"Joka toinen morsian on raskaana"

Okei,

nyt siis ymmärrän, mihin pitopalvelua tarvitaan - se ei ehkä sittenkään ole pelkästään merkki synnynnäisestä laiskuudesta. Olemme Pikkukarhun kanssa häiden järjestämisen jälkeen toipumisloman tarpeessa, sillä päätimme tehdä kaiken itse. Siis kaiken. Myös esimerkiksi jäätelön.

Yhtenä syynä oli tietenkin hillitty budjettimme, noin tuhat euroa (viinit maksoi pääasiassa Pikkukarhun isä, siihen meni kolmisensataa sata euroa, luulisin). Tuhannesta eurosta maksettiin 260 euroa tilavuokraa sekä 220 euroa keittiöapulaisen ja muusikon palkkoja. Joten ruuat, vaatteet, koristeet ja kutsut piti saada aikaan noin viidelläsadalla eurolla. Väkeä oli vajaa 50.

Tunnemme itsemme urheiksi, mutta aivan liian uupuneiksi ryhtymään täydellä teholla uuteen työviikkoon. Joten yhtenä syynä lienee myös huono arviointikyky, mitä omiin voimavaroihin tulee - ainakaan voimavaroihin kahdeksannella raskauskuukaudella.

Sormusvalojemme aikana paitsi minä ja Pikkukarhu, myös tilaisuuden juontaja nyyhki vuolaasti, kunnes puolet yleisöstäkin vollotti myötäelämisestä. Meillä on vielä Ruusan tilaisuudessa kuvaama video näkemättä. Hieman posket punaisina mietimme, miltä mahdamme näyttää kyynelehtiessämme ja sormuksia hapuillen. Näin jo joitakin digikuvia ja täytyy sanoa, että mahani on varsin näyttävä kapistus profiilissa! Sain pitää puolet illasta lantiomallisesta hameestani kiinni, ettei se olisi pudonnut maahan.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Kohtapa ne siatkin menee keskenään naimisiin!

Viime viikon lehti- ja televisiouutiset hallituksesta valmistelemassa hedelmöityshoitolakia olivat hämmentävän epäselviä. Välillä nousi toivo parhaimmasta tähänastisesta lakiehdotuksesta, sitten iski taas epäluulo. Nyt näyttää siltä että tarkimmin jäljillä on ollut Huffari, joka väitti että pöydällä on sopuehdotus, jonka mukaan:

1. heteroparit saavat luovutettuja sukusoluja kuten tähänkin asti, sosiaalisen isän asemaa selkiytetään.
2. naisparit ja itselliset naiset voivat saada klinikalta kahdenlaista spermaa: a) sellaista jonka k.o. ryhmille luovuttamiseen mies on antanut kirjallisesti luvan b) sellaista jonka k.o. ryhmille luovuttamisen lisäksi mies on antanut kirjallisesti luvan siihen, että hänestä voidaan tehdä myöhemmin lasten virallinen isä kaikkine oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Ainakin tähän asti klinikat ovat - ainakin jonkin lehtitiedon mukaan - käyttäneet saman luovuttajan spermaa maksimissaan viidelle perheelle. Koska perheet usein haluavat saman luovuttajan useamman lapsen alkuunsaattamiseksi mikäli vain mahdollista, lapsia voisi kai kevyesti langeta yhdelle miehelle elätettäväksi kymmenen-viisitoista. Mietimme tänään Pikkukarhun kanssa kuka mies moista haluaisi ja miksi ihmeessä?

Noh, joka tapauksessa, jos lainvalmistelu etenee tuohon suuntaan, hallitus jättää kesäkuussa eduskunnalle lakiehdotuksen, joka on sateenkaariperheiden kannalta parempi kuin mikään aikaisemmin valmisteltu laki! Vielä pitää toivoa, että eduskunta on niin väsynyt vääntämään peistä aiheesta, että laki äänestetään läpi parinkymmentä vuotta jatkuneen asian edestakaisin veivaamisen jälkeen. Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset äänestävät joka tapauksessa ei, on ehdotus melkein millainen hyvänsä. Kaikissa muissa ryhmissä on hajontaa, paitsi ehkä vihreissä, jotka äänestää luultavasti kaikki kyllä avarakatseisimmalle ehdotukselle - Odekin, vanha jäärä, ryhmäpaineen alla... mutta Merikukka Forssius taisi olla äänestämättä parilain puolesta?

Oi, sittenkin kaikella vuosia jatkuneella kampanjoinnilla olisi ollut merkitystä! Ja sisäisen adoption valmistelu saisi uutta potkua.. ehkä jo ensi vaalikaudella siitä saadaan lakiesitys.

Nyt ei hetkeen kolota tassua ei jalkaa, eikä itketä se että vatsa otti kasvuspurtin pari päivää ennen häitä niin etten mahdu vaatteisiin ja säätiedotus lupaa sateista puutarhajuhlaa..

(näyte vuoden 2005 arkistosta]

Pihan kutsu ja sen vaaralliset seuraamukset

Olen tutustunut kaikkiin asioihin lukemalla kirjoja. Joanna Russin Naisten planeetta ja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli tekivät minusta feministin. Tai, no, osuivat otolliseen maaperään. Nauroin ilosta läpi Viginia Woolfin Oman huoneen. Epäonnisista miessuhteista irrottautumista ja naisiin fokusoitumista avittivat Woolfin Orlando, Marilyn Frenchin Naisten huone ja Anja Meulenbeltin Häpeän aika on ohi. Jonkinlaisia kiertoteitä nuo romaanit olivat, mutta ne kelpasivat silloin - kun aihetta käsittelevää kirjallisuutta oli paljon huonommin saatavilla kuin nykyään. Seksuaalikasvatuksestani sai 1980-luvulla vastata Meulenbeltin feministinen neuvokkikirja Itsellemme. Sen kannessa pienet violetilla kynällä piirretyt pullukat tätöset loikkivat nakuina. Kannen yli kulkee suuri rusetti.

Odottajille suunnatun ohjekirjallisuuden tulva on suuri. Aloitimme Pikkukarhun kanssa lukemisen asiapitoisesta ja juridiikkaa selvittävästä Tiia Lampelan Sateenkaariperheiden ABC-kirjasta. Mutta kun olimme tulleet raskaaksi, talkintuoksuisemmat ja kuvailevammat opukset alkoivat vetää meitä puoleensa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä saimme jopa kaksi kappalein Stakesin kirjasta Meille tulee vauva, yksi meidän kotiin, yksi Eemelille. Jo muutaman kirjan selailu saa ihoni kananlihalle. Tässä parhaimpia paloja:

Ruotsalaisessa kirjassa Syntyy uusi ihminen käsitellään paitsi tavanomaisesti etenevää raskautta, myös hedelmöityshoitoja ja adoptiota, mutta sen tekijöiltä on jäänyt huomaamatta, että lapsia syntyy muillekin kuin heteropareille: edes yksinhuoltajia ei mainita. Neuvolassa vierailevat pariskunta Isä & Äiti, kuinkas muutenkaan:

"Isä ja äiti voivat (---) keskustella kätilönsä tai terveydenhoitajansa kanssa synnytyksen kulusta ja sopivasta ehkäisymenetelmästä sekä imetyksen aikana että myöhemmin. (---) Äiti ja isä ovat myös lapsensa kanssa aina tervetulleita neuvolaan, jossa sitten seurataan lapsen kehitystä ja terveyttä kouluikään saakka."
Lennart Nilsson & Lars Hammerberg Syntyy uusi ihminen , (Otava, 4. painos, vuosilukua ei ole ilmoitettu) s. 229.

Neuvoloissa jaettavassa Stakesin julkaisussa yksinhuoltajiin päästään kirjasen puolivälissä. Sävy on kuin 1950-luvun ensikodin lehtisessä:
"Yksin: Avioero, puolison kuolema tai yksinjääminen muuten tekevät vanhempana olon raskaaksi. Ei tulisi vaatia itseltään liikaa."
Sirpa Taskinen Meille tulee vauva (2004), s. 37

Tätä ennen on pöpisty laveasti 'perheestä' johon itsestäänselvästi kuuluu aina isä:
"Isän osuus synnytyksessä: --- Kaikki perheet eivät kuitenkaan halua tai voi järjestää isän mukanaoloa. Päätös tästä olisi hyvä tehdä mahdollisimman ajoissa. Eräissä sairaaloissa voi joku muu omainen tai ystävä olla tällöin äidin tukena, kaikkialla se ei kuitenkaan järjesty."
Sirpa Taskinen Meille tulee vauva (2004), s.24.

Riemukseni huomasin, että sentään Suuressa vauvakirjassa yksin lastaan odottavia puhutellaan toisin, tosin tähän aiheeseen päästään vasta sivulla 312:
"Vauva muttei miestä: Jos olet juuri hankkimassa tai hankkinut lapsen yksin, ilman vakituista miestä, olet varmasti tätäkin kirjaa lukiessasi ärsyyntynyt monta kertaa. Itsestään selvästi lapselle edellytetään isää, parisuhde on edelleen sääntö ja yksinhuoltajaäiti poikkeus - varsinkin silloin, kun vauva vasta syntyy.
Tähän olet varmasti saanut tottua, nimittäin kokemaan olevasi poikkeus."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 312.

Sateenkaariperheitä ei tietenkään mainita, ei missään. Ei edes edistyksellisenä pidetyssä norjalaisen Gro Nylanderin kirjassa Äidiksi ensi kertaa (2002). Sen edistyksellisyys tosin näyttäytyy kahden äidin perheessä tosi kummallisena, kun äidin ja vauvan symbioottinen suhde glorifioidaan ja äiti on aina yksikössä.

Päästäkseni jälleen edellisen blogini aiheeseen, minusta ei näköjään todellakaan ole Äidiksi suurella alkukirjaimella:

"Työtoverit puhuvat työasioita, ystävät raivoavat liikennejärjestelyistä. - Taidat olla väsynyt, kuuluu kysymys, kun onnellisen rauhan löytäneen äidin katse harhailee ikkunasta ulos. - Anteeksi vaan, mutta parkkiongelmat tuntuvat melkoisen mitättömiltä. Minä nimittäin luon, rakennan ja ylläpidän vatsassani koko luomakunnan suurinta ihmettä, ihmisenrakentamiskonetta."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 39.

Olen seitsemännen kuun lopulla, eikä tuota onnen tyventä löydy minusta, ja vaikka katse joskus harhailisikin, liikennejärjestelyt ottavat minua ihan tasan yhtä tarkkaan päähän kuin aina ennenkin (tosin omalla kohdallani julkisen liikenteen, ei yksityisautoilun näkökulmasta).

En tunne pinkeäksi venynyttä vatsaani sen paremmin ihmisenrakennuskoneeksi kuin itseäni luomakunnan ihmeeksikään. Vaan eipä se haittaa, sillä kun luen samaa kirjaa eteenpäin, voin päätellä mistä tämä(kin) vinoon kasvamiseni johtuu. Vaikka sukupuolta ja leikkiä käsittelevän luvun kirjoittaja Tellervo Riikonen pyrkii muistuttamaan, että pojatkin voivat joskus leikkiä nukeilla ja tytöt joskus riehua, sukupuolirooleja naulataan tekstissä vinkeästi paikoilleen:

"Sankari- ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat fyysisesti väkivaltaisempia kuin tytöt. Kotia ja omaa leikkitilan reviiriä ei tarvitse vahtia kepakkojen ja pyssyn avulla, mutta poika haluaa silti tehdä niin. Niinpä pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa 'luontoa' vastaan. Jos poika ei saa pyssyään, hän tekee konekiväärin mattopiiskasta ja miekkailee pihaltaan löytämillä kepeillä." (s. 268, 270)

"Varhaiskasvatus ja alkuopetus suosivat 'tyttömäistä' puuhailua: piirretään, askarrellaan, rakennetaan - kaikki muu patsi riehuminen on sallittua." (s. 270)

Hupsan, milloinkohan rakentaminen muuttui tyttömäiseksi? Ehkä samoihin aikoihin kuin lääkärin ammattiin alkoi kouluttautua enemmän naisia kuin miehiä. Odotan vain, koska papin ammatistakin tulee puheessa 'tyypillinen naisen työ', teologiset tiedekunnat nimittäin jo itkevät miesopiskelijoiden perään.

Eintel! Nyt takaisin päivän tekstiin, eli mikä minua siis oikeasti vaivaa:

"Tyttöjen nukkeleikkien sanotaan ilmentävän oman kehon 'sisätilan' kokemista; hoivaleikkien avulla tyttö etsii ja harjoittelee omaa naiseuttaan. Nukkeleikkejä pidetään hyvin olennaisena osana naiseksi kasvamista." (s. 268)

Niinpä, minua eivät pelastaneet edes kaikki lapsuuden nukkeleikit, sillä tunnustettava on, että minun tuli myös paljon riehuttua pihalla poikain kanssa. Enemmän tai vähemmän puolustimme pihan kunniaa milloin missäkin pusikossa vaanien naapuritalon poikia. Ehkä tätini oli oikeassa neuvoessaan äitiäni: minut olisi sittenkin pitänyt pakottaa luopumaan sukupuolen ylittävistä poikatyttöfantasioistani ja kohtaamaan sen, että olen oikeasti tyttö. Ehkä silloin tuntisin nyt sisätilani ja saavuttaisin raskaana olon onnen vapaakellunnan. Ehkä sitten olisin kypsä Äidiksi ensi kertaa.

Vaan mikä hitto se sisätila oikein on? Vaginani? Kohtuni? Ensinmainittuun olen päässyt tietenkin tutustumaan paremmin kuin jälkimmäiseen. Jotenkin minua epäilyttävät sisätilan siirtyvät merkitykset: minun feministisessä vainoharhassani ne siirtyvät merkitsemään naisen kiinnittämistä kotiin yhteydessä oman intellektuaalisuuden kieltämiseen vaihtokauppana sille, että ainakin jonkin aikaa Se Toinen (se jolla on pyssy & kikkeli) tuo kotiin rahaa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Hermopinne

Kävin uudestaan lääkärissä. Yöni rikkova vaivani onkin siis oikean käden hermopinne ja hartiakivut ovat heijaste käden ongelmista, eikä toisinpäin. Vaivan aiheuttaa ahtauma ranteessa, jonka puolestaan aiheuttaa raskausajan turvotus. Hoitona kipulääkkeet ja lepo. Leikkaus on mahdollinen, mutta sitä ei tehdä raskaana oleville naisille, koska vaiva poistuu yleensä synnytyksen myötä. En halua odotella vaivan pahenemista toimettomana eikä opiaattijohdannaisen kipulääkkeen syöminen innosta minua, joten olen ryhtynyt oitis kittamaan ananasmehua, vähentämään suolaa ja käyttämään rannetukea öisin. Myös hiirtä yritän räplätä vasemmalla kädellä. Tuttu ehdotti myös lymfaa.

Kolme ja puoli kuukautta vielä edessä tämän vaivan kanssa, autsh!

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Tiskaamaan!

autsh. Tajusin juuri, että minun on riennettävä tiskaamaan ennen kuin Pikkukarhu tulee kotiin, sillä luettuaan tämänpäiväisen blogini hän takuulla huomauttaa, että hän tiskaa meillä aina. Siihen on vaikea sanoa mitään vastaan, koska se on totta. En pidä tiskaamisesta, eikä meillä ole astianpesukonetta. Voisimmekohan saada sellaisen häälahjaksi?

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Yksin kotona 2

Kaikenlaista kremppaa, pienemmästä suurempaan:
- minua potkitaan nyt jo tosi tiheästi. On ihan mukavaa saada muistutus siitä, että joku kasvaa mahassa kovaa vauhtia, mutta virtsarakkoon osuessaan potkut tekee ilkeää.
- olen kotona ties monettako päivää. Nyt päällimmäisenä syynä on räkätauti.
- viime viikolla en pystynyt tekemään kunnolla töitä yläselän kipujen takia. Kohtu ehkä painaa selässä jotain hermoa, koska oikea käsi puutuu ja pahimmiltaan tuntuu siltä kuin olkapää olisi sijoiltaan. Varsinkin öisin - herään 3-5 kertaa yössä kovaan kipuun. En saanut lääkärille aikaa kuin vasta ensi viikolle.

Lisäksi koiraparan maha on täynnä uusia kasvaimia, jotka ovat alkaneet kasvaa nopeasti. Tässä välissä sillä oli muutaman viikon hyvä, leikkisä kausi. Nyt tuntuu, ettei sille tule enää kesää. Minua surettaa, koska olisin halunnut lapseni ja koirani tapaavan toisensa. Toisaalta se on vain minun tunteeni ja toiveeni. Ruusa ja Muusa olivat meillä pääsiäisenä kylässä seitsemän kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, joka oli hyvinkin kiinnostunut koirasta, mutta koira ei jaksanut olla siitä kiinnostunut yli 15 minuuttia..

Olemme Pikkukarhun kanssa kunnostautuneet antamalla muutamia haastatteluja perhemuodostamme ja sateenkaariperheiltä puuttuvista oikeuksista. Tuntuu hassulta piiloutua keksityn nimen taakse tiedotusvälineissä, vaikkei se tunnu hassulta täällä ollenkaan. Koska Eemeli haluaa tunnustaa lapsen jossain vaiheessa, tieto perhejärjestelyistämme voisi riittää käräjäoikeudelle syyksi evätä oheishuoltajuus Pikkukarhulta. Kuitenkaan mitään lain mukaista estettä ei ole sille, että Pikkukarhu olisi lapsen huoltaja. Täkäläinen käräjäoikeus on vain toisinaan tehnyt päätöksiä, jonka mukaan oheishuoltajuus ei ole tarpeellista, jos lapsella jo on 'isä ja äiti'. Tämä lainsäätäjien ja -soveltajien rakkaus heteroseksuaaliseen ydinperhemalliin ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Koko malli on osoittautunut monin tavoin ongelmalliseksi: heteroseksuaalinen ydinperhe on aidosti vaarallinen kasvuympäristö, jossa tapahtuu suurin osa lapseen kohdistuvasta väkivallasta - sekä suora väkivalta että välilliset vaikutukset siitä, että suomalaiset miehet ihan yleisesti pahoinpitelevät vaimojaan - ks. esim. http://www.amnesty.fi/jokuraja/svaw.htm
Heteroperheessä myös toteutuu useimmiten taloudellinen ja työnjaollinen epätasa-arvo - perhemuoto suorastaan perustuu tehtävien epätasaiseen jakamiseen.

Sateenkaariperheaktivimissa on suuri kiusaus omaksua kahden vanhemman normi ja yrittää muuttaa sitä vain toisen osapuolen sukupuolen osalta: seuraa paljon puhetta rakastavista vanhemmista ja heidän parisuhteestaan, perhetutuista miehen mallina ja siitä kuinka normaaleja lapsia näissä perheissä kasvatetaan. Paskat. En minä ainakaan halua kasvattaa mitään heteronormin mukaista perheenjäsentä: pontevalle pojalle sinistä päälle ja puinen junarata pakettiin, kiltille tytölle rimpsuesiliina ja muovinen minikeittiö.. 'hei, täällä on oma pikku silitysrauta ja suihkepullokin!!'

Ruotsin päätös avata hedelmöityshoidot naispareille on sikäli huolestuttava, että siinä itselliset naiset jätetään hoitojen ulkopuolelle. Perustelut ovat hyvin voimakkaasti parisuhdenormatiivisia. Tämä on heteronormatiivisuuden suurin ansa: normaaliuden tavoittelu, jonka piti olla valittu ja väliaikainen strategia, menettää onnistuessaan strategisen luonteensa. Tie ei jääkään kesken, vaan osoittautuu umpikujaksi.

Huhun mukaan RFSL:ssä (Ruotsin 'Setassa') on päätetty, että heille riittää tavoitteeksi hedelmöityshoitolain avaaminen naispareille, sillä sinkut ajakoot itse oikeuksiaan. Sinkutko ovat siis aina heteroita? Ja lesbot aina parisuhteessa? Vai: lesbojen ja binaisten kuuluu olla parisuhteessa hankkiakseen lapsia/ ollakseen oikeuksiltaan edustamisen arvoisia?

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Untuvia lentäviä

Soitettuani eri paikkoihin ja käytettyäni erilaisia netin laskureita olen saanut selville, että pystyn järjestelyin takaamaan sen, ettei äitiyspäivärahaani painu minimiin. Että myös vuoden 2006 keväällä vanhempainpäivärahat lasketaan minun kohdallani vuoden 2003 työtulojen perusteella. Että veroprosenttini on varsin alhainen. Asumistukea voisimme saada 40 euroa kuussa, kun Pikkukarhun nykyinen määräaikaisuus päättyy.

Joten perheemme tulot on pelastettu vuoden 2006 juhannukseen saakka! Ne ovat tosin alhaisemmat kuin tänä vuonna, mutta tuskin kuitenkaan alhaisemmat kuin viime vuonna - kun Pikkukarhulla oli osa-aikatyö ja minulla pienet tulot + lainanlyhennyksiä - ja silloinkin elettiin. Ja jos edes jompikumpi meistä löytää täysipäiväisen työn kesäkuuhun 2006 mennessä, meidän taloutemme ei mene umpisolmuun ollenkaan. Siirrän opintolainan lyhennyksiä myöhemmäksi ja minulla on keväällä 2006 töitä pariksi kuukaudeksi - muusta ei ole tietoa, mutta ehkä saan järjestettyä jotakin. Ehkä tuuli kääntyy, ehkä onni kääntyy.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Väärä rivi

Moni asia on viime aikoina mennyt huonosti tai pieleen. Niinkuin joku olisi asettanut elämäni palaset kuin dominonappulat riviin. Yksi tönäisy, ja kuin hidastetussa filmissä: pott... pott... pott... Pahinta on varmaan raha-asiat: emme tiedä, millä elämme vuonna 2006. Kummallakaan ei näillä näkymin ole silloin työtä. Ja Pikkukarhu on hyvin pieni karhu. Hilpeä ja kevytmielinen. "Kaikki järjestyy" hän sanoo, eikä suostu pohtimaan vakavasti, kuinka. Kuinka asiat saadaan järjestymään.

Yritän muistaa hyvät asiat: maha kasvaa ja koira on hengissä. Muuta en sitten muistakaan.

Katselen taivaalle ja etsin lumisateen seasta edes yhtä höyhentä. Enkeleitä on, onhan? ja pieniä ihmeitä tapahtuu.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Naiset, meitä on huijattu!

Missä on euforia ja eheyden tunne? Missä sensuelli katse ja sisältä hohkava hehku?

Niiden sijaan elämä tarjoaa minulle isoja annoksia vatsahappoja, sosiaalisen elämän nuivettavan uupumuksen, verta vuotavat ikenet ja kammottavia ilmavaivoja. Sekä jo kolmannen kuun lopulla niin turvonneen ruumiin, etten enää mahdu housuihini. Olen pidätellyt ahdistuksen kyyneliä äitiysvaaterekkien vierellä. Miksi, oi miksi, ne ovat niin kammottavia?
Ihmettelen napaan asti uurrettuja puseroita, sinne tänne ommeltuja pikkuröyhelöitä ja värejä. Ensinnäkään beige ei kuulu lempiväreihini. Ja mikä kumma mahtaa olla nimi sille värille, joka näyttää siltä kuin pusero olisi ensin värjätty vanhanroosan väriseksi ja sitten unohdettu viikoksi likoamaan harmaan likapyykin kanssa?

Paitsi että alan kohta näyttää elefantilta, en kuitenkaan haluaisi näyttää amerikkalaiselta oikeistokristityltä elefantilta. Niiltä jotka ampuvat aborttilääkäreitä. Tai ainakin poseeraavat naistenlehdelle asetehtaan kokkareilla ja antavat lahjoituksia aborttilääkärien ampujille.

Suurin osa viime viikonlopusta meni migreenissä - kohtaus kesti 27 tuntia. Jäätä, pimeä huone, Panadol Zappia. Soitin lauantai-iltana Kätilöopistolle tarkastaakseni, etten todellakaan voi ottaa täsmälääkettäni. Mariassa olisi ehkä voitu antaa pistoksena jotain, mutta en jaksanut lähteä jonottamaan viikonloppuruuhkaan kaupungin pahamaineisimmalle päivystysasemalle. Lopulta kohtaus meni itsestään ohi.

Missä hitossa se hohde ja hehku viipyy? - ja miksi naisille ei makseta kunnon kipurahoja siitä että he käyvät kaiken tämän läpi?

[näyte vuoden 2004 arkistosta]

..ja joulu, joulu on meillä

Flunssa alkaa vähitellen helpottaa pihtiotetta nenäparastani. Mutta helppoa ei ole vieläkään. Saan tehtyä yhden pienen vaiheen jossain jouluvalmistelussa, ja joudun makaamaan tunnin sen päälle, ettei sydän pomppaisi rinnasta ulos.

Meillä on liikaa tavaroita. Olohuoneeseen ei mahdu kuusta. Ennen lisätilan raivaamista sinne ei mahtunut kuusenoksiakaan, jotka Pikkukarhu kävi aamulla hakemassa kuusenmyyntipaikalta. Tästä(kin) saimme aamulla riidan syntymään. Sovittelun jälkeen lupasin, että heti kun paranen, hankkiudun eroon jätesäkillisestä omia roiniani. Myös Pikkukarhu lupasi siivota kaappejaan. Sillä miten muuten saamme tänne edes vauvaa mahtumaan?

Kohta menemme anoppilaan, ja viemme nyt uunissa paistuvan kinkun mukanamme. Isälläni on selkä revähtänyt ja veljelläni käsi murtunut, joten minun sukuani emme näe tänään (näin veljeäni eilen). Toivon että ehtisimme kotiiin niin aikaisin, että meillä olisi hetki aikaa keskenämme.

[näyte vuoden 2004 arkistosta]

Tahtoo nukkumaan!

Jaksan juuri ja juuri käydä töissä ja ulkoiluttaa koiran, hoitaa sen leikkaushaavat ja lääkitykset, sitten kutsuu iltaharrastukseni: sohvassa torkkuminen. Ja jatkuu noin klo 21.30 aloitetuilla yöunilla...

Kuitenkaan en saa riittävästi unta (riittävästi = 14 h/ vrk?), sillä öisin heräilen milloin mistäkin syystä - onneksi koira on sentään jo tervehtinyt sen verran, ettei enää itke öisin.

Kaikki jouluhommat on aloittamatta, ja ulkomaan paketit pitäisi pistää jo menemään. Annelin ja Onnelin häät on viikonloppuna ja häälahja on aivan kesken..

Niin, tiedän. Nyt pitäisi relata ja jättää suosiolla osa asioista tekemättä. On vain niin, että joulun alla sosiaalinen paine (suvut, kummilapsen vanhemmat, ystävät) on aika kovaa, ja sitä on vaikea vastustaa.

[näyte vuoden 2004 arkistosta]

Elämänviiva

...ja niin kävi, että tänään, kuukautisteni ensimmäisenä mahdollisena alkamispäivänä teimme raskaustestin aamulla. Kun punainen väri alkoi horisontaalisesti levittäytyä testiviiva-ikkunaan, Pikkukarhu sanoi 'ei siellä mitään ole'. Minun silmäni tuntuivat tekevän tepposen ja olin näkevinäni pystyviivan aavistuksen, mutta ajattelin sen olevan vain aamu-unisten silmieni siirtokuva. Sanoin että silmissäni heittää.

Sitten tuli esiin kontrolliviiva ja sen viereisessä ikkunassa näkyikin kuin varjona toinen viiva. Lähdimme vessasta pois, jätimme raskaustestipuikon pesukoneen päälle ja odottelimme kalpeina seitsemän minuuttia olkkarin sohvalla. Menimme takaisin: ja viiva oli selkeästi nähtävissä - ei mikään mielikuvituksen tuote tai näköhäiriö!

Minä toivon ja hitusen pelkään - olen varovaisen onnellinen. Voiko tämä olla totta? Voiko tästä tulla totta?

[näyte vuoden 2004 arkistosta]

Räntää vai lunta?

Aamulla alkoi pyryttää. Riemuissani pistin pääni ikkunasta: 'ensilumi, nyt saa toivoa!' Ja mitäs toivoinkaan ;)

Vaan miinusasteista ei ole tietoakaan, eikä mikään pysy maassa.

Rintani ovat viime aikoina punkaneet ulos rintaliiveistä kuin kaksi kiukkuista eläintä. Tänään rintaliivit istuvat taas ihan hyvin, mikä antaa ymmärtää, että kuukautiset ovat ehkä tulossa huomenna tai ylihuomenna. Pikkukarhu on tässä vaiheessa minua optimistisempi ja uskoo yhä raskauteen - minun ruumiintulkitani ovat tällä hetkellä siellä räntäsateen puolella.

Kahden minuutin päästä saatan tietenkin olla ihan toista mieltä.

[näyte vuoden 2004 arkistosta]

Kaappi, komero ja huone

Kävin lounaalla Momon kanssa ja annoin nettipäiväkirjani osoitteen. En ole tähän asti antanut sitä vielä kenellekään tutulle. Vain Pikkukarhu on lukenut sitä töissä ja kotona välillä valittanut, ettei uusia merkintöjä ole tullut vieläkään.

Monia asioita tapahtuu elämässäni (ja on tapahtumatta - viime aikoina on ollut paljon odottamista). Joskus on vaikea valita, mitkä niistä kuuluvat tänne, mitkä muualle. Paperinen päiväkirjani on tosin kokenut melkoisen unohduksen tämän päiväkirjan myötä.

Kuinka paljon voin kertoa työstäni ilman että henkilöllisyyteni paljastuu? Eikö kuka tahansa ystäväni tiedä, että kyse on minusta, jos osuu näille sivuille? Ja aika moni tuttu voi sen myös päätellä. Kuinka moni työympyröistä tuttu? Mietin kuinka paljon kertoa ja kuinka paljon jättää kertomatta. Olen hyvin yksityinen ihminen ja osaan hyvin epämääräisyyksien puhumisen taidon. Mutta haluanko sitä - haluanko puhua vain lapsihaaveista kuin se olisi elämäni ainoa sisältö?

[näyte vuoden 2004 arkistosta]

Viiva vahvistuu

Ovulaatiotestin viiva on vahvistunut eilisestä. Aamulla melkein lauloin töihin lähtiessä. Se ei ole vielä riittävän vahva, mutta ehkä huomenna. Tai ylihuomenna.

On outoa, miten suurta roolia näinä kuukausina ovat muoviset mittatikut alkaneet näytellä elämässämme.

Koko maanantain olin ollut pahalla tuulella, sillä aamuisen viivan näkeminen vaati todella kirkkaan valon ja niin keskitetyn katseen, että sitä jo alkoi miettiä onko koko viiva pelkkää mielikuvitusta. Soimaisin keski-ikäistyvää ruumistani, se tuntui raskaalta ja turhalta ja mahdottomalta.

Nyt aurinko paistaa ja melkeinpa näen technicolor-värein maalattuja antimaatiolintuja hypähtelemässä jalkakäytävän reunalla kuin Disney-elokuvassa. Ja kas, ne ovat samaa sinistä kuin testipuikon viivat!

[näyte vuoden 2004 arkistosta]

ja blaah!

Kuukautiset alkoivat sunnuntaina. Minulla on deadline parin päivän sisällä ja tekisi mieli äksyillä ja ärhennellä koko maailmankaikkeudelle.

Nukkuminen? Mihin sitä tarvitaan? Deadline ei painaisi päälle ollenkaan niin pahasti, jos minun ei tarvitsisi käyttää yli kolmasosaa vuorokaudesta pelkkään nukkumiseen. Tätä kun mietin riittävän intensiivisesti illalla, niin sitten en saakaan nukuttua kuin vasta puolen yön jälkeen ja seuraavana päivänä käyntiin lähteminen on tosi vaikeaa.

Lisäksi minulta varastettiin juuri kaupungilla muovikassi, jossa oli mm. haparoivia muistiinmerkintöjä tätä dedistä varten - mitään taloudellisesti arvokasta siellä ei ollut, joten kassin pölliminen tuntuu ihan älyttömältä. Nyt kun muistiinpanot ovat kadonneet, ne tuntuvat tietenkin äärimmäisen arvokkailta.

[näyte vuoden 2004 arkistosta]

Aloitusruutu

"Sinä liikut harmaissa ja piiloudut punaiseen. Mutta ajatuksesi ovat auki. Ne istuvat silmissäsi eivätkä kaihda."
Aila Meriluoto, Vihreä tukka (WSOY 1982)

Rakas puolisalainen, puolijulkinen päiväkirjani,

oikeastaan tämä päiväkirja olisi pitänyt aloittaa jo paljon aikaisemmin, viimeistään viime kesänä. Mutta sain idean tähän vasta aivan äsken, ajauduttuani sattumalta netissä Penelopen päiväkirjan luo (ks. www.babyidea.fi/aidille/paivakirja/). Koska perheen perustaminen on ollut elämäni iso kysymys viime kuukaudet, Penelopen raskaaksituloyrityksen herättämiin moniin tunteisiin on ollut helppo samaistua.

Meidän - Pikkukarhun ja minun, Eintelin- tilanne on kuitenkin siten erilainen, että meitä on kaksi naista toivomassa perheenlisäystä. Haaveet ja odottelu ei siis ihan riitä, tarvitaan myös aika määrätietoista toimintaa asian edistämiseksi. Emme ole vielä raskaana, mutta tapahtumissa on ollut jo monenlaisia käänteitä. Olemme myös saaneet perehtyä suomalaiseen oikeusjärjestelmään - useamman kuin kahden vanhemman perheen perustamisen hankaluudet ovat alkaneet pikkuhiljaa avautua meille.

Viime kesä oli rankkaa aikaa, kun ystävämme Jesper oli tehnyt meille oharit lapsen tekemisessä, jota oli suunniteltu jo vuoden verran. Meidän oli ollut tarkoitus aloittaa elokuussa inseminaatiot, ja kesäkuussa hän ilmoitti meille, ettei hänestä olekaan siihen.

Yritimme kesällä skannata tuntemiamme miehiä: olisko joku heistä halukas isäksi tai edes tunnetuksi spermanluovuttajaksi? Saatuamme muutamia kieltäviä vastauksia meitä alkoi jo vähän pelottaa. Silloisen aikataulun mukaan eduskunta ottaisi hedelmöityshoitolain käsittelyyn syksyllä. Näytti hyvin todennäköiseltä, että klinikat sulkisivat ovensa naispareilta vuodenvaihteeseen mennessä. Tuntui, että portti toisensa jälkeen oli sulkeutumassa.

Yksityisillä klinikoilla (julkiselle puolelle emme pääse) oli muutaman kuukauden jono. Kun Pikkukarhu ja minä päätimme jo, että lapsemme syntyy (jos onni suo) klinikka-inseminaationa ja valmistauduimme syksyllä menemään tutustumiskäynnille klinikalle, löysimme tuttavan kautta Eemelin - homomiehen joka oli jo pitkään halunnut isäksi.

Niinpä olemme nyt tässä: neuvotteluja on käyty ja aiesopimus allekirjoitettu. Eemeli on käynyt HIV-testissä, minä olen etsinyt ovulaationi ajankohtaa ovulaatiotesteillä. Inseminaatioista ensimmäinen tehtiin syyskuussa kotonamme, ja ehdimme jo elää jännittäviä aikoja, sillä kuukautiseni olivat pari päivää myöhässä.

Nyt on menossa toinen rundi. Viime viikolla Eemeli kävi täällä kahdesti. Menimme Pikkukarhun kanssa puistoon odottamaan ja kun Eemeli soitti, tulimme kotiin ja Pikkukarhu sai sperman häneltä, valmiiksi astiasta korkilliseen truuttaan imaistuna - kiitos Annelin ja Onnelin meillä on ollut hyvät välineet ja yksityiskohtaiset ohjeet alusta asti.

Kun Eemeli oli lähtenyt, me laitoimme musiikin soimaan ja sytytimme kynttilöitä makuuhuoneeseen. Pikkukarhu tyhjensi truutan sisääni ja odottelimme jutustelleen puolisen tuntia, minulla jalat ylhäällä varmuuden vuoksi. Tällä kertaa tapahtuma sujui arkisemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Minä en myöskään kikattanut hysteerisesti koko toimituksen ajan..

Odotukseni eivät ole kovin korkealla tällä kertaa, sillä ovulaatiotesti ei ole antanut selvää tulosta ja työmatkojen takia jouduimme vain laskemaan kalenterista suurinpiirtein sopivat päivät (itse asiassa olen alkanut epäillä, että ovuloin vain joka toinen kierto).

Tämän itsepetoksen syvyys - ettei minua muka jännitä olenko raskaana - paljastuu vasta myöhemmin tässä kuussa, sillä kuukautisteni pitäisi alkaa 23.10. Ja veikkaanpa, että viimeinen viikko voi olla hyvinkin, hmph, hermojarepivä..

[näyte vuoden 2004 arkistosta]