaan

--minne se vienee, missä sen lähde lienee?

Suru muuttaa aikaa. Jos sydämeltäni kysytään, Pessi kuoli toissapäivänä, ja me tyhjensimme hänen kotinsa kuukausi sitten. Hautajaiset olivat kaksi viikkoa sitten. Poliisin kanssa puhuin puoli vuotta sitten. Ja joulua ei tänä talvena tullutkaan.

Joskus minuutti kestää tunnin, joskus viikko on päivän pituinen.

Nukun paljon, eikä veljeni tule uniini. "Hän ei varmaan tule, koska huutaisin hänelle unessa" sanoin isälleni puhelimessa viime viikolla. Silloin kiukku oli minussa päällimmäisenä, se sama kiukku jonka voimalla jaksoin siivota veljeni koko asunnon ja kellarin ("että sinä pistät meidät käymään tämmöisen läpi!"). Kiukulla jaksoin myös pestä huoneen, jossa veljeni kuoli. Pestä pois sen hajun. Kun pesin lattioita ja seiniä, minua ei enää inhottanut. Ajattelin kuinka vielä isovanhempieni lapsuuden aikaan ruumiita säilytettiin maatilan pihalla riihessä. Kuinka suvun naiset pesivät ja pukivat ruumiin, ja kuinka yksi jos toinen kävi katselemassa vainajaa riihessä ennen hautajaisia. Silloin kuolema oli tutumpi vieras kuin tänään.

Sitten kiukku väistyi taas, noin seuraavana päivänä siitä kun olin käynyt ensimmäisessä tukiryhmän kokouksessa (miten nukuinkaan yöllä sen päivän jälkeen!). Nyt tunnen lähinnä väsymystä. Olemme koko perhe sairastaneet peräperää vatsataudin ja flunssan. Kissanminttu herää monta kertaa yössä yskimään. Sitten häntä alkaa itkettää ja häntä täytyy silittää poskesta.

Jouluaatto Harmaan puun kylässä

On Kissanmintun ensimmäinen joulu ja lapsuudenperheeni ensimmäinen joulu ilman Pessiä.

Kävimme isän kanssa päivällä viemässä havukranssin ja kynttilän Pessin haudalle. 'Hyvää joulua, Pessi' isä sanoi 'Ehkä hän on kuulolla'. Kun kävelimme poppelikujaa pitkin takaisin, lumisade muuttui rännäksi ja minä itkin ihan hiljaa.

Hautausmaaretkemme aikana Pikkukarhu oli Kissanmintun kanssa äitinsä luona joulupuurolla. Isä vietti illan kanssamme, hän viihdytti Kissanminttua kun me teimme ruokaa - perinteisen joulupöydän. Tänä jouluna meillä on jopa kuusi. Tilanpuutteen vuoksi se on parvekkeella olohuoneen ikkunan takana. Kuusi on valaistu ulkovaloin ja Janssonin joulukertomusta mukaellen siinä on suuri kangasruusu latvassa. Kissanminttu näkee sen pinnasänkyynsä, kun verhot ovat auki.

Katsoimme telkkarista Samu-Sirkan joulutervehdyksen ja sitten Pikkukarhu lähti heittämään isää kotiin (lainasimme auton jouluksi Eemeliltä, hän saa sen samalla kun ottaa Kissanmintun luokseen tapanina).

Kohta Pikkukarhu tulee ja avaamme lahjat. Tämä joulu on jo voiton puolella.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Tietää, pelätä, toivoa

Kun isä sanoi puhelimessa 'Pessi on kuollut. Se oli itsari!', polveni pettivät alta. Mutta hetken päästä tuli ajatus 'Nyt se sitten tapahtui'. Tiesin, että näin voi käydä, sillä Pessillä oli takana pari yritystä vuosia sitten. Olen pelännyt jo monta vuotta.

Seuraavana päivänä soitin poliisille, joka sanoi, että se on lääkkeillä tehty itsemurha, mutta että tällaisissa tapauksissa pitää aina tehdä ruumiinavaus. Pessi ei jättänyt viestiä, vaikka hän oli aina puhetta ja sanoja täynnä (ehkä tämä oli se kohta jossa häneltä loppuivat sanat?). Niinpä isä ja äiti ovat alkaneet toivoa, että poliisi olisi erehtynyt ja kyseessa olisikin sydänkohtaus. Ehkä he pääsevät sen ajatuksen kantamina helpommin hautajaisten yli. Hautajaiset jäivät minun järjestettävikseni, he eivät jaksa.

Veljeni ei ole tullut uniini, enkä ole kokenut muutenkaan mitään suuria oivalluksia. Olen ajatellut häntä ja vaikka olin ensin vihainen siitä, että hän satuttaa meitä tällä lailla, en ole enää. Sanoin eilen Momolle, ettei se ollut mikään kosto tai mielenilmaus, vaan pako. Pessin mielestä se vaikutti hyvältä päätökseltä, kun elämä näytti umpikujalta. Hän oli monella tavalla lahjakas ja hyvin kunnianhimoinen, mutta hän sairasti vaikeaa skitsofreniaa, joka on hyvin invalidisoiva. Eikä hänellä ollut onnea rakkaudessakaan. Saan olla eri mieltä umpikujasta ja ratkaisusta Pessin kanssa lopun elämääni, mutta kelloja en saa käännettyä taaksepäin. Ei sen puoleen, ei minulla ollut sellaista valtaa häneen, että hän olisi kuunnellut minua. Eikä hän hiiskunut suunnitelmistaan kenellekään perheessä.

Katson Kissanminttua, joka on täynnä elämää. Ripaus toivoa tarttuu minuun. Täytyy jaksaa tämä vuoden loppu, hautajaiset, pesän selvitys, joulu. Sitten alkaa uusi vuosi. Seuraava joulu on varmasti helpompi.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Suruviesti

Pessi on vienyt hengen itseltään. En tiedä missä, miten. En tiedä mitään. Vain tämän ainoan: veljeni on kuollut. Huomenna kuulen lisää.

Tänään en ihan ole vielä ymmärtänyt koko asiaa. Kuolemaa, itsemurhaa. Voiko niitä ymmärtää?

Surupukuja ei enää ole, ei edes mustaa nauhaa kiinnitetä hihaan. Arki jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kummallista, yhtäkkiä kaikki on hyvin kummallista.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Eintel tahtoo koiran

Meillä kävi viikonloppuna koira kylässä. Iso, vanha, lempeä ja vauvoja rakastava koira. Illalla minulle tuli niin kova koirakuume ja suru, että itkin. Yöllä näin unta kesällä kuolleesta koirastani. Silitin sen silkkisiä korvia ja kiitin sitä siitä, että se oli tullut tervehtimään minua uneen.

Pikkukarhu, Ruusa ja Eemeli ovat oikeassa: vauvan ja koiranpennun samanaikainen hoitaminen on liikaa. Erityisesti Pikkukarhu on sitä mieltä, ja painokkaasti, sillä hän on jäämässä talvella Kissanmintun kanssa kotiin. Mutta minun sydämeni kuiskii toista. Minulla on puolikas ja vaillinainen olo ilman koiraa.

Kissanminttu ei ole ainakaan vielä osoittanut mitään merkkejä allergioista, ja se on hyvä. Toivon että hän on niitä lapsia, jotka rakastavat eläimiä. Että meille tulee muutamien vuosien päästä koira ja hän saa oppia, millainen voi olla ihmisen ja eläimen symbioosi. Pikkukarhu sanoo että koirahulluuteni juontuu siitä, että luotan eläimiin enemmän kuin ihmisiin. Vaikka se onkin totta, se ei ole alkuperäinen syy. Koiran kanssa kommunikointi on vain jotain aivan muuta kuin ihmisten kanssa. Jotain omanlaistaan: eivät koirat korvaa ihmisiä eivätkä ihmiset koiria.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Hän nukkuu!

Viikon verran vyöhyketerapiassa ramppaamista joka toinen päivä, ja yhtäkkiä Kissanminttu nukkuu öisin sikiunta. Hänen unijaksonsa kestävät 2-4 tuntia kerrallaan, välissä ruokailu ja röyhtäytys. Kahdeksaan tuntiin venyneen yökiljumisen sijaan mahakipuitkua on enää noin puoli tuntia päiväsaikaan, Luojan kiitos! Jotain hyötyä lienee ollut myös päivittäisestä maitohappobakteerilisästä. Ovatko silkkivillasukat ihan huuhaata vai eivät, sitä emme tiedä, sillä emme uskalla nukuttaa Kissaminttua ilman niitä.

Tosin elimistöni hämmentyi tästä uudesta elämäntilanteesta, johon kuuluu myös nukkumista ja nyt pukkaa migreeniä. Mutta, mutta. Elämä alkaa vähitellen muistuttaa elämistä.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Paha sana niin kuin se on

me kuiskaamme sen toisillemme, ihan hiljaa: 'koliikki'.

Kissanminttu aloittaa ikkunoita järisyttävän karjukonserton joka ilta klo 23 (eilen jo klo 22) ja päättää sen puoli kolmelta aamuyöllä. Konsertto on teemaväriltään tummanpunainen, ja siihen kuuluu myös pingottunutta vääntelehtimistä ja suurieleistä piereskelyä. Joka ilta jaamme Pikkukarhun kanssa yövuoron puoliksi ja sovimme, että toisen saa herättää koska tahansa, jos omat voimat tuntuvat loppuvan kesken.

Olemme kokeilleet kaikenlaista. Jotkin keinoista auttavat hetkeksi, mutta mikään niistä ei ole osoittautunut kaivatuksi avaimeksi:
- Ympäri kämppää tanssahtelu kantoliinan kanssa reaggeen tahdissa (by Pikkukarhu - minä en uskalla harjoittaa tätä yöllä, koska väsyneenä koordinaationi on niin heikko, että pelkään paukauttavani lapsen pään seinänkulmaan)
- Ympäri kämppää kävely lapsi olkapäällä
- Heijaaminen. Asennoista tehokkain on niin kutsuttu lentokoneasento. Se tosin ottaa voimille.
- Vauvahieronta
- Maitohappobakteerit. Minulle Gefilus-kapseleita, Kissanmintulle Gefilus-plussaa.
- Cuplaton-tippoja, joiden pitäisi rikkoa isoja pieruja pienemmiksi
- Joidenkin ruoka-aineiden välttäminen (minun, huoh). Tällä hetkellä pannassa kaali ja omenat.

Tahtoo Taikurin! Taikurin joka tulee ja lausuu salaiset sanat, joiden jälkeen Kissanmintun ei tarvitse enää huutaa tuntitolkulla naama tulipunaisena. Ne salaiset sanat, joiden jälkeen saamme nukkua riittävästi, me kaikki kolme.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

..Kissanminttu Eframintytär - saapui maailmaan!

Niin siinä sitten kävi, että perjantaina supistukset alkoivat tihetä iltaa kohden ja yhdeksältä illalla lähdimme sairaalaan. Seurasi vaiherikas viikonloppu (josta lisää joskus myöhemmin) ja loppujen lopuksi sunnuntain vastaisena yönä tyttäremme saapui maailmaan.Synnytys oli pitkä ja tuskallinen, mutta onneksi tytölle ei käynyt kuinkaan.

Nyt vietämme ensimmäistä vuorokautta kotona ja opettelemme elämää maailman kauneimman karjukaulan kanssa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]