Tuesday, January 31, 2006

Honey and nuts

Viime viikot olemme olleet kuin kaksi yliviritettyä jousta, Pikkukarhu ja minä. Yhtenä syynä on ollut tämä tyrskyävä poliittinen ilmapiiri. Yhtenä syynä Pikkukarhun osalta työn loppuminen. Yhtenä syynä - lähinnä minun, tämänhetkisen kotivanhemman - osaltani Kissanmintun lyhyt pinna!

Kissanmintulla on kaksi keskeistä motiivia: ’minä itse’ ja ’vain syli kelpaa’. Ne vaihtuvat murto-osasekunnissa. Vaihdoskohtaan voit kuvitella jotain hyvin punaista, kirkuvaa ja tennispalloautomaatin tavoin kyyneleitä syöksevää.

Minäitse-Kissanminttu opettelee liikkumaan: pyörimään, potkimaan, istumaan, repimään, ruttaamaan, vetämään ja heittämään. Näyttää siltä, että hän tahtoisi tehdä enemmän kuin taidot ja voimat riittävät. Tosin meitä Kissanmintun voimat eivät lakkaa yllättämästä. Tänään hän kurotti hoitoalustalta lavuaarille ja tarttui rivakasti Pikkukarhun käsisaippuaan: hän nosti täyden nestesaippuapullon pumppukorkista ilmaan ja heitti sen alas. Nyt koko vauva haisee, pesemisestä huolimatta, pähkinä-hunaja-aromilta.

Sunday, January 29, 2006

Poreilevaa

Vihdoinkin! Kuohuviini on korkattu ja olemme hoilaneet Muusan ja Ruusan kanssa 'Taarja Haalonen, Tarja Halonen!' Helpottuneet tekstiviestit ovat kiirineet tuttavapiirin kesken. Vähän haikeana katselin TV1:n kuvaa Paasitornista: siellä oli Homssu ja Momo ja moni muu tuttu. Kuusi vuotta sitten siellä olin minäkin.

Olisinko uskonut silloin, että katselen tätä ääntenlaskua Kissanminttu kainalossa? Pikkukarhua en silloin edes tuntenut.

Kun olin lapsi, kyselin vanhemmiltani, voiko nainen olla tutkimusmatkailija, astronautti, lentäjä, entä presidentti? Voi, he vastasivat. Miksei niitä sitten ole, minä kysyin. He näyttivät hämmentyneiltä ja sanoivat, että ehkä joskus vielä on.

Kissanminttu sai syntyä paitsi maahan, jolla on naispresidentti, maahan jonka presidentti on feministi vasemmalta ja avoimesti seksuaalivähemmistöjen ja heidän perheittensä puolella!

Kun kohotimme maljoja, sanoin Ruusalle ja Muusalle, että ehkä Halonen kieltäytyy allekirjoittamasta huonoa hedelmöityshoitolakia. Mutta se saattaa olla jo melkoista toiveajattelua..

Wednesday, January 25, 2006

Liikettä niveliin

Kissanminttu on oppinut rotatoimaan: siis liikkumaan paikallaan pyörien kuin kellon viisari, ensin selällään, sitten vatsallaan. Sen lisäksi hän osaa hitusen ryömiä, tosin taaksepäin, mikä saa hänet närkästyksen valtaan. Suuntana olisi eteenpäin.

Kissanmintun äitejä puolestaan liikuttaa tulevan viikonlopun pressanvaalit. Ja, valitettavasti, jälleen kerran hedelmöityshoitolaki. Mannerheimin Lastensuojeluliiton puheenjohtaja Tuula Tamminen käänsi jälleen kerran jääkylmät marmorikasvonsa meidän puoleemme ja jylähti sieltä arvon korkeuksistaan, että kyllä lapsella pitää isä olla, ja heteroisä! Ja tänään Hesarin mielipidesivuilla häntä peesasi vihreä kaupunginvaltuutettu. Vihreä. Jo on aikoihin eletty.

Ken vaikuttaa haluaa, edes pienesti, hän lähettäköön sateenkaarilapsensa kuvan (tai vaikkapa sateenkaarevan kummilapsensa tai tuttavalapsensa kuvan vanhempien myötävaikutuksella) Tuula Tammiselle ja kertokoon, että tällaisia nämä ovat, nämä lapset, joita Te arvoisa professori, ette soisi syntyvän. Osoite on: Lääketieteen laitos/ lasten psykiatria / Teiskontie 35 /33014 Tampereen yliopisto

Thursday, January 19, 2006

Arkihuolesi kaikki heitä (blogiin)

Voi tätä vapaan ammatin ihanuutta. Olemme Pikkukarhun kanssa akateemisia pätkä- ja sälätyöläisiä molemmat. Pienet tulomme koostuvat pienenpienistä kirjoituspalkkioista (90 % julkaistuista teksteistä kirjoitamme ilman rahallista palkkiota), toimeksianto-tyyppisistä tehtävistä, satunnaisesta tuntiopetuksesta, apurahoista yms. Nyt kun Pikkukarhun kaksi osa-aikaista pätkää loppuu samaan aikaan, hän menettää samalla työhuoneensa, joka kuului toiseen niistä. Ja elämämme muuttuu pienemmäksi.

Sälätöitä tarjotaan meille edelleen ja niihin tarttuminen avaa uutta sälää ja pätkää - monet ovat kuitenkin humanistille ihan hyviä työtehtäviä. Uusliberalismin hengessä niihin ei valitettavasti yleensä kuulu mitään työntekijän 'etuuksia' kuten työtiloja tai työvälineitä.

Elämämme on menossa tosi ahtaaksi, kun ainoa nettiin riittävän nopea tietokoneemme on pienen kaksion olohuoneessa, samassa huoneessa missä Kissanminttu nukkuu. On hankittava isompi asunto, mutta kolmiota suurempaan meillä ei ole varaa. Halpaa työhuonetta on vaikea löytää. Laitan nyt toivoni Pikkukarhun äidin kellarihuoneeseen, johon ei siis nettiyhteyttä saa (mutta ehkä se voi olla hyväkin?). Talvella matka sinne kestää 50 minuuttia suuntaansa, keväämmällä pyörällä sinne ajaa alle puoli tuntia (pääkaupunkiseudun päättömän poikittaislinjaongelman takia).

Jokin lisätila, uloke, sateliitti on tähän tilaongelmaan keksittävä. Syksyksi voin anoa yliopistolta työhuonetta - jos pidemmän aikavälin tutkimusrahoitukseni on kunnossa, se puolestaan selviää kevään aikana. Olen taas kerran vakuuttunut siitä, että minun on haettava kuukausipalkkaisiin töihin päästäkseni tästä sälärahoituksen kierteestä. Mutta sitten. Niin, sitten. Miten teen sen hiton väitöskirjan koskaan?

-----

Puhun isäni kanssa puhelimessa joka päivä. Äitini ei halua puhua Pessin kuolemasta, vain käytännön asioista. Olen yrittänyt selittää heille, etten ole perillinen, eikä perunkirjoitus niin ollen kosketa minua. Ei mene jakeluun. Nyt joudun käymään Pessin raha-asiat perunkirjoitusta varten läpi. Tietenkin pelkään että asioiden läpi käyminen koituu jommallekummalle liian raskaaksi ja hän saa sydärin tai jotain, sillä me emme tiedä, missä määrin Pessin taloudelliset ongelmat vaikuttivat hänen päätökseensä. Mutta on minunkin voimillani rajansa. Tirlittan oli törmännyt Eemeliin elokuvateatterissa ja kysynyt, jouduinko järjestämään hautajaiset yksin. "jotenkin vain arvasin, muistinhan mä millaisia sun vanhemmat on" sanoi Tirlittan puhelimessa lakonisesti. Niin, alan olla tosi väsynyt.

Nyt pitäisi tehdä taas täydennysopintoja ja suunnitella kevään opetusta Kissanmintun hoidon ohessa, mutta aikataulutusta on sotkenut koko perheen sairastelu. Sitten Pikkukarhu lähti työmatkalle, jolta hän palasi juuri - olen ollut pari päivää hyvin vaateliaan Kissanmintun kanssa kahden (ehkä hänellä on Pikkukarhua ikävä?). En ole saanut mitään aikaisiksi ja viikko on jo melkein lopussa.

Monday, January 16, 2006

ja blaaaaaaaaaah

Pikkukarhu ehti jo repiä auki skumppapullon folion, kun ennakkoäänet tulivat. Mutta sitten..!

Minä sanoin, että jos Niinistöstä tulee Suomen presidentti, me muutamme Ruotsiin (kunhan nyt jonkun maan mainitsin). Mutta emme me mihinkään muuta, me pysymme täällä - ja Halosesta tulee presidentti myös ensi kaudella.

Sunday, January 15, 2006

Äänehtämään, äänehtämään

"Anna, 2, istuu rattaissa, tempaa tutin suustaan ja hokee: Äänehtämään, äänehtämään... Vaalihuoneiston iloinen täti antaa hänelle palan suttupaperia ja kynän. Anna piirtää tuhisten oman puumerkkinsä. Laatikkoon hän kuitenkin saa pudottaa vain äidin leimaaman lipun. Kasvettuaan äänestysikään hän ei ole kertaakaan jättänyt äänioikeutta käyttämättä. (---)" HS 15/1/06

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta siitä, kun Suomeen tuli yleinen äänioikeus, heti alusta lähtien mukana myös naisten äänioikeus. Me käytimme kaikki kolme tänään ylpeinä äänioikeuttamme (niitä kahta). Työnsimme kukkulan päälle rakennetulle koululle Kissanmintun rattaat ja Kissanminttu sai käydä äänestyskopissa Pikkukarhun kainalossa. Kotona joimme pullakahvit.

Jos Tarja Halonen menee läpi ensimmäisellä kierroksella, avaamme skumppapullon, jonka saimme häälahjaksi.

Viime presidentinvaalit olivat näitä vaaleja aika lailla jännittävämmät. Olin Paasitornissa sinä iltana ja olin oikein optimistisin mielin. Kun ennakkoäänet laskettiin, Esko Aho johti. Sehän oli tiedossa, ajattelin ja olin yhä toiveikas, kun ensimmäiset saman päivän äänet tulivat ja Aho johti yhä. Tunnelma Paasitornin kahviossa laski laskemistaan, mutta minulla oli iloisia perhosia mahassa. Ja kun Halosen voitto lopulta varmistui, tuntui kuin olisin kävellyt pienen cumuluspilven päällä. Ainakin kaksi viikkoa liitelin tukevasti 20 senttiä maan pinnan yläpuolella: että Suomeen valittiin presidentiksi nainen, feministi ja entinen Setan puheenjohtaja! Se oli kuin liian hyvää unta.

Ja tänä iltana, toivon, uni saa jatko-osan, joka ei enää tunnu ihmeeltä vaan melkein itsestäänselvyydeltä.

Thursday, January 12, 2006

Uni

Näin viime yönä unta, että minun oli päästävä Ontario-järven päästä päähän (suurinpiirtein Hamiltonista Kingstoniin, katsoin tänään kaupunkien nimet kartastosta). Pohdin maitse kulkemisen hankaluuta ja matkustamista laivalla. Sitä varten menin kurkistamaan matkustaja-aluksen sisään.

Kun katsoin laivan ikunasta ulos, huomasin sen olevan jo suuren tummavetisen järven - kuin meren - selällä. Ymmärsin meidän olevan liikkeellä, sillä meidät ohitti vastaantuleva, samanlainen laiva (joka näytti toisen maailmansodan aikaiselta sotalaivalta). Harmaanmusta laiva kiisi lujaa, ja musta vesi kuohusi sen ympärillä, kun sen terävä kokka halkoi vettä kuin veitsi. Olin ensin huolissani, etten pääse laivalle perille riittävän nopeasti, mutta sitten ymmärsin, että meidän vauhtimme on yhtä kova.

Hereillä muistin pari riviä runosta, jonka luin parikymmentä vuotta sitten jostain Tämän runon haluaisin kuulla -antologiasta. Runo alkoi suurinpiirtein näin "Jotkut lähtevät sydänsuruissaan merille/ minä en lähtenyt/ ei ollut niin suurta merta/ ei niin mustaa laivaa". Se jäi silloin soimaan päähäni, ja se on palannut aina välillä mieleeni vuosien saatossa. Kun Pessi sairastui, minä kirjoitin runon, joka on jo hävinnyt, mutta muistan sen alun (edellisen vaikutus on selvästi havaittavissa): "Älä mene veljeni/ mustaan maahan".

Enempää en muista.

Wednesday, January 11, 2006

Puoliksi unissaan ajan virtaa on kuulevinaan

--minne se vienee, missä sen lähde lienee?

Suru muuttaa aikaa. Jos sydämeltäni kysytään, Pessi kuoli toissapäivänä, ja me tyhjensimme hänen kotinsa kuukausi sitten. Hautajaiset olivat kaksi viikkoa sitten. Poliisin kanssa puhuin puoli vuotta sitten. Ja joulua ei tänä talvena tullutkaan.

Joskus minuutti kestää tunnin, joskus viikko on päivän pituinen.

Nukun paljon, eikä veljeni tule uniini. "Hän ei varmaan tule, koska huutaisin hänelle unessa" sanoin isälleni puhelimessa viime viikolla. Silloin kiukku oli minussa päällimmäisenä, se sama kiukku jonka voimalla jaksoin siivota veljeni koko asunnon ja kellarin ("että sinä pistät meidät käymään tämmöisen läpi!"). Kiukulla jaksoin myös pestä huoneen, jossa veljeni kuoli. Pestä pois sen hajun. Kun pesin lattioita ja seiniä, minua ei enää inhottanut. Ajattelin kuinka vielä isovanhempieni lapsuuden aikaan ruumiita säilytettiin maatilan pihalla riihessä. Kuinka suvun naiset pesivät ja pukivat ruumiin, ja kuinka yksi jos toinen kävi katselemassa vainajaa riihessä ennen hautajaisia. Silloin kuolema oli tutumpi vieras kuin tänään.

Sitten kiukku väistyi taas, noin seuraavana päivänä siitä kun olin käynyt ensimmäisessä tukiryhmän kokouksessa (miten nukuinkaan yöllä sen päivän jälkeen!). Nyt tunnen lähinnä väsymystä. Olemme koko perhe sairastaneet peräperää vatsataudin ja flunssan. Kissanminttu herää monta kertaa yössä yskimään. Sitten häntä alkaa itkettää ja häntä täytyy silittää poskesta.


Saturday, December 24, 2005

Jouluaatto Harmaan puun kylässä

On Kissanmintun ensimmäinen joulu ja lapsuudenperheeni ensimmäinen joulu ilman Pessiä.

Kävimme isän kanssa päivällä viemässä havukranssin ja kynttilän Pessin haudalle. 'Hyvää joulua, Pessi' isä sanoi 'Ehkä hän on kuulolla'. Kun kävelimme poppelikujaa pitkin takaisin, lumisade muuttui rännäksi ja minä itkin ihan hiljaa.

Hautausmaaretkemme aikana Pikkukarhu oli Kissanmintun kanssa äitinsä luona joulupuurolla. Isä vietti illan kanssamme, hän viihdytti Kissanminttua kun me teimme ruokaa - perinteisen joulupöydän. Tänä jouluna meillä on jopa kuusi. Tilanpuutteen vuoksi se on parvekkeella olohuoneen ikkunan takana. Kuusi on valaistu ulkovaloin ja Janssonin joulukertomusta mukaellen siinä on suuri kangasruusu latvassa. Kissanminttu näkee sen pinnasänkyynsä, kun verhot ovat auki.

Katsoimme telkkarista Samu-Sirkan joulutervehdyksen ja sitten Pikkukarhu lähti heittämään isää kotiin (lainasimme auton jouluksi Eemeliltä, hän saa sen samalla kun ottaa Kissanmintun luokseen tapanina).

Kohta Pikkukarhu tulee ja avaamme lahjat. Tämä joulu on jo voiton puolella.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Tuesday, November 29, 2005

Tietää, pelätä, toivoa

Kun isä sanoi puhelimessa 'Pessi on kuollut. Se oli itsari!', polveni pettivät alta. Mutta hetken päästä tuli ajatus 'Nyt se sitten tapahtui'. Tiesin, että näin voi käydä, sillä Pessillä oli takana pari yritystä vuosia sitten. Olen pelännyt jo monta vuotta.

Seuraavana päivänä soitin poliisille, joka sanoi, että se on lääkkeillä tehty itsemurha, mutta että tällaisissa tapauksissa pitää aina tehdä ruumiinavaus. Pessi ei jättänyt viestiä, vaikka hän oli aina puhetta ja sanoja täynnä (ehkä tämä oli se kohta jossa häneltä loppuivat sanat?). Niinpä isä ja äiti ovat alkaneet toivoa, että poliisi olisi erehtynyt ja kyseessa olisikin sydänkohtaus. Ehkä he pääsevät sen ajatuksen kantamina helpommin hautajaisten yli. Hautajaiset jäivät minun järjestettävikseni, he eivät jaksa.

Veljeni ei ole tullut uniini, enkä ole kokenut muutenkaan mitään suuria oivalluksia. Olen ajatellut häntä ja vaikka olin ensin vihainen siitä, että hän satuttaa meitä tällä lailla, en ole enää. Sanoin eilen Momolle, ettei se ollut mikään kosto tai mielenilmaus, vaan pako. Pessin mielestä se vaikutti hyvältä päätökseltä, kun elämä näytti umpikujalta. Hän oli monella tavalla lahjakas ja hyvin kunnianhimoinen, mutta hän sairasti vaikeaa skitsofreniaa, joka on hyvin invalidisoiva. Eikä hänellä ollut onnea rakkaudessakaan. Saan olla eri mieltä umpikujasta ja ratkaisusta Pessin kanssa lopun elämääni, mutta kelloja en saa käännettyä taaksepäin. Ei sen puoleen, ei minulla ollut sellaista valtaa häneen, että hän olisi kuunnellut minua. Eikä hän hiiskunut suunnitelmistaan kenellekään perheessä.

Katson Kissanminttua, joka on täynnä elämää. Ripaus toivoa tarttuu minuun. Täytyy jaksaa tämä vuoden loppu, hautajaiset, pesän selvitys, joulu. Sitten alkaa uusi vuosi. Seuraava joulu on varmasti helpompi.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Tuesday, November 22, 2005

Suruviesti

Pessi on vienyt hengen itseltään. En tiedä missä, miten. En tiedä mitään. Vain tämän ainoan: veljeni on kuollut. Huomenna kuulen lisää.

Tänään en ihan ole vielä ymmärtänyt koko asiaa. Kuolemaa, itsemurhaa. Voiko niitä ymmärtää?

Surupukuja ei enää ole, ei edes mustaa nauhaa kiinnitetä hihaan. Arki jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kummallista, yhtäkkiä kaikki on hyvin kummallista.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Monday, October 03, 2005

Eintel tahtoo koiran

Meillä kävi viikonloppuna koira kylässä. Iso, vanha, lempeä ja vauvoja rakastava koira. Illalla minulle tuli niin kova koirakuume ja suru, että itkin. Yöllä näin unta kesällä kuolleesta koirastani. Silitin sen silkkisiä korvia ja kiitin sitä siitä, että se oli tullut tervehtimään minua uneen.

Pikkukarhu, Ruusa ja Eemeli ovat oikeassa: vauvan ja koiranpennun samanaikainen hoitaminen on liikaa. Erityisesti Pikkukarhu on sitä mieltä, ja painokkaasti, sillä hän on jäämässä talvella Kissanmintun kanssa kotiin. Mutta minun sydämeni kuiskii toista. Minulla on puolikas ja vaillinainen olo ilman koiraa.

Kissanminttu ei ole ainakaan vielä osoittanut mitään merkkejä allergioista, ja se on hyvä. Toivon että hän on niitä lapsia, jotka rakastavat eläimiä. Että meille tulee muutamien vuosien päästä koira ja hän saa oppia, millainen voi olla ihmisen ja eläimen symbioosi. Pikkukarhu sanoo että koirahulluuteni juontuu siitä, että luotan eläimiin enemmän kuin ihmisiin. Vaikka se onkin totta, se ei ole alkuperäinen syy. Koiran kanssa kommunikointi on vain jotain aivan muuta kuin ihmisten kanssa. Jotain omanlaistaan: eivät koirat korvaa ihmisiä eivätkä ihmiset koiria.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Tuesday, September 06, 2005

Hän nukkuu!

Viikon verran vyöhyketerapiassa ramppaamista joka toinen päivä, ja yhtäkkiä Kissanminttu nukkuu öisin sikiunta. Hänen unijaksonsa kestävät 2-4 tuntia kerrallaan, välissä ruokailu ja röyhtäytys. Kahdeksaan tuntiin venyneen yökiljumisen sijaan mahakipuitkua on enää noin puoli tuntia päiväsaikaan, Luojan kiitos! Jotain hyötyä lienee ollut myös päivittäisestä maitohappobakteerilisästä. Ovatko silkkivillasukat ihan huuhaata vai eivät, sitä emme tiedä, sillä emme uskalla nukuttaa Kissaminttua ilman niitä.

Tosin elimistöni hämmentyi tästä uudesta elämäntilanteesta, johon kuuluu myös nukkumista ja nyt pukkaa migreeniä. Mutta, mutta. Elämä alkaa vähitellen muistuttaa elämistä.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Thursday, August 18, 2005

Paha sana niin kuin se on

me kuiskaamme sen toisillemme, ihan hiljaa: 'koliikki'.

Kissanminttu aloittaa ikkunoita järisyttävän karjukonserton joka ilta klo 23 (eilen jo klo 22) ja päättää sen puoli kolmelta aamuyöllä. Konsertto on teemaväriltään tummanpunainen, ja siihen kuuluu myös pingottunutta vääntelehtimistä ja suurieleistä piereskelyä. Joka ilta jaamme Pikkukarhun kanssa yövuoron puoliksi ja sovimme, että toisen saa herättää koska tahansa, jos omat voimat tuntuvat loppuvan kesken.

Olemme kokeilleet kaikenlaista. Jotkin keinoista auttavat hetkeksi, mutta mikään niistä ei ole osoittautunut kaivatuksi avaimeksi:
- Ympäri kämppää tanssahtelu kantoliinan kanssa reaggeen tahdissa (by Pikkukarhu - minä en uskalla harjoittaa tätä yöllä, koska väsyneenä koordinaationi on niin heikko, että pelkään paukauttavani lapsen pään seinänkulmaan)
- Ympäri kämppää kävely lapsi olkapäällä
- Heijaaminen. Asennoista tehokkain on niin kutsuttu lentokoneasento. Se tosin ottaa voimille.
- Vauvahieronta
- Maitohappobakteerit. Minulle Gefilus-kapseleita, Kissanmintulle Gefilus-plussaa.
- Cuplaton-tippoja, joiden pitäisi rikkoa isoja pieruja pienemmiksi
- Joidenkin ruoka-aineiden välttäminen (minun, huoh). Tällä hetkellä pannassa kaali ja omenat.

Tahtoo Taikurin! Taikurin joka tulee ja lausuu salaiset sanat, joiden jälkeen Kissanmintun ei tarvitse enää huutaa tuntitolkulla naama tulipunaisena. Ne salaiset sanat, joiden jälkeen saamme nukkua riittävästi, me kaikki kolme.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Wednesday, August 03, 2005

..Kissanminttu Eframintytär - saapui maailmaan!

Niin siinä sitten kävi, että perjantaina supistukset alkoivat tihetä iltaa kohden ja yhdeksältä illalla lähdimme sairaalaan. Seurasi vaiherikas viikonloppu (josta lisää joskus myöhemmin) ja loppujen lopuksi sunnuntain vastaisena yönä tyttäremme saapui maailmaan.Synnytys oli pitkä ja tuskallinen, mutta onneksi tytölle ei käynyt kuinkaan.

Nyt vietämme ensimmäistä vuorokautta kotona ja opettelemme elämää maailman kauneimman karjukaulan kanssa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Friday, July 29, 2005

Paistetaan kypsäksi sopivassa lämpötilassa


Tulen juuri sairaalasta, mihin jouduin verenvuodon takia vuorokaudeksi tarkkailuun. Koska verenvuoto ehtyi ja vauvan sydänkäyrä oli tunnista toiseen hyvä, pääsin kotiin. Olisin voinut jäädäkin osastolle, jos olisin halunnut. Mutta kun olin kävellyt pari kertaa korttelin ympäri rivakkaan tahtiin ja harpponut portaat sairaalan kymmenenteen kerrokseen, ja saanut supistusten saldoksi vain 6 kpl aikavälillä klo 04.00-13.00, lähdin kotiin.

Sairaalakassin kotiin raahaaminen helteessä aloitti sitten kuitenkin kipeähköt supistukset kymmenen minuutin välein. Kuulostelen nyt niitä hämmentyneenä. Tarvittaisiin kaksi tuntia suppareita viiden minuutin välein sairaalaan lähtemiseksi. Osastonlääkäri oli vielä eilen sitä mieltä, ettei synnytykseni ole lähelläkään ja tänä aamuna taas sitä mieltä, että vauhti on ripeä 'haluatko jäädä tänne odottelemaan supistusten vahvenemista vai odotatko mieluummin kotona?'

Muuta en osaa enää arvata kuin että ehkäpä ei mene paria viikkoa enää ja niinollen vältyn huonetoverini kohtalolta, lääkkeelliseltä käynnistykseltä. Näytti olevan aika hidasta ja tuskallista puuhaa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Monday, July 25, 2005

Maraton siirrettiin elokuulle

Laskettu aika olisi torstaina - mutta veikkauksessa tuon päivän kerroin nousi juuri hyvin korkeaksi. Kävimme tänään tarkastuttamassa sikiön kokoa ylimääräisessä ultrassa, missä normivauvamme osoittautui täysin normaalipainoiseksi - edustaen täydellisesti keskiarvoa. Niinpä käynnistykseen ei ole vielä viikkoihin mitään syytä. Sisätutkimuksessa kävi myös ilmi, että kohdunkaula ja kohdunsuu ovat jämähtäneet kolmen viikon takaiseen tilaan. Kaikki tämä kipuilu ja lukuisat huonosti nukutut yöt eivät ole siis tuottaneet mitään tulosta.

Kotimatkalla bussissa muutuin vähitellen yhä kiukkuisemmaksi. Liian monta päivää korvissani olivat kaikuneet sanat edelliseltä lääkärinkäynniltä: "Jos se on kovin suuri, sitä ei päästetä yliaikaiseksi." Istuin bussissa ja katselin kadulla käveleviä ihmisiiä. Ajattelin että jokaisen heistä on joku nainen synnyttänyt: ensin kantanut lähemmäs vuoden sisällään tuntien kaikenlaista kipua, kolotusta ja yrjötystä, ja sitten synnyttänyt kokien elämänsä suurimman tuskan. Erityisesti mulkoilin kadulla käveleviä miehiä tuntien katkeruutta siitä, kuinka vähän krediittiä tästä kaikesta saa, päinvastoin, naisia rangaistaan synnyttämisestä ja kyvystä synnyttää vuosisadasta toiseen alituisella moralisoinnilla (myös toisten naisten tahoilta), taloudellisella riippuvuudella ja huonoilla työsuhteilla. Ja vaikka mikään näistä ei ole korjaantunut, nyt yhtäkkiä isyys pitäisi kuulemma nostaa arvoon arvaamattomaan - vanhemmuus kun kuulemma on ihan samaa sukupuolesta riippumatta. Vaan kyllä se hemmetti vieköön on aika erilaista synnyttävillä ja ei-synnyttävillä vanhemmilla, ainakin tässä alkuvaiheessa.

Välitin tämän viestin myös Pikkukarhulle varsin kirpein sanankääntein 'ei, me emme ole molemmat yhtä paljon raskaana..' Pikkukarhu lepytteli minua kukin ja kanelipullin.

Tuesday, July 05, 2005

Kuuma, hapeton odotushuone

Vietimme tänään tuskastuttavan pitkän päivän synnytyssairaalan päivystyspoliklinikan jonossa, mihin meidät lähetettiin suoraan neuvolasta, kun sydänäänet olivat tällä kertaa liian nopeat, syke oli yli 170/min. Mitään ei kuitenkaan löytynyt käyrältä tai ultrasta. Ainoa uutinen oli, että sikiö on kasvanut rajusti sitten viime mittauksen ja painoarvio on jo yli kolme kiloa nyt. Yäk. Miten minä puserran ulos jonkun jättiläisvauvan sen myooman ohi?

Lisäksi kohdunkaula on nyt vajaa kaksi senttiä, eli se on pikkasen lyhentynyt viime viikosta. Neuvolan terkkari oli jo ennen tuota tietoa sitä mieltä, että minulla tuskin menee yliaikaiseksi, ennemminkin päinvastoin. Kuitenkin poliklinikan lääkäri oli tänään sitä mieltä, ettei synnytysajankohtaa voi lainkaan ennustaa. Niinpä sain varmuuden vuoksi kolmen viikon päähän (pari päivää ennen laskettua aikaa) ajan ultraan kokoarvioon, sillä vauvaa ei kai päästetä yliaikaisesti, jos se on ylisuuri. Yäk ja yäk ja vielä kerran yäk! 'Ei päästetä' tarkoittaa käynnistämistä, ja käynnistäminenhän siis sattuu enemmän kuin luonnollisesti käynnistynyt synnytys. Täytyy vain toivoa, että äidin puoleinen sukuhistoria (äitini ja hänen lapsensa ovat syntyneet etuajassa) on jotenkin mystisesti periytyvää.

Sitten vielä Pikkukarhu kysyi odotushuoneesta, eikö olekin niin että down-lapsilla voi olla poikkeuksellisen korkea syke? Nyt näen pahoja unia myös siitä että vauva ei olekaan terve, tai siis, vammaton..

----------------------------

Siitä on nyt pari päivää, kun koirani lähti. Lähtö oli yllättävän kaunis loppujen lopuksi. "Nyt voit käydä lepäämään ja sitten kipu menee pois" sanoin. Ja kun se oli lähtenyt: "Hyvästi, elämäni ilo" sanoin ja itkin. Mutta se oli jo poissa.

”Koira nukkuu ruudullisten ikkunaverhojen takana.
Se nukkuu jo sadatta vuottaan.
Ja nukkuu rakas sydän.
Sitä ei enää herätä uni, ei enteet, eivät
lopullisesti lähteneet vainajat.
Ehkä minä yksin, minun muistini vain.”

Sirkka Turkka Tule takaisin, pikku Sheba (1986)

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Monday, June 06, 2005

"Joka toinen morsian on raskaana"

Okei,

nyt siis ymmärrän, mihin pitopalvelua tarvitaan - se ei ehkä sittenkään ole pelkästään merkki synnynnäisestä laiskuudesta. Olemme Pikkukarhun kanssa häiden järjestämisen jälkeen toipumisloman tarpeessa, sillä päätimme tehdä kaiken itse. Siis kaiken. Myös esimerkiksi jäätelön.

Yhtenä syynä oli tietenkin hillitty budjettimme, noin tuhat euroa (viinit maksoi pääasiassa Pikkukarhun isä, siihen meni kolmisensataa sata euroa, luulisin). Tuhannesta eurosta maksettiin 260 euroa tilavuokraa sekä 220 euroa keittiöapulaisen ja muusikon palkkoja. Joten ruuat, vaatteet, koristeet ja kutsut piti saada aikaan noin viidelläsadalla eurolla. Väkeä oli vajaa 50.

Tunnemme itsemme urheiksi, mutta aivan liian uupuneiksi ryhtymään täydellä teholla uuteen työviikkoon. Joten yhtenä syynä lienee myös huono arviointikyky, mitä omiin voimavaroihin tulee - ainakaan voimavaroihin kahdeksannella raskauskuukaudella.

Sormusvalojemme aikana paitsi minä ja Pikkukarhu, myös tilaisuuden juontaja nyyhki vuolaasti, kunnes puolet yleisöstäkin vollotti myötäelämisestä. Meillä on vielä Ruusan tilaisuudessa kuvaama video näkemättä. Hieman posket punaisina mietimme, miltä mahdamme näyttää kyynelehtiessämme ja sormuksia hapuillen. Näin jo joitakin digikuvia ja täytyy sanoa, että mahani on varsin näyttävä kapistus profiilissa! Sain pitää puolet illasta lantiomallisesta hameestani kiinni, ettei se olisi pudonnut maahan.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Monday, May 30, 2005

Kohtapa ne siatkin menee keskenään naimisiin!

Viime viikon lehti- ja televisiouutiset hallituksesta valmistelemassa hedelmöityshoitolakia olivat hämmentävän epäselviä. Välillä nousi toivo parhaimmasta tähänastisesta lakiehdotuksesta, sitten iski taas epäluulo. Nyt näyttää siltä että tarkimmin jäljillä on ollut Huffari, joka väitti että pöydällä on sopuehdotus, jonka mukaan:
  1. heteroparit saavat luovutettuja sukusoluja kuten tähänkin asti, sosiaalisen isän asemaa selkiytetään.
  2. naisparit ja itselliset naiset voivat saada klinikalta kahdenlaista spermaa: a) sellaista jonka k.o. ryhmille luovuttamiseen mies on antanut kirjallisesti luvan b) sellaista jonka k.o. ryhmille luovuttamisen lisäksi mies on antanut kirjallisesti luvan siihen, että hänestä voidaan tehdä myöhemmin lasten virallinen isä kaikkine oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Ainakin tähän asti klinikat ovat - ainakin jonkin lehtitiedon mukaan - käyttäneet saman luovuttajan spermaa maksimissaan viidelle perheelle. Koska perheet usein haluavat saman luovuttajan useamman lapsen alkuunsaattamiseksi mikäli vain mahdollista, lapsia voisi kai kevyesti langeta yhdelle miehelle elätettäväksi kymmenen-viisitoista. Mietimme tänään Pikkukarhun kanssa kuka mies moista haluaisi ja miksi ihmeessä?

Noh, joka tapauksessa, jos lainvalmistelu etenee tuohon suuntaan, hallitus jättää kesäkuussa eduskunnalle lakiehdotuksen, joka on sateenkaariperheiden kannalta parempi kuin mikään aikaisemmin valmisteltu laki! Vielä pitää toivoa, että eduskunta on niin väsynyt vääntämään peistä aiheesta, että laki äänestetään läpi parinkymmentä vuotta jatkuneen asian edestakaisin veivaamisen jälkeen. Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset äänestävät joka tapauksessa ei, on ehdotus melkein millainen hyvänsä. Kaikissa muissa ryhmissä on hajontaa, paitsi ehkä vihreissä, jotka äänestää luultavasti kaikki kyllä avarakatseisimmalle ehdotukselle - Odekin, vanha jäärä, ryhmäpaineen alla... mutta Merikukka Forssius taisi olla äänestämättä parilain puolesta?

Oi, sittenkin kaikella vuosia jatkuneella kampanjoinnilla olisi ollut merkitystä! Ja sisäisen adoption valmistelu saisi uutta potkua.. ehkä jo ensi vaalikaudella siitä saadaan lakiesitys.

Nyt ei hetkeen kolota tassua ei jalkaa, eikä itketä se että vatsa otti kasvuspurtin pari päivää ennen häitä niin etten mahdu vaatteisiin ja säätiedotus lupaa sateista puutarhajuhlaa..


(näyte vuoden 2005 arkistosta]