Queer Trivia

Meidän vessan lehtikori tarjoaa mielen virkistykseksi nipun Aku Ankkoja ja pinon mainoksia. Niiden lomaan on eksynyt (= hajasijoitettu koriin viskaamalla) siivotessa myös muutama kirja.

Esimerkiksi Queer Facts - The Greatest Gay & Lesbian Trivia Book Ever, josta löytää niin Indigo Girlsien diskografian kuin tiedon ensimmäisestä venäläisestä romaanista, jossa lesbous oli temaattisesti keskeistä - ja sehän oli kirjan mukaan Lidiya Zinovyeva-Annibalin 33 Abominations (1907)*.

Päivänä muutamana löysin vanhan Kirkko ja Kaupunki -lehden ja Iskun kuvaston välistä ohuen pokkarin Matti Rossin suomentamia Lorcan runoja.** Sinä aamuna, kun pääsin Francisco Carreguin*** kirjoittamiin loppusanoihin saakka, liimannuin pytylle****. Syöksyäkseni hetken kuluttua lukemaan niitä ääneen Pikkukarhulle (joka yritti pukea Kissanminttua päiväkotiin lähtöä varten eikä ollut olleenkaan niin lumoutunut kuin minä):

García Lorcan sukupuolinen vinoonkasvu samoin kuin hänen näytelmistään kuvastuva huomattavan terävä naissielun tuntemus ovat kumpikin monien mielestä ainakin osittain hänen varhaisesta ympäristöstään [~voimakkaat naiset]aiheutuvia.
(---)
Millainen tahansa García Lorcan psyykkinen rakenne lienee ollutkin, olisi lapsellista siltä pohjalta omaksua ennakkoluuloja hänen runoilijan- ja näytelmäkirjailijantuotantoaan kohtaan. Vuonna 1957 "The Times Literary Supplement" julkaisi erittäin selkeän ja tasapainoisen lausunnon, joka on tässä yhteydessä lainaamisen arvoinen: "García Lorcan tuotannon merkittävyys on sitä luokkaa, että se jättää täysin varjoonsa hänen harhaviettisyytensä, joka ei missään tapauksessa ole silmiinpistävin seikka hänessä. Hän oli ennen kaikkea runoilija, näyttelijä ja muusikko, kauneuden ja elämäntuskan satuttama täysiverinen ihminen. Tietoisuus hänen harhavietistään osoittaa hänen intohimonsa virran yleissuunnan ja täydentää joidenkin kohtien merkitystä. Mutta se ei vaikuta millään tavoin hänen tuotantonsa runkoon, jonka runoudellisella arvolla ei ole mitään tekemistä erityisen sukupuolifilosofian kanssa."

*Mikä mahtoi olla Suomen? Tiedon löytänee ainakin ensi viikolla avautuvasta Sateenkaari-Suomi -näyttelystä
**Federico García Lorca: Andalusian lauluja (Otava 1982)
***1960-luvun alussa Carreguin käännöksen ensimmäistä painosta varten kirjoittamat loppusanat
****Tänään alaviitteet jostain syystä viehättävät minua tavattomasti.

Vapuksi poutaa

Kissanminttu on kummallisessa kuumetaudissa jo kolmatta päivää. Me vuorottelemme Pikkukarhun kanssa kotona ja töissä, sillä meidän deadlinet ei odota eikä meillä ole sairaan lapsen kotona hoitamisen mahdollisuutta - palkalla. Lisäksi Pikkukarhun äiti on työmatkalla Ja meillä on hänen koiransa kaitsettavana. Se, joka ei tule pikkulasten kanssa toimeen. Ja Eemeli on talvilomamatkalla (mikä se on?).

Nyt Kissanmintun kuume on alkanut laskea ja minä tähyän odottavaisin mielin vappuaattoon, jolloin olemme kutsuneet pihajuhliin Onnelin, Annelin, Tumme-Lisan, Ruusan, Muusan ja Pikku-Ruun. Säätiedotus lupaa noin kolmea astetta ja sankkaa räntäsadetta. Vaan minäpä en usko säätiedotusta!

Ihania naisia puhujanpöntössä

Vilkaisin teksti-tv:tä ja kas, mikä iloinen yllätys! Ranskassa Ségolène Royal pääsi sittenkin presidentinvaalien toiselle kierrokselle.

Käänsin TV5:lle ja kuulin suorana hänen puheensa, joka oli ehkä... parhain koskaan kuulemani poliittinen puhe! Siinä väläytettiin nationalismia, patriotismia, kansallista voittokulkua jne. kutoen taidokkaasti ne yhteen yhdenvertaisuuden, rauhan sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja vastuuntunnon kanssa. Käsitteet kantoivat muassaan historiallisia viittaussuhteita Ranskan vallankumoukseen niin että melkein näytti siltä kuin valkoisiin pukeutuneen Royalin taustalla olisi häivähtänyt Jeanne d'Arcin aave. Retoriikan taidonnäyte - mikä puheenkirjoittaja(kaarti) hänellä onkaan!

[Ja oikeasti toivon että Ranska saisi vihdoin naisen presidentiksi. Ja tämän naisen. karismaattisen, vasemmistolaisen naisen.]

Enttententten-teelikamentten

Mikä helpotus! Sisäinen adoptio on hallitusohjelmassa, ja vieläpä niin tarkoin sanankääntein, että hallituksen on käytännössä pakko tehdä siitä lainmuutosehdotus. Ehkei järjestöjen tarvitse tahkota sitä vuosikymmeniä? - Energiaavievää tapella jokaisesta lainmuutoksesta 10-20 vuotta.

Pikkukarhun silmät uutinen saa tummenemaan, sillä ei ole poliittisesti realistista kuvitella, että sisäisestä adoptiosta tulisi monivanhempaisten perheiden asia (siis meidän, joiden lapsilla on enemmän kuin kaksi vanhempaa).

Parisuhdenormi voittaa heteronormin kuus-nolla?

Aikasyöpöt

Kun tapasin Pikkukarhun ensi kerran (tai toisen, Pikkukarhu oli nähnyt minut luennolla) hän kysyi jotain ja minä vastasin etten ehdi, koska aikani ovat vieneet pienet harmaat... "Miehet" sanoi Pikkukarhu, joka oli lapsena lukenut Momonsa. "Tasa-arvofeministit" minä vastasin, sillä olin silloin tasa-arvotöissä.

Nyt, en tiedä. Syöppöjä on niin monta. Lisäksi Kissanminttu sairastui pääsiäisenä taas korvatulehdukseen, joten yöt menivät entistä risaisemmiksi ja näitä univelkoja ei yhdessä tai kahdessa yössä nukuta pois.

Pitkänä perjantaina meille tuli yhden pienlehden toimittaja tekemään perhehaastattelua ja tänään päätoimittaja soitti, ettei toimittajan kuvat kelpaa, vaan hän haluaa lähettää meille ammattivalokuvaajan. Minä kiljuin kuin sumusireeni Pikkukarhulle (jonka idea koko lehtijuttu oli ja joka aina sanoo kaikeen iloisesti joojoo) että mikä hemmetin ammatti tämä sateenkaariperheys on. Meille soitetaan vähintään joka toinen viikko ja ruinataan haastatteluja. Ja ne on todella rasittavia: toimittajat haluavat tulla meille kotiin omituisina aikoina (yleensä virka-aikana: pitäisikö meidän ottaa vapaapäivä lehtihaastattelua varten?)ja sitten yleensä kuvat otetaankin eri päivänä + juttu on pakko tarkistaa jos on yhtään itsesuojeluvaistoa. Tarkistettavaksi ne tulevat yleensä yöllä ja tarkistusaikaa on noin parikymmentä minuuttia (eikä niistä saa mitään palkkioita, jos joku sitä miettii). Sumusireeni ilmoitti että hän antaa enää ammattiin liittyviä asiantuntijahaastatteluja, eikä sateenkaariperheys ole sumusireenin ammatti.

Lisäksi Pikkukarhu oli mennyt lupaamaan, että hänen teini-ikäinen serkkunsa voi tulla meille koko viikonlopuksi asumaan kun hän tulee pääkaupunkiin bilettämään -jei.

Pahinta on ehkä kuitenkin se että vaikka saan puolipäivätyöstä palkkaa, teen täyttä päivää deadlinien takia. Ja kaikki muut kirjoittamiseen ja opetukseen liittyvät hommat myöhästyy.

voihan ressi.

Kiire, kiire aina vain on on on

deadlinien puristuksessa onnistuin paranemaan poskiontelotulehduksesta, mutta oikean lapaluun alle on ilmestynyt tulinen pingispallo. Buranasta alkaa muodostua huolestuttavan keskeinen osa ruokaympyrääni.

Ja Kissanminttu on kokeillut kokonaista viikonloppua Eemelin luona huonolla menestyksellä: sen jälkeen on ollut vain surkeasti nukuttuja öitä, toistuvia parahtavia, parkuun räjähtäviä heräämisiä, joista hän ei pääse takaisin uneen ilman lohduttelua. Eikä Eemeli tietenkään myönnä että tapaamisten pidentäminen voisi vaikuttaa siihen..

Minä katselen pääsiäiseen päin surumielisenä: ei lepopäiviä luvassa vieläkään. Koko pääsiäinen pitää tehdä töitä kaikissa niissä väleissä, jotka Kissanmintun hoitamiselta yms. jää.

Jakkupuku ja menox!

Kävimme Pikkukarhun kanssa aamulla tällaisen keskustelun:

- Mitä kaikkea tästä seuraa?
- No ainakin ne varmaan vetää subjektiivisen päivähoito-oikeuden alas. Eikä siitä seuraa että päiväkotiryhmät pienenis vaan että päiväkoteja suljetaan ja paikkoja joutuu jonottamaan yhä pitempään.
- No mutta eihän se meitä haittaa. Jos mä synnytän meidän seuraavan lapsen, niin nehän on vaan sitä mieltä että sä olet mun joku kämppis, etkä sen vanhempi ollenkaan, joten sun työttömyys ei vaikuta päivähoitopaikan saamiseen.
- Niin, olettaen että sulla on pysyvämpiä töitä.* Mutta eihän se haittaa jos ei ole. Vedät vaan jakkupuvun päälle synnytyksen jälkeen ja alat rampata työpaikkahaastatteluissa. Nainenhan on silloin työnantajien mielestä priimaa rekrytointimateriaalia! Varsinkin kun kaikki tietää että päiväkoteja on suljettu ja sinne on pitkät jonot, joihin pääsee vasta kun on saanut työpaikan.




* = Pikkukarhu on saanut vuodeksi tutkimusrahoituksen. Muuten oivallista, mutta ilon sekaan pukkaa pientä huolta, koska se nakkaa hänetkin tähän sosiaaliturvattomien kastiin.

Porvarihallitus, totta tosiaankin

siltä se nyt näyttää. Tuijotamme Pikkukarhun kanssa prosentteja television ruudusta kuumeisin silmin (oikeasti, kuumeisin, meille tuli kuokkavieraaksi influenssa). Kysymme toisiltamme, mitä tämä tarkoittaa. Hyvästi hyvinvointivaltio?

Pienet askeleet

Tuttavapiirissä on viime viikkoina käyty keskusteluja adoptiosta poliittisena kysymyksenä. Minun on välillä vaikea ymmärtää perussetalaista "hiljaa pienin askelin" -politiikkaa. Joskus tuntuu, että se on ennemminkin kaksi askelta eteen, puolitoista taakse -politiikkaa.

"Sisäinen adoptio ensin, ulkoinen sitten" kuuluu maltillisten strategia. Uskon että niin se tulee käytännössä etenemään Suomen eduskunnassa, on eduskuntavaalitulos mikä tahansa (paitsi jos se on huono tulos, ensi kaudella ei saada sisäistäkään). Mutta. Jonkun, edes Setan, pitäisi uskaltaa haastaa julkiseen kaksintaisteluun se homofobia, joka kätkeytyy ulkoisen adoption vastustamiseen. Kun Suomessa yksinelävä nainen tai mies* voi adoptoida ulkomailta, mikä on se negatiivinen lisä, se kauhea, jonka toinen aikuinen samassa perheessä tuo adoptoitavan lapsen elämään?

Teoriassa kai pitäisi olla myös rekisteröidyssä parisuhteessa elävälle mahdollista adoptoida lapsi ensin yksin ja sitten, kun perheen sisäinen adoptio on avattu, myös toisen vanhemman adoptoida myöhemmin tämä lapsi myös omaksi lapsekseen. Mutta, jälleen mutta. Jos adoptiotoimiston ovet faktisesti pysyvät parisuhteessa eläviltä (sekä avoimesti homoseksuaaleina eläviltä) kiinni niin kauan kuin ulkoista adoptiota ei ole lailla avattu, teoria ei lämmitä. Käsivarret pysyy tyhjinä.

...jonkun pitäisi uskaltaa haastaa kaksintaisteluun myös adoptiotoimistojen homofobia.



*tosin näitä on ollut tiettävästi tähän mennessä vain 1 kpl.

Tähän on tultu

Feministinä minua ovat aina tympineet tytöille markkinoidut muoviset minikeittiöt ja siivousvälinesarjat. "Kyökkipiiaksi jo kaksivuotiaana!" olen ajatellut.

Mutta.

Kissanmintun into käpälöidä hellaa yhdistettynä taitoon siirtää porrasjakkaraa pitkin kämppää ja kiivetä sen avulla paikkoihin on johtanut siihen että.. otin paperia, sakset, liimaa, työkalulaatikon ylimääräisiä nippeleitä ja palikkalaatikon. Nyt Kissanmintulla on oma uuni keittokomeron nurkassa.

Kissanminttu on riemuissaan. Mikä on ihan herttaista, sillä hän on taas kipeänä. Parvorokko, ilmeisesti. (Tarkkailen ihoani: itselläni on kai vain flunssa, noin seitsemäs sellainen tänä vuonna.)

yhden polun pää, toisen alku

Viikonloppuna oli Momon elämän suurimmat juhlat (tähän asti). Koska Momo on yksi läheisimmistä ystävistäni, suurin osa juhlista meni siihen että taistelin vastaan yllykettä ruveta vuolaasti ja kovaäänisesti parkumaan (se niistä cooliusfantasioista). Momo soitti seuraavana päivänä ja sanoi itkeskelleensä koko aamupäivän, koska oli niellyt liikutuksen kyyneleitä koko edellisen päivän. (ei, ne eivät olleet hautajaiset)

Lisäksi minulle on tarjottu töitä, alan töitä! Ihme on siis tapahtunut. Vaikka silppupätkäihme, niin ihme kuitenkin.

Meillä on uusi lattia!

Se on tosi kaunis. Punertavan vaaleaa laminaattia. Luulen, että se on esittävinään pyökkiä. Siinä se ei onnistu kovin hyvin, mutta väri on suloinen.

Tosin listat puuttuu vielä, lattia on pölyssä ja yksi tiskipöydän aluskaapeistakin puuttuu vielä. Mutta. Olen päässyt karusta omaan sänkyyn nukkumaan.

Istuimme tänään keskellä pölyn peittämää lattiaa tyhjässä olohuoneessa Pikkukarhun kanssa (Kissanminttu katsoi Tomi Traktoria makkarissa) ja sanoin kotimme alkaneen näyttää sen verran keskiluokkaiselta, että alituinen köyhyysnarinani on menettämässä pohjaansa ystäväpiirini silmissä (huom: lattian maksoi siis taloyhtiön vakuutus). Niin, sanoi Pikkukarhu ja näytti tyytyväiseltä.

Tänään telkusta

Poskiontelot iskee tulta. Ähhh, luulin levänneeni viikonloppuna, mutta maanantaina flunssa on äitynyt vain pahemmaksi. Minulla on deadlinet myöhässä ja meillä kotona on lattiaremppa (vihdoinkin - sitä on odotettu nyt kolme kuukautta). Mikä tarkoittaa että menemme anopin luokse asumaan päiväksi tai pariksi. Tahtoo oman sängyn koloon omien peittojen sisälle sykkyrään. Sekä haamukirjoittajan, joka ystävällisesti tekee työni silloin kun olen kipeä.

Illalla Voimalasta tulee Tohtoritehtaan työttömät (ma TV1 klo 21.50). Se ei kosketa minua. Ensinnäkään en ole tohtori ja toiseksi en voi olla työtön koska minulla ei ole ollut työsuhdetta noin sataan vuoteen, hmmm...Voin siis katsoa loppuun asti Big Loven (ma Nelonen klo 21.00)*, josta Mikko Silvennoinen viime keväänä Yöpervonen-seminaarissa sanoi, että se on nyt se norminhavisuttajaohjelma. Kaiken maailman bongaa homo - duunaa heteroo -ohjelmat on menneet pois muodista ajat sitten.



*L-koodia anopilla ei siis voi katsoa. Nyt menen ostamaan videokasetin.

Kakkua!

Kissanminttu osaa jo todistettavasti partitiivin, ainakin kun tilanne on graavi. "Äiti, kakkua!" hän kiljaisee kun tahtoo pullaa, kakkua tai pikkuleivän. Kuten tänä aamuna kun juhlimme ystävänpäivää juomalla pullakahvit aamusella.

Hauskaa ystävänpäivää kaikille!
toivottaa Eintel

j.k. puhdistauduttuani tulevaisuusangstin tulisessa järvessä maanantain kirjoitin ahkerasti koko tiistain ja keskiviikonkin suhteen kirjoittamisodotukset on korkealla...

Tila eli pakoilua ja käsitekauhu

Huolimatta flunssasta onnistuin haravoimaan kalenteristani kolme puhdasta kirjoituspäivää: nyt kirjoitan, nyt vain kirjoitan. Ja mitä tapahtui?

Luin aamulla verkosta uudet työpaikkailmoitukset ja onnistuin saamaan itseni Tilaan. Tilassa olen varma, etten koskaan löydä palkkatyötä, että joudun irtisanoutumaan yliopistosta päästäkseni kortistoon, että vedän koko perheemme taloudelliseen suonsilmäkkeeseen vain koska olen kyvyiltäni, taidoiltani ja koulutukseltani työelämäkelpaamaton.. Niellen kyyneleitä käytän kallisarvoista kirjoitusaikaa ansioluettelon hiomiseen siltä varalta että jonain päivänä - että vielä jonain päivänä - tulisi hakuun työpaikka, jonka saamiseen minulla olisi hyvät mahdollisuudet (siis paremmat kuin Ässä-arvalla päävoiton saamiseen)..

Ja tämä kaikki luultavasti vain siksi että kirjoittaminen tuntuu niin vaikealta.

Leena Huovinen voitti!

...jos sisälukutaitoni vielä toimii (näistä kun ei ikinä voi olla ihan varma):

http://www.helsinginhiippakunta.evl.fi/tiedotteet/hiippakuntatiedotteet/?num=14180

Pitkän piinan alkua vai väärä hälytys?

Kissanminttu heräili pitkin yötä yskimään kuin kissa, jolla on karvapallo kurkussa. Aamulla hän yski ja itki ja piti toista kämmentä kuppina korvan päällä. Pikkukarhu vei hänet lääkäriin: alkava korvatulehdus. Minua vähän hirvittää tämä ensimmäinen antibioottikuuri. Tuleeko näitä vielä paljon, korvatulehduksia, jälkitauteja ja antibiootteja? Olin itse lapsena aina sairas - sairastin kaiken mahdollisen ja noin puolet mahdottomista. Ensimmäiset antibiootit sain kahden viikon ikäisenä (tulirokkoon) ja sittenhän niitä riitti..

***

Tänään tulee Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin päätös pastori Leena Huovisen tapauksesta. Tuo syntisäkki kun on mennyt (ehkä) siunaamaan kahden samaa sukupuolta olevan liiton! Mikä rikos ihmiskuntaa ja rakkauden kaksoiskäskyä kohtaan!

...eikö kirkolla ole mitään tärkeämpää tehtävää kuin moinen ajojahti, ihan oikeasti?

"Ensin pelastettiin tutkija Andersson..."

Hyvät tyypit pärjää aina -ajatus on virhe. Yleinen virhepäätelmä, sillä olen kuullut sen yliopistolla monta kertaa (tosin pääasiassa alle 35-vuotiaiden suusta). Sillä Andersson pelastetaan niin kovin paljon herkemmin kuin Andersdottir (myös yliopistolla - varsinkin yliopistolla). On outoa ettei tuttavien suosimiselle ole nimeä, sillä 'nepotismikin' tarkoittaa sukulaisten suosimista. (Seurasin taas vierestä yhden viran petaamista valtiotyönantajalla. Taisteluväsymystä: kukaan tuttu, minä mukaanlukien ei viitsinyt edes hakea sitä, kun kaikki tiesivät sen pedatuksi.)

Olen taas työelämäpahantuulinen.

Se estää suotuisasti minua kirjoittamasta, kun kirjoittaminen arastuttaa. Pitäisi määritellä kaksi ristiriitaista käsitettä, mieluiten samassa kappaleessa. "En minä osaa" ei nyt käy, vaikka se on se ensimmäinen, joka tulee mieleen.

Mutta, mutta. Kohta tulee vaalit! Jotain mukavaa jota odottaa. Minä seuraan vaaleja kuin Pikkukarhu olympialaisia (olympialaisia ja vaaleja, korjaa sisäinen Pikkukarhuni, joka epäilee minun epäpolitisoivan hänet). Minä aion äänestää feministiä. Mikä yllätys!

...ja yhdestä naispapista

Joukko teologian opiskelijoita on kannellut Tuomiokapituliin myös naispapista, joka on heidän mukaansa siunannut rekisteröidyn parisuhteen. Papin mukaan hän on siunannut ihmisiä, ei liittoa.

Tämä sota (josta kirkko on vain pieni mutta äänekäs osa) piilottaa alleen jotain muuta. On vaikea ymmärtää, että jotkut ajattelevat homojen ja lesbojen istuvan maailman suurten muutosten kytkimen päällä.

No joo, ehkä meitä pyöritellään perheen murroksen ytimessä - joskin siellä on myös harvemmin mainitut heteroiden sarjamonogamisoituminen ja uudenlainen uusperheistyminen.

... mutta eiköhän se yhteiskunnan suuri järistys ja murros ole jossain toisaalla: tykin suussa savuaa ruuti, joka on neoliberalismi nimeltään.

On homofrågan (ja muuta)

Minuun on luotu ankaria katseita, mutta minua ei ole nuhdeltu. (ja myös ystävällisiä, huolestuneita katseita, se sanottakoon)

Ankara katse on toisaalla. Kahdesta ruotsinkielisestä papista on tehty kantelu Porvoon tuomiokapituliin aiheesta 'homofrågan'. Molemmat ovat siis profiloituneet postitiivisesti julkisuudessa seksuaalivähemmistökysymyksissä, ks aiheesta:
http://karlafhallstrom.blogspot.com/2007/01/anmld-fr-dk.html

Onpas blogistani nyt tulossa kirkollinen, hmmmm.

Muuta:

• Pikkukarhun vatsatauti kiertää perheessä, minkä seurauksena olen laihtunut puolitoista kiloa (ei ehkä kannata huutaa jee, koska luultavasti se on vain nestehukkaa)
• Olemme (ennen vatsatautijubileeta) juhlineet lahjarahoin kylpylässä syntymäpäivääni, vaikka olin tähän päivään asti vannonut että jotain niin keski-ikäistä minä en aio tehdä (=olen keski-ikäinen)
• Olen uskaltautunut tunnustamaan ohjaajalleni, että tutkielmani aikataulu pissii alleen kuin pentukoira (ja hän on vastannut ystävällisesti)
• Olen edelleen jatkuvassa hermojännityksessä järjestymättömien raha-asioiden kanssa.
• Kissanmintun osa-aikainen päiväkotiura näyttää alkavan ihan mukavasti, mikä antaa sekä minulle että Pikkukarhulle mahdollisuuden kokea että olemme ajattelevia aikuisia ihmisiä, jotka osaavat puhua muustakin kuin pottaan kakkaamisesta ja babyprooffaamisesta. Ja se on arjen juhlaa se.

Rehtorin huoneeseen, ja heti!

Yksi kirkkoaktiivi yrittää järjestää minut kirkkoherran puhutteluun, koska kuulemma kirkkokriittiset näkemykseni eivät ole kirkon luottamushenkilölle soveltuvia.

Neuvoteltuani muutaman itseäni kokeneemman kanssa kuulin, ettei kirkkoherra voi nuhdella eikä 'puhutella' minua, koska en ole kirkon työntekijä vaan vaaleilla valittu. Sen sijaan hän voi kutsua minut 'keskusteluun'. No, saa nähdä. Jos hän niin tekee, otan oman teologin mukaan. (ja mietin jo hetken myös mankan mukaan ottamista).

muurahaispesä, tosiaankin.

viimeinen päivämäärä

Ähh, Pikkukarhu lähti kolmeksi päiväksi konferenssimatkalle, ja Kissanmintulle pamahti parin päivän nuha, niin ettei täällä juuri nukuttu. Sitten Pikkukarhu tuli takaisin ja juuri kun ajattelin että saan nukkua, hänellä olikin ruokamyrkytys (tai vatsatauti, se nähdään kohta..) . Jonka alkaessa laantua minulla alkoi nenä vuotaa. Ja simultaanisesti: kun selvisin suurimmasta osasta yhden näyttelyn tekstejä, alkoi opetus ja nyt painaa päälle useamman populaaritieteellisen pikkuartikkelin dedis.

Minusta ei tule koskaan lisensiaattia. Uhmaan kohtaloa kun luulen, että ehdin kirjoittaa sitä.

Lunta sattaa, taitaapi tulla..

Lunta! ilmoitin Pikkukarhulle aamulla. Räntää, sanoi Pikkukarhu. Hänestä minä olen parantumaton pessimisti, joka osoittaa optimismia vain muutamassa asiassa (jolloin optimismini on hänestä hätkähdyttävän katteetonta): sää, ajamamme lakiehdotukset sateenkaariperheiden yms. aseman parantamiseksi, Pikkukarhun sijoittuminen työelämään.

Kun minä katson Pikkukarhua, näen junan, jolla on yksi raide. Juna ajaa rataa joka menee suoraan eteenpäin ja siinä on yhä loistavampia pysäkkejä toinen toisensa perässä. Jos hetkellisesti ollaankin pöpelikössä, matka on kuitenkin oikeaan suuntaan (tämä maalailu ärsyttää Pikkukarhua suunnattomasti ja minua on kielletty enää harjoittamasta sitä hänen kuultensa).

Itseni kohdalla, niin. Taidan olla viime aikoina nähnyt vain pöpelikköä. Räntää ja pöpelikköä.

Eikö hyvinvointivaltion pitänyt kuulua kaikille?

Minä olen juuri nyt barrikaadeille liian väsynyt (Kissanminttu aloittelee päiväkodissa ja se on taas aiheuttanut meille risoja öitä - Kissanminttu reagoi kaikkeen unellaan), mutta tässä puolipäänsärkyisessä puolivalvetilassakin ilahduttaa, että viime päivinä tutkijoiden ja taiteilijoiden olematon sosiaaliturva on nostettu julkiseen keskusteluun: Anu Suoranta Hesarissa ja blogissaan, sekä tulossa on myös kuun lopussa keskustelutilaisuus Ylioppilasteatterissa Helsingissä (24.1. klo 15.30-18).

Pätkis

En usko, että saan sitä työpaikkaa. Minua pyydettiin haastattelussa kolme kertaa vastaamaan kysymykseen, miksi minulla on työhistoriassani niin paljon määräaikaisuuksia.

Ensin en ymmärtänyt kysymystä.

Toisella kerralla kerroin kyseisten työsuhteiden olleen viransijaisuuksia julkiselta sektorilta, joten määräaikaisuutta ei voi vakinaistaa, kun virka kuuluu jo jollekin toiselle. Kolmannella kerralla selitin, ettei alallani ole juuri koskaan haettavana vakituisia töitä, ainakaan avoimessa haussa. Sen huomaa, jos seuraa avoimia työpaikkoja. Ja että tuntiopetusta tehdään yliopistolla kurssi kerrallaan. Yritinpä selvittää valtionsektorin määräaikaisuusongelmaakin lyhyesti. Aloin kuulostaa pahemman kerran puolustelevalta.


Mutta miksi juuri minä? Miksi juuri minä kuulun prekariaattiin. Siihen on vaikea vastata. Olen tehnyt vääriä valintoja ja olen syntynyt väärään aikaan, valmistunut yliopistosta lama-aikana, enkä juuri koskaan ole päässyt kiinni työelämään sillä vanhanaikaisella tavalla, vaikka olenkin tehnyt kaikenmoisia töitä 13-vuotiaasta asti.

En ehkä koskaan saa tietää kuinka paljon merkitystä on omilla toimillani ja sitten sellaisilla asioilla kuin väärä sukupuoli, luokka/perhe/tausta, seksuaalinen suuntautuminen tai väärääkin väärempi dysleksia. Yksi ilta, kun kieriskelin oikein itsesäälissä, sanoin Pikkukarhulle, että ihonväri on minulla sentään oikea - missä olisinkaan jonkin toisen värisenä.

Niin kauan kuin pystyn elättämään itseäni tuskin kuitenkaan kauheasti kadun valintojani, sillä olen tehnyt ne sydämellä. Olen valinnut alani sen mukaan että voin tehdä työtä jolla tuntuu olevan jotain merkitystä, että voin vaikuttaa johonkin (tosin ajatuksen ylevöittävä efekti hiipuu siinä vaiheessa kun vuokrarahoja ei meinaa saada kasaan).

Aina tulee uusia töitä, uusia pätkiä. Pätkän päälle pätkää.

Uusi, parempi vuosi?

Tää pääsee työhaastatteluuun, tää pääsee työhaastatteluun! Soitin isälle ja kerroin. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, paljonko siitä (osapäivä)työstä saisi palkkaa. Kun kerroin, hän kysyi eikö minun pitäisi vaihtaa alaa.

En tiedä. Niillä tuloilla + pienillä kirjoitus- tai luennointikeikoilla saisin pungettua perheemme yli sen pelottavan rajan, jolla nyt kuukaudesta toiseen keikumme: keikumme nimittäin Eurostatin suhteellisen köyhyyden rajalla, välillä alla, välillä yllä. Opin tämän lukemalla (kursorisesti) Pasi Moision artikkelin uusimmasta Yhteiskuntapolitiikka-lehdestä*. Opin myös, että on olemassa tilapäis-, toistuvais- ja pitkäaikaisköyhiä. On oletettavaa, että pikkulapsiperhe on vain tilapäisköyhä**. Oletettavaa ja oletettavaa. Kun elää jonkin keskellä, ei 'oletettava' riitä.

Mutta. Mutta. Työpaikka ja säännölliset kuukausitulot, vaikka pienetkin, olisi vakauttava tekijä. Myös mielialoilleni, uskon niin.

*Pasi Moisio: Suhteellinen köyhyys Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 6/ 2006. s. 639-645.
** Niin selkeä ja hyvä perehdytys aiheeseen kuin artikkeli olikin, se oli kummallisen sukupuolineutraali. Esimerkiksi 'yksinhuoltajat' oli sukupuoleton kategoria, vaikka heistä ainakin yhdeksän kymmenestä on naisia..

Ohi on (joulu)

Joulu sujui tavanomaisissa merkeissä. Yksi päivä hillitöntä siivoamista. Yksi päivä edestakas säntäilyä ja ryntäämistä kotiin vastaanottamaan vieraita. Yksi päivä rauhaa, suklaan ylensyömistä ja uuden lautapelin, Menolipun, opettelua. Yksi päivä panikointia, koska Toto soitteli poliklinikalta sekavia puheluita: hän on joutunut liikenneonnettomuuteen ja vammautunut. Kun kirkuminen loppui, selvisi että vammat eivät ole kovin pahoja kuitenkaan.

Toto on elämäni hasardi, Irvikissa ja Jokeri. Myrsky soi korvissa ja minä seison kuin kivinen paasi: ei sinä et tapa itseäsi, ei se ei ole ratkaisu, ei sinä et... Kun elimme yhdessä, elämä oli yhtä katastrofista toiseen syöksymistä.

Pesunkestävä humanisti

Minun pitäisi kirjoittaa kuin mekaaninen nukke näin joulun alla, mutta saan hyvin vähän päivässä aikaisiksi. Loppiaiseen asti on aikaa kirjoittaa, ja sitten on alettava valmistella opetusta.

Akateemisen tekstin piirteisiin kuuluu alituinen määritteleminen - joskus kun en pitkään aikaan ole tehnyt muuta, en edes muista ettei alituista käsitteiden problematisointia harjoiteta kaikilla elämänsaroilla. Tänään minun pitäisi määritellä fyysinen väkivalta, ja mikään luettelo ei siis siihen riitä, vaan tarvitaan pohdintaa siitä, miksi edes uskon että olisi olemassa jokin selkeärajainen asia nimeltään fyysinen väkivalta ja missä se raja kulkee ja miksi. Olin jo näpytellyt tekstiini "tahallinen fyysinen väkivalta", kun ymmärsin etten osaa määritellä "tahallista". Tai ehkä osaisin, mutta siihen menisi useampi viikko. Voi armollinen Kaikkien Lähteiden Kuningatarkeiju, anna minun löytää se tarkka lähdeviite, joka ratkaisee tämän tämänpäiväisen solmun. Nopeasti kuin miekansivalluksella (miten väkivaltainen metafora! ..onneksi minun ei tarvitse määritellä metaforaa. Jouduin kerran määrittelemään lyhyesti metonymian ja se oli hiukan rasittavaa, kun käsitteellä on n. 2100 vuotta vanha historia)

Exäni soitti ruokatunnilla ja livautti ansaitsevansa kuussa kahdeksan kertaa enemmän kuin minä (eikä hän edes ole valmis insinööri). Huokaus. Humanistin syvä huokaus. Hän alkoi heti selostaa, kuinka voisin kouluttautua supernopeasti tietotekniikka-alalle ja saada kunnon liksaa. Hei, kokeilin sitä jo kerran. Kestin kaksi päivää fysiikkaa ja sähkötekniikkaa, sitten riitti. Kävelin opintotoimistoon ja sanoin opiskeluoikeuteni irti.

"Mä oon mikä on, en muuksi voi tulla - siis hyväksykää te" (tai jotain sinnepäin)

Kystä kyllä

Joka joulu sama juttu. Oikeasti pitäisi ottaa kolme viikkoa lomaa ennen joulua, että ehtisi tehdä sen joulun. Joulussa on älyttömän paljon tekemistä vaikka ottaisi kevytversion. On hankittava ja lähetettävä ulkomaan paketit (edes kerran vuosikymmenessä ajoissa), on siivottava, on ostettava ja paketoitava joululahjat, on lähetettävä joulukortit (edes niille yksinäisimmille sukulaisille), on siivottava, on tehtävä ruoka-, juoma- ja kukkaostokset kun tavarat on loppu sieltä sun täältä, on tehtävä imelletty perunalaatikko ja joku jälkkäri, on siivottava ja saatava remontti edes puolivalmiiksi. Lisäksi kaikenmaailmän glögitapahtumaa on 2-3 kertaa viikossa. Minä yritän pyörähtää niissä nopeasti ja juoda vain mukillisen mehuglögiä, mutta silti työpäivät tuppaavat jäämään lyhyiksi enkä saa oikein mitään aikaisiksi.

Ärsyttävää, olen itse itseni orja. Tarvitsisin kevytkevytkevyt-version joulusta. Naps! ja joulu on täällä.

On lapsi syntynyt meille

Kissanmintulla on uusi rakkaus (tai riippuvuus, sanoisi pikkuinen kyynikko) , Pingu. Hän menee television eteen ja alkaa vaatia, ensin toiveikaasti, sitten lievän epätoivoisesti :"Pii, Pii!" Vaan vähän väliä äideillä on tapana väittää, että Pingu on nyt nukkumassa. Tänään Kissanminttu katseli Tomi Traktoria aamu-tv:stä ja alkoi sitten vaatia uutisten aikaan "Hrr, hrr!"

***

Sain meilin Etelä-Amerikasta, vanhalta ystävältä johon yritin turhaan ottaa yhteyttä monta kertaa vuosien varrella. Hänen miehensä ei voinut sietää minua (viattomia vaimoja verkkoihinsa vikittelevää hämähäkkinaista) ja ajattelin pettyneenä, että hän on päättänyt ettei enää pidä minuun yhteyttä miehensä takia.

Hän oli googlannut minut, luulen, se ei ole vaikeaa, ja kirjoitti että posti kääntää hänen kaikki vanhaan osoitteeseeni kirjoittamansa kirjeet. Kirjoitin takaisin puoli sivua. Puolessa sivussa kahdeksan vuoden tapahtumat. Sain kirjoittaa "Meille on syntynyt lapsi". Miten kaunista olikaan kirjoittaa nuo sanat.

Väsyttää

Jäsenet on kuin siirappiin upotettu ja väsyttää aamusta iltaan niin että silmissä heittää. En tiedä mikä sen aiheuttaa: muutto, remontti, huolet, Kissanmintun yskä joka on valvottanut meitä monta yötä vai tämä lokakuinen vesisade, joka kiilasi itsensä joulukuuhun. Ja on raskasta kun joku tuttu katoaa. Miten raskasta sen täytyy ollakaan niille, jotka ovat hänen rakkaitaan.

Kaikki sellaiset uutiset jollain kummalla tavalla aktivoivat muiston veljeni kuolemasta. Kun pesin vanhan asuntomme vessaa pari päivää sitten, pesin yhä uudestan muistoissani veljeni asuntoa, neliösentti neliösentiltä. Pesen ja pesen - ehkä ne kipeimmät muistot haalistuvat joskus.

Tule joulu tähän taloon. Älä jätä tulematta tänä vuonna.

Kipeää, kipeämpää (eli Apurahatutkija ja sosiaaliturva)

Meillä on tänään itketty. Pikkukarhu ei saanut sitä rahoitusta, jota niin kipeästi toivoi. Se ratkesi eilen. Tänään tuli tieto, ettei toinenkaan rahoituslähde tarjoa ratkaisua. Seuraavat tiedot tulevat vasta keväällä.

Me kyselemme toisiltamme, kuinka kauan tätä on järkeä jatkaa (Pikkukarhukin kysyy, vaikka hän on vasta aivan alussa). Kuinka lähelle konkurssin kynnystä haluamme sysätä perheemme kilvoitellessamme pikkuruisista apurahoista? Hakemiseen menee enemmän energiaa kuin tutkimiseen, vaikka tutkimuksen pitäisi olla päätyö - ja tammikuusta lähtien ensi kertaa meidän molempien päätyö. Merkillinen työ, sillä siitä ei ainakaan alkuvuonna makseta kummallekaan senttiäkään.

Pikkukarhulla on ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha turvanaan, mutta minulla on pahempi tilanne. Jos ajaudun tyystin tulottomaksi, työvoimaviranomaiset mitä luultavimmin vaativat minua keskeyttämmän jatko-opintoni, koska en ole ollut viime vuosina kunnollisissa työsuhteissa (pikkuruisia silppuduuneja ei lasketa) vaan 'vapaana ammatinharjoittajana' (tms. yrittäjään rinnastettava outo) apurahalla. Mutta minähän en niitä kesken jätä juuri kun olen henkäyksen päässä lisensiaatintyön valmiiksi saamisesta. Kun vain koko hakemis- ja muuttorumba hiljenisi niin että ehtisin keskittyneesti kirjoittaa.

Nyt siis alkaa palaa säästöt: meidän varjeltu hätävarakassa.

Onhan meillä sitten vielä sosiaaliturvajärjestelmä. Kai. Siellä jossain.

Muutettu (pysyvästi osaan asuntoa)

No niin, seinää ei tarvitse repiä irti, vain olkkarin ja keittokomeron lattia ja kuivattaa keittokomeron betonilattiaa kaksi viikkoa. Se tarkoittaa ettei meidän tarvitse muuttaa välillä pois. Mutta vessassa tiskaaminen jatkuu, ja kuivausfirman miehen mukaan koko hommaan voi pahimmillaan mennä kaksi kuukautta. "Teidän ei kyllä kannata viedä tavaroita niihin huoneisiin". Mielenkiintoista. Lähes puolet asunnon pinta-alasta muodostuu niistä. Mihin me kaikki huonekalut oikein tungemme?

Muutettu (toistaiseksi)

Varasimme lauantaiksi muuttoporukat, muuttolaatikot, L-kärryn ja laina-auton. Perjantai-iltana kävin uudessa asunnossa valmistelemassa muuttoa. Kävelin keittokomeroon, ja kas: uuni oli irti ja osa lattiasta.. Missään ei ollut minkäänlaista lappua siitä, mitä on tapahtunut. Soiteltuani ympäriinsä sain selville, että keittiössä on jokin putki pettänyt ja kuivausfirma on käynyt paikalla vain poistuakseen viikonlopun viettoon kesken hommien .

Nyt meillä on sitten asunto täynnä purkamattomia laatikoita. Osa niistä (15) on palautettava huomenna aamulla. Ehkä jo huomenna saamme tietää:
a) vaihdetaanko paitsi keittiön lattia, myös olohuoneen
b) pitääkö jokin seinä repiä auki (jolloin emme voi asua täällä ja osa tavaroista on muutettava pois pölyn tieltä)
c) koska tämä kaikki tapahtuu.

grhmmmmmmmmm. Valmistaudun hyvin kirpeän reklaamaatiokirjeen kirjoittamiseen.

Tämän olen oppinut

Okei. Nyt vasta tajusin, että kaikki seinät ja nurkat eivät ole suoria. Eivätkä kaikki katot. Ne voivat olla vinossa, kuprulla tai lommolla vaikka silmä sanoisi muuta. Myöskään pienten tapettitehtaiden isokuvioisten tapettirullien kuvat eivät ole välttämättä millintarkasti paikoillaan. Olemme Muusan kanssa kaksi sunnuntaita tapetoineet uutta kämppää ja tehneet silmänkääntötempun jos toisenkin voittaaksemme nämä pikku vastoinkäymiset.

Muutto on ensi viikonloppuna. Tarttis alottaa pakkaaminen.

Vaiherikas viikonloppu

Kävimme perjantaina katsomassa Vinokinossa naislyhärikoosteen. Se oli monin paikoin hauska! Erityisesti pidin pätkistä Everything Good (USA 2004) ja Hoi Maya (Sveitsi 2004). Valitettavasti en päässyt katsomaan Loving Annabellea seuraavana päivänä. Elokuva alkoi kiehtoa narsistista mieltäni, kun eräs tuttu kävi huikkaamassa, että hänestä minä näytän ihan elokuvan päähenkilöltä (siltä opettajattarelta) tai päähenkilö minulta, kuinka vain. Noh, still-kuvista en ainakaan tunnistanut itseäni.

Lauantaina oli vuorossa myös järjestyksessä toinen suomalainen kirjallisuuden queer-tutkimuksen väitös, kun Pia Livia Hekanaho väitteli Helsingissä Marguerite Yourcenarin tuotannosta. Lisäksi viikonloppuna oli seurakuntavaalit ja maanantaina selvisi että olen mennyt niissä läpi (mikä on se persoonallisuustyyppi, joka haluaa aina työntää päänsä keltamuurahaispesään?*). Ja sitten jonnekin kaiken häslingin ja uuden asunnon remontin keskelle tuli vielä viesti, että yksi tuttumme on kadonnut Afrikassa. Nyt vahdimme tekstiviestejä ja meilejä odottaen tietoa, toivoen hyviä uutisia. Vielä toivoen.

*Kusimurkkupesä oikealta nimeltään. Sievistelen.

Ulos!

Tää pääsee Vinokinoon, tää pääsee Vinokinoon! Katsomaan tänä iltana Pikkukarhun kanssa naislyhärikoosteen, sillä Kissanminttu on Eemelillä.

Pikkukarhu sanoi aamulla, että hän haluaa mennä sen jälkeen oluelle. Minä kysyin, onko hän varma että me jaksamme enää kymmenen maissa sinnitellä hereillä*. Mutta sitten Pikkukarhu olikin luvannut, että käymme liimaamassa Tulkaa kaikki -liikkeen mainoksia homokapakoihin, sillä sunnuntaina alkaa seurakuntavaalit. Ja mikä vanhan aktivistin tappais...


*Vauvojen Onnettaren le(i)muava katse on nimittäin luotu taas öihimme. Mitäs uhmasin Onnetarta avoimella kehuskelulla!

Vuosirenkaita

Vuosipäivät kietoutuvat tähän kuuhun. On kulunut vuosi siitä kun Kissanminttu sai nimensä ja vuosi siitä kun näin viimeisen kerran Pessin elossa. Parin viikon sisällä on vuosi Pessin kuolemasta, vaikka se tuntuu tapahtuneen aivan äsken.

Luin juuri Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty, jossa hän kertoo sisarensa itsemurhasta ja sitä seuranneesta vuodesta. Kirja oli hieno, hyvä, suositeltava erityisesti sisaruksensa menettäneille. Luin hengitystä pidätelleen kuvauksia eletyistä tunteista, minun tunteistani. Tosin kirjoittajan kohdalla vitutuskerroin oli huomattavasti alhaisempi. Minun vuodestani puolet on mennyt raivotessa veljelle, jota ei enää ole.

Pieni talo kaupungin keskellä

Kävimme tutustumassa Kissanmintun päiväkotiin. Se ei ollut kumpikaan niistä, joihin haimme, sillä ne ovat molemmat täynnä.

Miksi täällä on niin hiljaista? kysyi Eemeli. Mutta kaikki lapset olivat juuri askartelemassa. Paitsi ne jotka olivat yläkerran jumppasalissa riehumassa. Seiniä koristivat lasten piirustukset ja alakerrassa valmisti lounasta pienen talon oma keittäjä.

Se oli meistä (minusta ja Pikkukarhusta, Eemelin mielestä siellä oli aivan liian hiljaista) jokseenkin idyllistä. Jollain kummallisella tavalla tila muistutti niitä leikkikouluja, joita itse lapsena kävin*. Kissanminttu oli tavattoman innostunut ja karkasi koko ajan muiden lasten perään. En voinut kuin nauraa ajatukselle päiväkodeista lasten säilömisenä laitoksiin - ajatukselle, jota esim. Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalla aktiivisesti viljellään.

Päiväkodin johtajaksi meille osui myönteinen nuori nainen, jolle perhemuotomme oli ihan luonnollinen. Kun olin kysynyt tuhatta ja yhtä asiaa (missä vaunuja säilytetään? käyttekö te retkillä? onko teillä käsitelty sukupuolisensitiivistä kasvatusta?) kysyin häneltä haluaisiko hän kysyä meiltä jotain perheestämme sateenkaariperheenä. "Ei" hän sanoi "mutta voisin kyllä kysyä, kuinka Kissanminttu käyttäytyy, jos hän on teidän luotanne pois, esimerkiksi mummolassa?"



*Ikäkriisin nostattamaa nostalgiaa? Olemme Pikkukarhun kanssa haksahtaneet 70-lukuun, se näkyy jo uuden asunnon tapettien valinnassakin. Ainakaan emme ole ylenmääräisen trendikkäitä, sillä ymmärtääkseni retrobuumi meni jo - ja vihelsi mennessään!

Hyväksytty!

Meidät... eikunsiis... hedelmöityshoitolaki on juuri hyväksytty eduskunnan toisessa äänestyksessä äänin 104-54 (tyhjiä 3)!

Ei vieläkään

Eilen piti olla hedelmöityshoitolain viimeinen eduskuntaäänestys. Kyttäsimme sitä netistä koko illan Pikkukarhun kanssa. Mutta pahkeinen, iltapäivällä alkanut täysistunto ei päässyt äänestykseen saakka koko iltana, keskustelivat vain. Kymmenen tienoilla tuli tieto, että se on siirretty tälle päivälle. Täysistunto alkaa klo 15 ja äänestys on nostettu ohjelmassa ihan alkuun.

Suuri ja ihmeellinen

Kissanminttu nukkuu! Hän on nukkunut yöt läpi jo kolmisen viikkoa. Olemme puhuneet siitä Pikkukarhun kanssa ihan hiljaa ja varovasti, ettei Vauvojen Onnetar, Tuo Suuri ja Kunnioitettava, loisi meihin pistävää katsettaan ja hönkäisisi kakkavaipparoskikselta lemahtavaa kirousta yllemme liiasta ylpeilystä... Olemme viisastuneet, sillä ne pari kertaa kun Kissanminttu on nukkunut kaksi yötä peräkkäin hyvin, ja olemme alkaneet siitä ilakoimaan, on seurannut noin 11 täydellisen rikkonaista yötä (täydellisen rikkonainen = tavanomaisen 3-4 heräämisen sijaan 10-20 heräämistä).

Odottelen aivojeni palautumista, ja ennen kaikkea, murentuvan muistini palautumista. Ei siinä mitään, että muistan opiskelijoiden nimet jatkuvasti väärin ja tarjoan lähdevinkkejä jollekulle, joka ei niitä ole kysynytkään. Mutta pahempaa oli, kun näin tuttavani taannoin ja kysyin oliko hän ollut muutama viikko sitten kuuntelemassa yhteisen tuttumme väitöstä. "Jooo-o. Mä istuin Eintel sun kanssa samassa pöydässä karonkassa". Siinä pöydässä istui noin kahdeksan ihmistä. Huokauksien huokaus.

Toiveikkaana odotan sitä aamua, kun herääminen ei enää tunnu siltä kuin kaksi vanhaa kampelaa röhnöttäisi silmäluomieni päällä.

Aidan takaa

Eduskunnan suuri valiokunta on tänään antanut siunauksensa uudelle hedelmöityshoitolaille, sellaisenaan mistä viime viikolla suuressa salissa äänestettiin. Oloni on lievästi helpottunut, tätä odotettiinkin. Mutta riemukas oloni ei ole.

Jollain lailla voitto* tässä kiistassa on vaatinut liikaa voimia ja myönnytyksiä, jotta jaksaisin olla sillä lailla iloinen kuin parilain hyväksymisen jälkeen. tuolloin liihoittelin viikkotolkulla puoli metriä maanpinnan yläpuolella, pieni vaaleanpunainen cumulus-pilvi tassujen alla.

'Mitä me voitimme? Pidemmät klinikkajonot?' kysyy pieni hapan ääni sisälläni. Ja toinen, vanhempi ääni vastaa rauhallisesti, että ehkä me voitimme jo sisäisen adoption ja isyysloman muuttamisen sukupuolivapaaksi - ja jopa ulkoisen adoption.

Niin, en tiedä. Tulevaisuus näyttää, mitä me nyt voitimme. Voitimmeko kevyemmät seuraavat taistelut.

***

Ainakin me voitimme polvirukoilijat. Viime torstaina sateenkaariperheitä ja heidän tukijoitaan oli eduskuntatalon edessä kolmesataa ja vastamielenosoittajia Netmissionista (osa Helluntaiherätystä) kymmenisen kappaletta. Heillä oli kovaäänisemmät kaiuttimet. Kun lauloimme 'pienet sammakot, pienet sammakot, ne lystikkäitä on', vasemmalta mellakka-aitojen takaa kaikui helvettiä ja kadotusta. Netmissionin sivuilla oli edeltävinä päivinä riemuittu siitä, että päästään tapaamaan oikeita homoja ja lesboja. Onneksi poliisi (pyynnöstämme) eristi meidät toisistamme.

Olimme kutsuneet Yhteys-liikkeen edustajan paikalle ja hän osoitti tukensa, toivottaen siunausta perheillemme, mutta sitä ei aitojen takana kuultu. Heillä oli liian kiire. Tämä maa on nimittäin menossa kovasti hunningolle, kuulemma.

Ehkä tapahtuneesta on vaikea suuresti iloita, koska matka on ollut niin pitkä, ja vuosien saatossa on joutunut kuuntelemaan niin paljon pahoja sanoja?



*enintä mitä nyt enää voisi tapahtua, olisi että tämäkin lakiehdotus kaatuisi. Se on näiden äänestysten jälkeen lähinnä teoreettinen mahdollisuus.

JEEEEEEE!

Hei me voitettiin, me voitettiin, me voitettiin!!

Ääniero oli kaksikymmentäkaksi ääntä. Jess! Se ei jätä millekään spekulaatiolle enää tilaa. (ja suuressa valiokunnassa tämä ei enää muuksi muutu)

Ja kello lyö

Kissanmintun uusi rakkaus ovat kellot. Hän katselee jotain telkkariohjelmaa ja kiljaisee 'klocka!' jos jonkin huoneen peräseinällä on kello. Kun kysyn "missä kello?", hän vastaa "klocka!" ja osoittaa seinäkelloa. Orastavaa kaksikielisyyttä siis (tosin nappi ja knapp menevät sekaisin niin että hän kutsuu nappeja kakaksi).

Tänään tasan kello yhdeltä lyö iso kello, sillä silloin alkaa eduskunnan istunto, jossa käydään ratkaiseva äänestys hedelmöityshoitolaista. Tänään saamme tietää, mihin suuntaan tämä maa on menossa. Saamme myös tietää, onko monen vuoden uurastus mennyt hukkaan.

Ääneni on käheä iskulauseiden huutamisesta eilisessä miekkarissa. En pääse lehterille seuraamaan äänestystä, sillä opetan juuri silloin. Odotan tunnille tekstaria Pikkukarhulta. Putoan ehkä tuolilta, on tulos kumpi tahansa.

Kynttilä

Me sytytämme kynttilän, kun joku on kuollut. Ihmisen voi tappaa, ihmisoikeuksia ja janoa niihin ei koskaan.

---

Anna Politkovskaja oli tuttavantuttavamme. Hänen murhansa ei hipaissut kovin läheltä, mutta riittävän läheltä.

Mietimme huolestuneina kaikkia tuntemiamme toimittajia, miten vaarallinen ammatti se voi olla jossain toisessa maassa. Kuinka meidän omassa polittiisessa työssä edessä on kuitenkin pääasiassa vain penseyttä ja tyhmää puhetta - uhkailuun törmää tosi harvakseltaan (en ole ainakaan vuoteen saanut yhtään vihameiliä).

Miekkariin, miekkariin!

Eilisessä tiedotustilaisuudessa lakivaliokunnan jäärät perustelivat hedelmöityshoitolain rajaamista heteropareille yhteiskunnan arvoilla. Jossain taustalla kuulen Räsäskän hykertelevän ja hierovan käsiään (yhteen hierotuista käsistähän lähtee sellainen ääni kuin kahta kopiopaperia hangattaisiin yhteen).

"Yhteiskunnan arvot" on ilmeisesti se teksti, joka on kirjoitettu siihen pamppuun, jolla meidän lapsiamme halutaan hakata päähän. Nyt ja tulevaisuudessa. Kovin on kaunis präntti, täytyy sanoa. Ollakseen välineessä, jota käytetään lasten satuttamiseen.

Me hiomme banderollitekstejä ja valitsemme mukaan otettavaa rekvisiittaa. Mielenosoitus on ensi torstaina, eduskuntatalon edessä viideltä.

Mielenosoituskutsun löydät täältä:
www.toivottulapsi.com

Siistiä

Asunnon näytöt ovat alkaneet. Päivämme on täynnä siivoamista, siivoamista ja siivoamista. Luulin ennen, että pahin kotisotkun lähde on paksuturkkinen, uimahullu koira, joka karkailee ojiin ja lammikoihin. Vähänpä minulla oli elämänkokemusta... Ei ole yksivuotiaan voittanutta!

Kissanminttu nukkuu nyt päiväunia, ja olen tänään siivonnut asunnon kahdesti - mukaanlukien kalaperunasoseen kaivaminen niinimaton uumenista. Patterin välissä sitä on vielä vähän. Saamme siivota vielä kolmannen kerran, sillä hän ehtii olla hereillä runsaan tunnin ennen asunnon katsojaa...

Seitsemän tikkua laudalla

Tein mennä viikolla pikasukelluksen pohjamutiin, kun Hesari uutisoi*, että Helsingin seudulla joka neljäs lapsi elää päihde- ja/ tai väkivaltakodissa. Aihe nousi esiin monilla foorumeilla ja puhuimme myös Pikkukarhun kanssa sijaislapsen ottamisesta. Tosin se ei olisi mahdollista ennenkuin Kissanminttu on isompi (....ja pliis kunnes me saamme nukkua riittävästi).

Koska minulla on omaa aikaa vain noin suurinpiirtein ratikkamatkat, tein mutasukelluksia työmatkojen aikana. Muistelin lapsuudenympäristöäni, kahta sukulais- ja ystäväperhettä, joiden kanssa vietimme suurimman osan vapaa-ajasta. Kolme naista, kolme miestä, seitsemän lasta. Jokaisessa perheessä väkivaltaa, aseiden kanssa heilumista ja tappouhkauksia (ja lemmikkieläinten ikkunasta heittelyä ynnä muuta vastaavaa - täydennä kuva). Yksi niistä oli oikea kunnon tappoyritys, se jonka Vinski näki.

Kaksi isistä on kuollut jo kymmenen vuotta sitten, molemmat alkoholisteja. Vinski sairastui psykoosiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, LSD:n ansiosta, sanottiin . Ja sitä rataa on Vinskin elämä kuulemma mennyt. Viime syksynä lähti Pessi.

Me muut, me porskutamme, pidämme arjesta kiinni kynsin ja hampain. Kuka meidät pelasti? minut pelasti Pessi, ja lastensuojelu sitten kun Pessi ei enää asunut kotona. Minusta ei ollut pelastamaan Pessiä, vaikka uskoin niin viimeiseen saakka.





*Tosin, hämmentävää kyllä, asiantuntijahaastateltavanaan Mirjam Kalland, joka viime syksynä Ajankohtaisen Kakkosen 'Lapsentekoillassa' käsittämättömällä tavalla samasti kaikki maailman yksinhuoltajat ja lapsen tieten tahtoen hedelmöityshoidoilla hankkineet yksinhuoltajanaiset.

F!

Ääntenlasku on vielä vähän kesken, mutta Ruotsin Feministiskt initiativ -puolue ei omien sivujensa mukaan ole saanut valtiopäiville ainuttakaan edustajaa. Harmillista. Ehkä se olisi muuttanut joitain - niin kuin aikoinaan vihreiden tulo eduskuntaan ympäristökysymysten vähittäistä valtavirtaistumista..

Ruotsissa feminismin asema on kovin erilainen kuin Suomessa. Siellä kaikki kiiruhtavat kutsumaan itseään ja puoluettaan feministiseksi, niin että lopulta feminismistä tulee jonkinlainen vesitetty versio: yhdenkoon vaate, saumaton ja venyvä, kaikille sopiva. F! on ollut virkistävä yritys haastaa tuo ilmiö. Vaan nyt tuli takapakkia.

Äiti sanoo, älä osta

Käyn sisäistä taistelua kenkäosastolla. On pakko ostaa uudet kengät syksyksi, sillä raskaus painoi jalkaholvia alas ja kasvatti jalkaa numeron verran. Kenkien olisi hyvä olla siistit, jos meinaan tästä vielä suoriutua työelämään (off apurahapätkätutkijaksi).

Äidin ääni sanoo "Ne on hyvät. Ne on nahkaa ja alennuksessa, nahka kestää monta vuotta'. Äiti sanoo 'Mutta älä osta mokkaa syksyksi'.

Ongelmani on, etten halua näyttää nelikympiseltä, vaikka olen kohta 40. Vastaliikkeenä ostelen sitten jotain 19-vuotaitten kenkiä. Miltä aikuiset, alle nelikymppiset (minulla on ikäkriisi) näyttää, sitä en tiedä. Kolmekymppiset hete..eikun siis kolmekymppiset virkanaiset?

Ostan ne epäkäytännölliset tekomateriaalikengät, joissa on jotain omituista. Ne eivät edes istu kunnolla ja korkokin on outo. Mutta ne ovat tarjouksessa (kuten myös ne tumman siniset loafferit joita äidin ääni markkinoi minulle) ja ne ovat jotenkin kaiken rajalta ja välistä. Riittävästi omituiset.

Mammonan houkutukset

Saimme isomman asunnon! ..meni pari päivää ja löysimme itsemme Indiq desingnista ihastelemasta ruokailuryhmiä, joihin meillä ei ole varaa.

Ruokailuryhmiä, jo on aikoihin eletty. Meidän bopomaisuutemme vain syvenee (vai onko se vain ikivanhaa & ihq'a pikkuporvarillisuutta?). Onneksi olemme liian köyhiä ollaksemme oikeita bopoja...

Säläpätkää

Pikkukarhu on ulkomailla konffassa ja Kissanmintun yöt ovat minun vastuullani yksin. Toissayönä hän heräsi vain kerran, ja ehdin jo riemastua. Mutta viime yö oli taas sitä itseään: heräämisiä tunnin välein. Nyt porisee espressokeitin hellalla, sillä en ehtinut nukkua hänen päiväuniensa aikaan. Ne kestivät ruhtinaalliset 1h 9 min. Ja sieltä hän heräsi raivoissaan: - liian väsynyt uudelleen uneen upotettavaksi...

***

Olemme edenneet asumisoikeusasuntojonossa. Ehkä jo ennen joulua pääsemme muuttamaan isompaan. Isompi asunto, isommat menot.. Minulla on tuntitöitä (opetusta) syys-lokakuuksi, Pikkukarhulla marraskuuksi (arviointitehtäviä), minulla on puolikasta tammi-helmikuuksi ja Pikkukarhulla n. 70% päivää. Olemme pistäneet vetämään Kissamintun päiväkotihakemuksen tammikuuksi. Pari päivää sitten sain vinkin yhdestä pian hakuun tulevasta alan työpaikasta ja juuri kun olin ehtinyt kuvitella millaista olisi päästä keskituloisten kastiin, kuulin ettei paikkaa täytetäkään (voi valtiosektoria).

****

Kotiäidin hohtohetki, osa 2: pääsin Espoo Cinéseen katsomaan yhden elokuvan, Giselan. Se oli kammottava saksalainen pätkä rappioalkoholisteista betonilähiössä. Lähdin kesken pois. Melkein pääsin katsomaan tanskalaisen En Soapin. Se on kuulemma oivallinen transteemainen elokuva. Mutta se tulee varmaan Vinokinoon. Jonain vuonna. Tuleehan? huokaa epätoivoinen kotiäiti haikeankaihoisasti.

Kotirouvan hohtohetki

Kissanminttu nukkuu juuri ainokaisia puolentoistatunnin päiväuniaan ja minulla on hetki aikaa kirjoittaa työmeilejä ja blogata.

Saan taas maistaa kotiäityden iloja, kun Pikkukarhu on mennyt kahdeksi viikoksi töihin. Lisäksi Eemelillä on harjoituskausi päällä, mikä tarkoittaa että hän näkee Kissanminttua tavallista vähemmän, kaksi tuntia viikossa (ja onneksi sentään yhden sunnuntain) . Pikkukarhukin tekee töitä seitsemänä päivänä viikossa ja pahimmillaan 14 tunnin työpäiviä. Plus Kissanmintulla on kova flunssa, joka saa hänet itkemään öisin (en vieläkään ymmärrä mikä logiikka siinä on, että kipeää lasta ei kissanminttulaiskoulukunnan mukaan voi nukuttaa sylissä kuin edestakaisin kävellen - miksei riitä, että istuu sohvassa ja keinuu?)

oih, sieluni palaa Espoo Cinéseen! jospa ehtisin katsoa edes yhden tai kaksi elokuvaa.

Keskiluokkamyrkytyksessä

Kävimme asuntomessuilla ja... sain lievähkön keskiluokkamyrkytyksen. Missä nämä ihmiset tekee töitä? Kysyin Pikkukarhulta yhä uudestaan. Miksi sängyn pitää olla niin suuri, että sen ympäri mahtuu hädintuskin kävelemään makuuhuoneessa, eikä makuuhuoneeseen sitten mahdu muuta? Miksei samantien rakenneta alkoveja! Ja mihin kirjahyllyt laitetaan?

Mietimme myös, millaisia juhlia nuo mielikuvitusihmiset mahtavat järjestää, kun suurimmasta osaa asunnosta on tehty yhtenäinen oleskelu- & seurustelutila? Keitä sinne juhliin tulee ja katsotaanko niissä juhlissa taulutelevisiota (jos vieraat tulevat naapuritaloista niin eikö siihen taulutelevision katselemiseen ja pihalla grillaamiseen ala pian kyllästyä)? Viihde-elektroniikka, mitä kallein, oli asunnoissa kunniapaikalla, kuin alttarilla, mutta työtiloja ja omaa rauhaa ei tuntunut löytyvän mistään sisätiloista.

Meillä ei ole varaa asua niin, mutta oikeastaan - eikä tämä ole katkeruutta - emme me edes halua asua niin.

Muistihäiriöitä

Tulin perjantai-iltana töistä kotiin. Pikkukarhu oli Kissanmintun kanssa pitkällä kävelyllä yhden vanhan ystävänsä ja tämän koirien kanssa. Aloin siivota. Jossain latianpesun lomassa tulin katsoneeksi kelloon. Seitsemän. Jotain minun piti muistaa? Pitikö minun muistaa jotain? Sitten muistin, että olimme sopineet että minä saan 'vapaaillan' ja voin siis mennä töiden jälkeen elokuviin tms. Ja minä käytin sen illan siivoamiseen. Mikä minusta on tullut?

Kissanmintun syntymäpäivä

Kissanminttu täytti vuosia. Tai siis yhden.

Eemeli halusi järjestää juhlat luonaan. Hän olisi halunnut kutsua noin viisikymmentä ystäväänsä ja tuttavaansa. Pikkukarhu olisi halunnut kutsua noin viisikymmentä Karhujen suvun jäsentä. Minä olisin halunnut kutsua isäni, Momon ja Pikku Ruun vanhempineen (olen kuulemma epäsosiaalinen).

Eemelin olohuoneeseen mahtuu tiukasti ahtamalla viisitoista ihmistä. Me väittelimme, kinastelimme ja viimein riitelimme. Lopulta vieraslistalla oli muutamia sukulaisia ja kummit, parikymmentä vierasta. Kakkua, kahvia, kuohuviiniä. Sitä perinteistä, tiedättehän. Kunhan olimme ensin juosseet kauppaan, sillä Eemeli, joka oli luvannut huolehtia tarjoiluista, ei ollut tullut ajatelleksi, ettei kymmenen hengen kakusta riitä tarjoiltavaa yli kahdellekymmenelle hengelle.

Luulen, että hauskempia syntymäpäiviä Kissanminttu vietti kuitenkin toisena päivänä Kumpulan maauimalassa. Kissanminttu ja Pikku Ruu riehuivat kahluualtaassa. Pistimme kynttilän pullapitkoon ja pullansyönnin sivussa yritimme jutustella Ruusan ja Muusan kanssa (sen vähän, minkä lasten vahtimiselta ehdimme).

Ihmevekotin

Me ostimme tutulta käytetyn astianpesukoneen satasella. Jouduimme purkamaan yhden keittiön kaapin, eikä kone istu pesäänsä kovin kauniisti, mutta mitä siitä. On se ihme vekotin! Pikkukarhu koskettelee sitä pehmein käsin kuin kissanpentua.

Kissanmintun tultua perheeseen kotitöiden määrä on noin kahdeksankymmenkertaistunut. Emmekä me ole Pikkukarhun kanssa edes mitään siistejä ihmisiä. Kuka tahansa läheisemme voi tulla todistamaan, että olemme kaksi sottapyttyä.

Tai ehkä kotitöihin käytettävä aika on moninkertaistunut? Kissanmintun herkkäunisuus tekevät pölynimurin ja pesukoneen linkoamistoiminnon käytöstä hyvin hankalla. Ja pölynimuria hän valveilla ollessa pelkää, rikkalapiota (tai sen aarteita) rakastaa vähän liikaakin...

Olisiko meillä siistimpää, jos meillä ei olisi niin tavattoman paljon tavaroita? Pikkukarhun mielestä minulla on jonkinlainen asketismifiksaatio, joka liittyy isäni buddhalaiskauteen lapsuudessani. Ystävämme kiusaavat meitä kodinsisustuksen pikkuporvarillisuudesta, joten kuvaa aika hyvin Pikkukarhun erilaista suhdettaan esineisiin, että olen hänen mielestään asketisti... Omasta mielestäni olen vain lievästi allerginen pikkutavaralle.

Minulla oli joskus takavuosina linjana, etten voinut ostaa tai vastaanottaa yhtään uutta tavaraa (tai huonekalua tai vaatetta), ellen samantien luopunut jostakin esineestä, joka vie vähintään saman verran tilaa. Hieno idea, mutta pikkulapsen kanssa se ei vain onnistu.

Ehkä me saamme muutossa ankaran käden villityksen ja neljännes roinasta lennähtää kierrätykseen? Kunhan muutto tulee. Kunhan löydämme isomman asunnon. Sopuhintaisen, sopusuhtaisen, samasta kaupunginosasta mieluiten. Mutta siihen tarvitaan jo onnea jonkinverran.

Tuulisella museon pihalla

Seisoimme toissapäivänä Momon kanssa puoli tuntia Kiasman edessä ja valitimme toisillemme kaikesta: apurahojen pienuudesta, taideaineiden työtilanteesta, virantäyttöjen taustakähminnöistä, pätkätyökierteestä, pikkulapsiarjen kuluttavuudesta, epäonnistumisen pelon turhuudesta ja väistämättömyydestä, putoamisen pelosta... ja ennen kaikkea, niistä alle kolmekymppisistä, jotka kohta tulee ja jyrää meidät, lama-ajan sukupolven.

Lopuksi minä olin hurjan viisas ja sanoin Momolle, että hänellä on niin negatiivinen olo vain siksi, että hän on juuri jättänyt valmiin käsikirjoituksen. Että moni varmasti kadehtii häntä elämänurasta, joka kietoituu intellektuaalisuuden, kulttuurin ja luovuuden ympärille. Momo tuhahti, pisti päähänsä pyöräilykypärän ja nousi vanhan polkupyöränsä selkään.

Kuitenkin ne kaikki pelot ovat minunkin pelkojani. Eniten vetää pinnaa kireälle se, ettei minulla eikä Pikkukarhulla ei ole tiedossa mitään töitä marraskuun alusta lähtien. Joka päivä luen työpaikkailmoitukset, ja joka päivä totean että minun on ensin keskityttävä saattamaan tutkimukseni tilaan, jossa sen voi talvella jättää lepäämään muun työn takia.

Meillä on säästöjä, ja minä tiedän, että me pärjäämme (ja ystäväpiiri syytää meille vanhoja lastenvaatteita ja tavaroita, emme joudu ostamaan juuri mitään). On vain luotettava, on annettava olla, on uskallettava levätä - ainakin jossain välissä.

Kissanminttu nukkui katkounta viime yönä klo 23-24 ja 2-6, ja kiljui pienten unipätkien välit. Kissanminttu osaa jo seistä, kurottaa, osoittaa, puhaltaa, naksuttaa kieltään, hyppiä paikoillaan ja kävellä tukea vasten. Toivon että heräily hellittää, kun hänen kävelynsä kehittyy (...vai sitten kun ne noin 14 vielä puuttuvaa maitohammasta on puhjennut?). Johonkinhan sitä on toivonsa ripustettava.

Oi hiljaisuus!

Pride tuli, pride meni. Ja vei flunssat mennessään. Selkäkipukin talttui tekemällä puutöitä Pikkukarhun äidin mökillä viikonloppuna. Äh ja puh. Olen niin väsynyt viikonlopun jälkeen, että kirjoitushommiin on vaikea tarttua - en niinkään väsynyt muutaman halon hakkaamisesta vaan alituisesta sosialiseeraamisesta. Kuuden tunnin kotimatkan jälkeen pistin Pikkukarhun lupaamaan, että ensi viikonloppuun ei kuulu ainuttakaan Karhujen suvun jäsentä.

Kuinka kaipaankaan hiljaisuutta, jossa ajatus leijailee. Pikkulapsiperheen päivään ei kuulu hiljaisuutta. Meillä sitä kuuluu hyvin rajoitetusti myöskään öihin. Kissanminttu herää edelleen 5-21 kertaa joka yö.


[toim. huom. teksti on tarkastutettu Pikkukarhulla, joka sallii sen julkaisemisen (vain lievästi happamana)]

Nenä

Pikkukarhun flunssa teki viikon kunniakierroksen koko perheessä. Kissanminttu on jo parempana, mutta minä olen jämähtänyt pedin pohjalle. 'Kuumetta' on vallan 34,4 astetta, joten tuskin tämä nyt mikään tulehdus on. Oli pakko uhrata yksi työpäivä torkkumiseen - jospa näin saisin itseni kuntoon huomista Pride-marssia varten. Kylttejä on maalattu jo monta iltaa.

Ilomme ja ylpeytemme

Pride-viikko on alkanut, Pride-viikko on alkanut!!

Vaikka on todella todella kivaa, että sateenkaariväkeä lappaa ympäri maata Helsinkiin ja helsinkiläisetkin malttavat pysyä kaupungissa vielä viikon, Pride-viikko herättää aina minussa monenlaisia tunteita. Takavuosina Pridet olivat kovin sosiaalityöpainotteisia, biletyksen lomaan oli ripoteltu tukiryhmää jos toistakin niin meille ongelmatapauksille kuin omaisillemmekin. Minä olen lakannut tarvitsemasta homoseksuaalisuuden takia tukiryhmätoimintaa yli 15 vuotta sitten, joten se meni vähän ..ohi.

Nyttemmin, ehkä Vaasassa pari vuotta sitten järjestettyjen hyvin kulttuuripainotteisen Pride-viikon vaikutuksesta, ohjelma on ihastuttavasti monipuolistunut - kulttuuriohjelmaa on enemmän. Lisäksi ainakin kirjallisuussoirée Villa Kivessa lienee saanut vaikutteita Tribadien yöt ja päivät -tapahtuman jokasyksyisestä kirjallisuusiltapäivästä Villa Kivessä.

Mutta. Sitten tulee mutta. Mikä on tuo salaperäinen ylpeys, joka englannin kielellä on luoksemme tänne pohjoiseen johdatettu, kehtaamatta sitä edes suomeksi kääntää? Tarkoittaako se jotain pakkoiloista pomppimista kilpaa ilmapalloryppäiden kanssa: katsokaa miten iloisia ja kivoja ja mukavia me ollaan, hei suvaitkaa meitä! Olen jo niin vanha, että retrohenkisesti toivoisin vanhan kunnon vapautuspäivät-sanan palautuvan (oi, olisi ihanaa vapautua).

Ja sitten toinen mutta. Kuinka kummassa 'kaappi' on otettu teemaksi tänä vuonna? Jos haluataan pridata (huomaa uudissana) ja ottaa etäisyyttä 80-lukulaiseen synkkämielisenä pidettyyn vapautuspäiväpuheeseen, miksi ottaa teemaksi 80-luvulla niin kovin suosittu kaappi?

Kaappi on minusta pelottava käsite. Se sisältää ulostulon vaatimuksen, yhden ankaran jähmeän ulostulokertomuksen formaatin takorautaisen painon. Formaatti on yhdenmukaistava ja pakottava. 'Kaappi' väittää, että maailma paranisi kerta heitolla, jos kaikki homot, lesbot ja biseksuaalit nyt vain ottaisivat itseään niskasta kiinni ja julistaisivat identiteettiään kaikille. Sitä yhtä ja ainokaista, alati muuttumatonta. Sivumennen sanoen, kuulostaa minusta hitusen naiivilta politiikalta.

Mitäs siitä, jos jollekulle kaapin oven aukeamisen hinta on ryppy isoisän kulmakarvojen välissä, toiselle koko elämänuran kaatuminen kerralla (esim. monet teologit)! Niitä jälkimmäisiä voi sääliä. Voivoi. Sääli on kovin nostattava tunne.

Minä en ole kaapissa, tietääkseni. Mutta minulle, minun peräänantamattomalle luonteelleni, kaappi on ongelma. Kaapista voi tulla ulos vain toisten ehdoilla, kaapista tullaan ulos heteronormatiivisen kielen ja järjestelmän sisällä. Kertomiseen kuuluu tauko. Se on lyhykäisyydessäänkin aivan liian pitkä, sillä se vihjaa: "Nyt olen kertonut. Nyt sinä saat päättää, suvaitsetko vai etkö suvaitse."

Ja minä en tahdo antaa muiden päättää. Tulla suvaituksi - mikä oikeus se muka on?

Kehä

Aika kulkee nykyään omituisin hyppäyksin. Palasin blogini ääreen, koska kuvittelin kirjoittaneeni viimeeksi jo kaksi viikkoa sitten. Siitä olikin vain neljä päivää.

Osittain siinä on kai kyse surusta. Omaisryhmän viimeisestä kokouksesta ei ole kuin pari viikkoa ja se tuntuu tosi kaukaiselta. Vielä kaukaisemmalta tuntuu seuraava tapaaminen, sillä ryhmä on kesälomatauolla.

Suru ei ole enää ylitsevellovaa ja olen päässyt järkytyksestä yli. Mutta suru on kuin luupiikki, se jäytää ja kaivertaa kipeästi monta kertaa päivässä. Suupieleni ovat kääntyneet kuin lopullisesti alaspäin. Ajattelen (toivon) että aika kuluttaa surua kuin aallot rannan kiviä. Hitaasti, mutta kuluttaa, hioo pehmeämmäksi ja pyöreämmäksi.

Yksi syy ajan outouteen on krooninen univaje. Kissanminttu on kohta vuoden, eikä hän vieläkään nuku kokonaisia öitä vaan herää monta kertaa joka yö. Olen väsynyt fyysisesti ja väsynyt emotionaalisesti. Haluaisin pystyä ja ehtiä paljon enemmän kuin mihin pystyn, mutta työtehoni on jotain tyyppiä medium miinus. Sitten väsyn itseeni, siihen etten saavuta tavoitteitani ja aikataulujani.

Eilen illalla paljastui, että silloin kerran kun Pikkukarhu oli ulkomailla ja minä olin Kissanmintun kanssa Ruusalla ja Muusalla kylässä, Kissanmintun hillittömässä oksennuskohtauksessa kyse ei ollut vatsataudista, vaan muna-allergiasta, kuten silloin epäilin. Pikkukarhu oli nimittäin eilen illalla antanut Kissanmintulle palan munakasta ja pitkälle yöhön saimme todistaa syöksyoksennusten sinfoniaa..

Tänään hän on kunnossa, mutta Pikkukarhu on flunssassa. Ylihuomenna pitäisi lähteä sukulaiskiertueelle ajelemaan pitkin itäistä Suomea. Matkalla poikkeamme Eemelin kesätyönpaikan paikkakunnalla vilauttamassa hänelle Kissanminttua, jota hän ei ole kerennyt näkemään vähään aikaan.

Formez vos battaillons

- eli jatkamme marseljeesin hengessä -

Perustuslakivaliokunta, tuo suomalainen elin, jossa metsurit ja kirvesmiehet (kansanedustajat) omalla selkäydinosaamisellaan päättävät, mikä on perustuslain mukaista ja mikä ei, on päässyt lähelle lopputulemaansa. Oi, suuressa viisaudessaan nuo metsien miehet (perustuslakivaliokunta on tooooodella mies- & konservatiivipainottunutta) päättivät tehdä mietinnön suppealla asiantuntijakuulemisella. Kaksi miesasiantuntijaa oli sitä mieltä, että syrjinnän määre ei mahdollisesti täyty, kaksi naista sitä mieltä, että kyllä täyttyy.

Ja niinpä perustuslakivaliokuunan mielestä naisparien ja yksin elävien naisten sulkeminen hedelmöityshoidoista ei ole syrjintää. Kuitenkin valiokunnan mietinnön mukaan "hallituksen ehdotus, jossa hoidot sallittaisiin myös yksinäisille naisille ja naispareille, vastaa paremmin perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteen tavoitteita"*. Ja mitäköhän helvettiä tuokin on tarkoittavinaan? - kun siitä ei ole mitään poliittista hyötyä.

Menimme tänä iltana saunaan Kissanmintun nukahdettua. Saunoimme synkissä merkeissä, ja melkein saimme perheriidan aikaisiksi parhaimmasta banderollitekstistä. Olin juonut puoli tölkkiä siideriä ja saavuttanut lievän hiprakan (minulla on todella huono viinapää ja laihduttaminen huonontaa sitä entisestään). Halusin järjestää surusaaton Eduskuntaan ja nostaa ylös valtavan verenpunaisen maalin tahriman valkoisen lipun, jossa lukisi 'oikeusvaltio on kuollut'.

No joo, hiukan melodramaattista, myönnetään.

Vähemmän melodramaattista on mennä osoitteeseen www.adressit.com/hedelmoityshoidot ja allekirjoittaa adressi, jossa oikeusministeri Luhtasta pyydetään vetämään vinkuralleen väännetty laki pois käsittelystä. (ja jos päätät allekirjoittaa adressin, levitä myös sanaa siitä eteenpäin)


*Ylen uutisten mukaan/ STT:n mukaan

Allons enfants de la tyrannie

"Lakivaliokunnassa on päädytty muotoiluun, jossa hedelmöityshoidot kielletään yksinäisiltä naisilta ja naispareilta. Perustuslakivaliokunnan on nyt tutkittava, onko tällainen kielto perustuslain mukainen." HS 7.6.2006, A9

Sillä niin kävi näinä päivinä, että lakivaliokunnan kuulemista asiantuntijoista OTL Maija Sakslin "esitti perusoikeuksiin liittyviä epäilyjä", lainatakseni samaista Hesarin uutista.

Eli perustuslain yhdenvertaisuuskohta saattaa sittenkin ehkä joskus tarkoittaa jotain enemmän kuin lain kaunista, mutta hyvin kuollutta kirjainta. Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä nyt alkaa tiukka poliittinen kamppailu merkityksenmuodostamisesta.

Kamppailu on suuri,vaikka Eduskuntatalon käytävillä on kovin hiljaista: valiokunnan kokoushuoneen ovet on vedetty kiinni eikä taustalla soi sinfoniaorkesteri, ei edes pienemmänpuoleinen torvisoittokunta.

autsch

Minun pitäisi kirjoittaa naurusta vaikka minua ei naurata yhtään, päinvastoin. Tänä aamuna heräsin selkä kivettyneenä ja jouduin pakottamaan itseni eteenpäin. Ehkä ruumiini ei halua, että teen työtä? (tai sitten se johtui siitä hotellin upottavasta sängystä - olimme hääpäivänä hotellissa, sillä havahduimme juuri siihen, että meidän on käytettävä häälahjaksi saatu hotellilahjakortti pois.. ei niinkään harmillista)

Huomenna klo 10.15 lakivaliokunnassa ovat kuultavina kaksi perustuslakiasiantuntijaa, heistä riippuu meneekö esitys tältä osin suoraan eduskunnan äänestykseen, ehkä jo ennen kesälomia, vai saako perustuslakivaliokunta siitä uuden pähkinän purtavaksi. Asiantuntijoista toinen, prof. Mikael Hiden oli valiokuntatyöskentelyssä mukana jo viime eduskuntakaudella, kun leivottiin sitä huippukummallista juridista isyyttä promotoinutta lakiehdotusta.

OTL Maija Sakslin puolestaan on toiminut Ihmisoikeusliitossa. Laitan toivoni häneen. Sen pienen, hennonvihreän verson, joka rikkaruohon seassa pilkistää. Toivoa on, onhan?

Puhdetöitä

Kuolinsyyraportin tulo vei voimani niin pahasti pakkasen puolelle, että jouduin siirtämään loppuviikon työt myöhemmäksi: tuntui siltä kuin aivoni olisivat olleet täynnä tuulenpyörteen viskomia paperiarkkeja...

Jotain oli kuitenkin tehtävä: järjestin cd:t, videokasetit ja dvd-levyt uudestaan, siivosin kaappeja ja maalasimme Pikkukarhun kanssa yhden seinän. Maalia jäi yli, joten koristemaalasin yhden parveketuolin. Lisäksi tein parvekelaatikkoon miniatyyripuutarhan, aivan kuin Strömsössä. Minun puutarhassani on tosin huvimaja sinistä lasia, lammessa lumpeita sekä varrastikuista, pussinsulkijoista ja satiininauhasta tehty kansituoli..

Kuinka pitkälle voi pikkuporvarillisuudessa ihminen mennä?

Karua luettavaa

Aamupäivä kolautti postiluukusta Pessin kuolisyylausunnon: itsemurhasta ei ole epäilystäkään. Lausunto oli tullutkin äidille, joka edelleenlähetti sen minulle. Hän uskoi minun järkyttyvän (kuten on käynyt joukolle serkkuja ja muita sukulaisia). Mutta mistä minä olisin järkyttynyt? Tiesinhän sen jo. Oli se silti aika kylmivää luettavaa. Nyt yritän saada isää kiinni, sillä minun surullinen tehtäväni on kertoa hänelle lausunnosta.

Vartin päästä tuli uutinen, että lakivaliokunta on äänestänyt hedelmöityshoitolakiesityksestä :
"Lakivaliokunta äänesti asiasta tiistaina luvuin 9–6. Kaksi valiokunnan jäsentä äänesti tyhjää. Päätöksen mukaan valiokunta valmistelee oman mietintönsä siltä pohjalta, että hedelmöityshoidot rajataan miehen ja naisen muodostamille pareille lääketieteellisin perustein. Hallitus oli valmis sallimaan hedelmöityshoidot myös yksinäisille naisille ja naispareille. " (verkko-HS 30.5.2006)

"Nyt me tullaan aina olemaan lainsuojattomia" sanoi Pikkukarhu lannistuneena.

Vielä on pienenpieni toive, että joku kuultavana oleva perustuslakiasiantuntija on puolellamme ja ilmoittaa, että esitys sotii perustuslain yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan. Ja toinen hentoinen toive, että oikeusministeri Luhtanen vetää hallituksen esityksen pois, jolloin eduskunta ei pääse moisesta edes äänestämään.

- sekä työnsin tietenkin jo pään liinavaatekaappiin ja etsiskelin sopivaa banderollikangasta..

Tänään on vain on sellainen päivä, että on tosi vaikea löytää energiaa mielenosoituksen suunnitteluun (jätin suosiolla työpäivän väliin).

Tämä kamppailu on kestänyt jo vuosia. Häviöt ovat suuret, voitot pienet. Jos voitamme, saavat naisparit yhä käydä klinikoilla hoidossa ja perheen sisäinen adoptio luultavasti säädetään niille, joilla ei ole mahdollisuutta viralliseen isään. Jos häviämme, paitsi että klinikoiden ovet sanovat naks ja pum,luultavasti sekä sisäisen adoption että ulkoisen adoption avaaminen ei-heteroille jumittaa vuosikausiksi.

Puhumattakaan ilmapiirin muutoksesta. Saa syrjiä, olkaa hyvä. Kunhan se vain tapahtuu heteronormatiivisen perhepuheen yhteydessä!

Vuosikalenteri

Meidän feministinen vuosikalenterimme on taas pyörähtänyt sinne kiihkeätahtisemmalle puolelle. Lisäksi, nyt kun Kissanminttu on tullut perheeseen, joudumme kipeästi kokemaan, että kaikkea ei voi tai ehdi tehdä pikkulapsen kanssa. Mistä luopua, mitä pitää? - auts -

---------------------------------------------------------------------------------------------
lesbo/feministinen vuosikalenterimme
(helsinkipainotteisesti, toistuvat tapahtumat)

Maaliskuu
Naisten päivä: tapahtumia koko viikko, Nytkiksen aamupäivätapahtuma, Unionin avoimet ovet, Amnestyn iltajuhlat vanhalla
Minna Canthin päivä
Yhdistysten vuosikokouksia

Huhtikuu
Yöpervonen (Suomen Queer-tutkimuksen Seuran pre-vapputapahtuma)
Villa Salinin kevättalkoot
Regnbågshelgen

Toukokuu
vappupiknik Taivaskalliolla
Naisten kaupunki
Kirjan ja ruusun päivä (alan kirjailijoita)
Maailma kylässä (+ Elävä kirjasto)
Kevätkuppi ("lesbosählyturnaus")

Kesäkuu
Hattujuhlat (Naisasialiitto Unioni)
Pride alkaa (ainakin: sateenkaarimessu ja naistenbileet)

Heinäkuu
Pride: miekkari, puistojuhla ja naistenbileet
Sateenkaariperheiden kesäleiri

Elokuu
Espoo Ciné (Pink Zone)

Syyskuu
Tribadien yöt ja päivät
Rakkautta ja anarkiaa

Lokakuu
Kansallinen queertutkimusseminaari, Turku (v. 2006: 'Pervot ajat')

Marraskuu
Vinokino
Naistutkimuspäivät (Suomen Naistutkimuksen Seura)
Kirjamessut (alan kirjailijoita)
Yhdistysten vuosikokouksia

Joulukuu
Naisten joulumessut (Naisten kulttuuriyhdistys)
Yhdistysten pikkujouluja

Tammikuu
Docpoint
Yhdistysten järjestäytymiskokouksia

Helmikuu
Nainen vai artisokka? (+Näkymätön kirjasto)

(+eri vuosina eri aikoihin: vaalivalvojaisia, euroviisuvalvojaisia, konffia, satunnaisia mielenosoituksia, queer-dialogi-tilaisuuksia)

Pienemmäksi, pienemmäksi

Rakas löllykkini otti ja pieneni kahden kilon verran parissa viikossa (välissä juhlaillalliset sekä eräs pitkä kokous juustopöytineen). Sitten tuli viikonloppu ja söin normaalisti. Ärghg. Kilo palasi. Noh, ollaan sitä sentään kilon verran voiton (miinuksen) puolella!

Vähähiilihydraattinen dieetti saa kyllä nyt jäädä. Yritän vain syödä hillitysti ja vähäkalorisesti, sillä sitä huimausta ja migreenikohtauksen rajalla keikkumista ei kestä kukaan. Tai joku ehkä, mutta ei meidän parisuhde.

Mamman oma kakkaenkeli

Kissanminttu on yhdeksän ja puoli kuukautta, ja hän oppii asiat omassa järjestyksessään.Kontata Kissanminttu ei osaa (vain huojua paikallaan konttausasennossa), eikä seisoa tukea vasten kuten monet tuttavien lapsista. Vaan tärkeintä kai on, että hän menee eteenpäin - ja ryömimälläkin pääsee.

Pinsettiote tuli puolen vuoden ikäisenä, ensimmäiset sanat kahdella kielellä kahdeksan kuukauden ikäisenä. Nyt päätimme kokeilla potalla istuskelua ja Kissanminttu oppi homman heti. Hän on kovin mielissään, kun kehumme häntä suurin sanoin. "Mamman pikku kakkaenkeli" Pikkukarhu kiljaisi yhtenä päivänä potan sisällön nähdessään.

rakas löllykkini

Zone, vannon sen nimeen vaikka siitä on pari vuotta, kun luin kirjan. Vannon sen nimeen siis vapaasti soveltaen. Sokeri, peruna, maissi ja vehnä pois. Hillitysti hedelmiä. Eläinrasvat pois, tilalle kasvirasvoja kohtuullisesti. Vihanneksia paljon, kokolihaa (vähärasvaista) paljon. Kokojyväleipää rajoitetusti. Pähkinöitä kevein mielin.

Zonen hyvä puoli on siinä, ettei ole koko ajan nälkä. Rakas löllykkini, raskauden jäljiltä hilpeästi keinahteleva vatsanketale, on pienentynyt. Viiden päivän jälkeen vaaka näyttää runsasta kiloa vähempää - sitä tosin lienee auttanut myös juuri alkaneet kuukautiset. Saa nyt nähdä, kauanko tätä kestän, yleensä jaksan laihduttaa noin kaksi viikkoa. Ärghgh, siinä ajassa ei kyllä viittä kiloa pudoteta.

Bermudan kolmio

Pikkukarhun äiti lähti viikoksi työmatkalla, ja me juutuimme omaan pieneen Bermudan kolmioomme. Kun työpaikkani on etelässä, kotimme luoteessa ja Pikkukarhun äidin iso agressiivinen koira asuu lännessä, luulisi, että kaikki on helposti järjestettävissä. Samalla suunnallahan sitä ollaan. Vaan ei: Helsingin julkisen liikenteen suunnittelu perustuu akseleille pohjoinen-etelä ja itä-länsi. Paikasta toiseen siirtymiseen menee kevyesti 45 minuuttia. Ja nyt me sitten ramppaamme paikasta toiseen. Pikkukarhulla on välillä laina-auto käytössään, mutta minä tökötän jo pelkästään pysäkeillä parikymmentä minuuttia kerrallaan odottelemassa bussia milloin milläkin ilmansuunnalla. (joo, tiiän, pysäkkiaikataulut. pitkillä linjoilla ne vaan tuppaa heittämään)

• Yhden täytyy hoitaa Kissanminttua, joka on uudessa vauhtiryömijän roolissaan liian pelottava (äideille) yhdistelmä koiran kanssa. Kissanmintun toissaviikolla sairastama rota-virus sotki hänen hauraan unirytminsä ja nyt Kissanmintun ympärivuorokautinen hoitaminen on liian kamalaa yksin tehtäväksi (koska siihen kuuluu niin vähän nukkumista, taaaaaaaaaas). Lisäksi Kissanminttu osaa jo ikävöidä meitä.
• Yhden pitää viettää aikaa koiran kanssa, jotta se ei alkaisia ulvoa eroahdistustaan.
  
• Yhden pitää käydä töissä (minun).
  
• Lisäksi joka helkutin päivä jommalla kummalla on iltapäivällä tai illalla jokin kokous*. Ja Eemelillä on töissä niin kiire, että hän ehtii nähdä Kissanminttua tällä viikolla vain 2,5 h.
  

Viikolle on ahdettu kaikkea muutakin; havahduimme juuri siihen että on kiertävän ongelmajäteauton viimeinen viikko; äitienpäivään osuu myös Pessin syntymäpäivä, joten silloin pitää mennä haudalle isän kanssa; Pikkukarhua on pyydetty yhden kirjoituskilpailun raatiin ja hän on tarvinnut tavallista enemmän tällä viikolla aikaa omiin hommiin; minä yritän laihduttaa nämä viisi inhansitkeää raskauskiloani pois ja verensokerin lasku aiheuttaa migreeninpoikasia..

Onni onnettomuudessa on, että meillä on koko ajan niin kiire, että emme ole juurikaan ehtineet riitelemään!


*paitsi sen yhden kerran kun minulla on kirkkokonsertti ja Pikkukarhulla turnaus. Miten sukupuolittuneiden rooliodotusten mukaista!

voihan tupenrapinat!

Olemme riidelleet, voi kuinka olemmekaan riidelleet Pikkukarhun kanssa. Kaikesta mahdollisesta: tiskivuoroista, vaipparoskien viemisestä, jatkuvasta urheilun katsomisesta telkkarista (Pikkukarhun), Kissanmintun päiväunista, Kissanmintun syöttämistavoista, siitä etten aamulla ehdi ajoissa töihin, siitä ehtiikö Pikkukarhu juoda aamuteetä, siitä että teen niin paljon töitä, siitä että teen töitä myös kotona (illalla kun Kissanminttu on nukahtanut, ehtii hyvin vielä vähän kirjoittaa klo 22-23), siitä saanko levätä flunssassa, jatkuvasta ärtymystilasta (minun), työstressin kotiin tuomisesta (minun), toisen neuvomisesta ja neuvomisen sävystä, toisella kielellä päällepuhumisesta (eli Kissanmintun kehittymisestä kaksikieliseksi), sukuloimisen tiheydestä..

Kun Kissanmintun univaikeudet (hampaita? liikkumaan opettelu? flunssanalku?) hetkeksi hellittävät ja saamme nukkua muutaman yön paremmin, elämä on taas vähän aurinkoisempaa. Mutta sitten tulee jokin pienen pieni kähnäys, ja taas räjähtää.

[teksti tarkastutettu Pikkukarhulla ennen lähettämistä. toim. huom.]

Kissanminttu Ei-Ei-maassa

Ei saa syödä johtoja; ei saa syödä pistorasiaa; ei saa syödä mattoa; ei saa syödä kenkiä; ei saa syödä vaippapakettia; ei saa syöksyä pää edellä alas pesukoneen päältä; ei saa syöksyä pää edellä äitien sängystä; ei saa syöksyä pää edellä sohvasta; ei saa syöksyä mistään alas tehden voltin taaksepäin kerien.

Ei saa kaivaa lattiakaivon ritilästä töhnää; ei saa syödä lattikaivon ritilän töhnää; ei saa syödä kännykkää; ei saa syödä television kaukosäädintä; ei saa syödä digiboksin kaukosäädintä; ei saa kylässä syödä koiran kupista; ei saa kylässä juoda koiran kupista; ei saa kylässä uittaa tavaroita koiran kupissa. Ei saa kylässä syödä johtoja; ei saa kylässä syödä pistorasiaa..

Voi Kissanminttu-parkaa. Juuri kun hän on oppinut ryömimään kunnolla eteenpäin ja pystyy hissunkissun vaihtamaan huonetta, hän löytää itsensä Ei-Ei-maasta ja maata vartioi kaksi isoa Ei-Ei-poliisia.

Satuhäät

Katselimme eilen kotosohvalta Satuhäiden jaksoa, jossa naispari, Anu ja Terhi menevät naimisiin. Siinä kyyneltyi poski ja toinenkin (sohvatyynyt sentään säästyivät).

Selitimme lelukaaren alle parkkeratulle Kissanmintulle, että siellä ne köllivät, Anun ja Terhin vauvat mammojensa masuissa, pimeässä ja lämpimässä eivätkä tiedä mitään siitä, mitä nyt tapahtuu. Niinkuin köllit sinäkin viime kesäkuussa. Kissanminttu kirskui takaisin monimerkityksellisesti.

Tulipallo

Olen kirjoittanut niin paljon, että oikean lapaluun alla on kuuma kipeä pallo. Olen kirjoittanut paljon, mutta olenko kirjoittanut hyvin, sitä epäilen. Kun olin kotona, ajattelin usein, miten miellyttävää on väsyä työstä ja tulla perjantaina kotiin niin että tietää tehneensä jotain.

Kodin työt sen sijaan, niiden toisto uuvuttaa ihmisen (lue: naisen). Samojen tuttipullojen pesemistä samalla pulloharjalla kolme kertaa päivässä. Perunaa ja porkkanaa kattilassa porisemassa. 4 x 19 pientä elefanttia ja varovainen siirto pinnasänkyyn. Pesukoneen tyhjennys, ripustus, täyttö, puhtaiden taittelu, kaappiin siirtely, tyhjennys, ripustus, täyttö.

Pyykkivuoren keskellä haavekuvat työssäkäynnin palkitsevuudesta kasvavat nopeasti kuin pavunvarsi. Unohtuu itsensä alttiiksi laittamisen tunne ja epävarmuus, jota huoli työn jatkuvuudesta pahentaa. Juoksisipa palkka jos ei ihan vakityössä, niin olisipa edes pitempi pätkä! Nyt on tiedossa tuloja vain syksyyn asti. Tyhjennys, ripustus, täyttö. Pelkäänpä että tässä käy vielä niin että syksyllä Pikkukarhu saa töitä ja minä en. Yhtäkkiä onkin taloudellisesti järkevää, että minä jäänkin kotiin hoitamaan Kissanminttua, sillä kotihoidontuki lisineen on enemmän kuin työttömän peruspäiväraha. 794 x 19 elefanttia!

Miksi olen kuollut niin monta kertaa

Ehdimme vihdoinkin katsoa Pikkukarhun kanssa viime viikonloppuna nauhoittamamme televisioelokuvan Tytärtäni ette saa (What Makes a Family, USA 2001). Kuten tavallista, elokuva kertoi huoltajuustaistelusta ja siihen tarvittiin yksi kuollut lesboäiti (happy end oli siinä, että sosiaalinen äiti sai oman lapsensa virallisen vanhemmuuden). Kertomuksissa me kuolemme usein. Myös omissa kertomuksissamme.

Juuri ennen sairaalaan menoa tein paperin nimeltään 'Viimeinen tahtoni'. Ruusa ja Muusa todistivat allekirjoitukseni oikeaksi. Paperissa luki näin:

Minä, Ein Tell (hetu) ilmaisen tällä asiakirjalla viimeisen tahtoni koskien syntymätöntä lastani, jota odotetaan syntyväksi heinäkuussa 2005. Toivomukseni on, että mikäli minä kuolen tai muuten menetän lopullisella tavalla kykyni lapsen huoltajana, lapsi annetaan huollettavaksi ja adoptoitavaksi rekisteröidylle puolisolleni Pikku Karhulle (hetu), tai mikäli adoptio ei olisi jostain syystä mahdollinen, hän saisi lapsen huoltajuuden. Myös adoptioprosessin ajan toivon lapsen olevan Pikku Karhun huollettavana. Koska lapsi on yhdessä hankittu Pikku Karhun kanssa yhteiseksi lapseksi, katson tämän järjestelyn olevan mitä enimmissä määrin lapsen edun mukainen ja tukevan lapsen emotionaalista kehitystä, perheyhteyttä ja muuta hyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla.

Harmaan puun kylässä 15.7.2005

Nyt kun Kissanminttu on jo maailmassa, ja Pikkukarhu on saanut käräjäoikeudelta oheishuoltajuuden, uuden viimeisen tahdon kirjoittaminen on päässyt unohtumaan. Olisi aika jo pistää se ajantasalle. Vaikka lastaan ei voi Suomessa testamentata, on meille arvokas jokainen asiakirja, josta voisi olla hyötyä Pikkukarhun ja Kissanmintun perhesuhteen säilyttämiseksi, vaikka minä sattuisin kuolemaan. Kolmiapilaperheillä nämä kuviot ovat vielä monimutkaisempia kuin kahden äidin perheillä yleensä. Vaikka perheen sisäinen adoptio tulisikin lähivuosina Suomessa mahdolliseksi myös samaa sukupuolta oleville pareille, epäilen ettei se onnistu meille, koska Eemeli on tunnustanut isyyden. Eemelin pitäisi luopua virallisesta vanhemmuudestaan, ja jotenkin minun on vaikea uskoa, että hän suostuisi siihen.

Olemme puhuneet satakunta kertaa siitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. Tai joutuisin koomaan. Me olemme puhuneet siitä, ystävämme ovat puhuneet siitä. Me olemme puhuneet siitä raskaana oleville ystävillemme: tehkää nyt paperit kuntoon jos biologinen äiti kuolee synnytykseen..

Vaikka se on totta (meidänkin ympäriltä on yhtäkkiä kuollut pikkulasten vanhempia, esimerkiksi liikenneonnettomuudessa), ei voi olla kysymättä kuinka monta kertaa lesbon on kuoltava populaarikulttuurissa ennen kuin me saamme perheoikeutemme? Kuolevista biologisista äideistä tulee ensimmäiseksi mieleen mieleen Teho-osasto (kuvio Weaver& Sandy & baby) sekä Paistetut vihreät tomaatit. If These Walls Could Talk 2:ssa* (USA 2000) heteronormatiivisen kulttuurin julmaa torjuntaa alleviivaa Edithin (jota Vanessa Redrgave loistavasti esittää) leskeytyminen.

En tiedä. On niin paljon muuta mistä ei lainkaan puhuta. Meillä on viime päivinä käyty ravisuttavia riitoja kotitöiden ja lapsenhoitovastuun jakamisesta. Arkisia, tylsiä, hapantuneen tuttelin hajuisia riitoja. Heteroperheen keskimääräisestä arjesta ne eroavat ehkä siltä osin, että meillä on pyrkimys täydelliseen tasajakoon**. Sen taustalla on - ehkä ei lopultakaan pelkkä ylevä feministinen politiikka (meille feministinen politiikka on ylevää) - vaan molempien rakkaus Maailmaan: työhön ja yhteiskunnallisen osallistumiseen. Nämä seinät eivät osaa puhua, mutta ne osaavat hiipiä toisiaan likemmäs. Salakavalasti ja hiirenhiljaa, kunnes kotivanhempi tuntee tukehtuvansa. Ilmiöllä on jo kaksi täysikasvuista todistajaa.


*Tosin tuo episodi-tv-elokuva sisältää myös Hei me inseminoidaan! -tarinan, alati toistuva motiivi sekin.
**Mm. erään hollantilaisen tutkimuksen mukaan kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman perheissä kotityöt jaetaan tasaisemmin kuin heteroydinperheissä. Mutta eipä se mikään automaatti ole, tietenkään.

Kaksi

Olen aloittanut työt. Askeleeni on hyvin kevyt matkalla työhuoneelle, silloin kun sinne suinkin vain ehdin. Kaikenlaiset järjestötehtävät lennättävät kokouksissa ja tapahtumissa minua pitkin kaupunkia - jokin hurpa niihinkin olisi kyllä saatava. No joo, nyt oli naistenpäivä, feministisen vuoden ruuhkaviikko. Ensi viikolla teen jo täyden viikon opetuksen suunnittelua. Ihan-varmasti-juu-takuulla.

Sain naistenpäivänä lahjaksi Pikkukarhulta Märta Tikkasen omaelämäkerrallisen teoksen Kaksi. Kiistelemme Pikkukarhun kanssa siitä, kumpi on kumpi. 'Jos väität, että sinä olet Märta, niin sinulla on kyllä tosi paha kotiäitikriisi', sanoin tänä aamuna (Pikkukarhulla on, oikeasti, kuuntelen kun hän puhuu minun parin kuukauden takaisia lauseitani omalla suullaan).

Meissä on annos Märtaa ja Henrikiä molemmissa - toivottavasti ei ihan yhtä paljon, ei ihan yhtä raadollisesti kuitenkaan. Kirjassa on paljon tunnistettavaa, koska olemme samalla alalla . Mutta moiseen hengästyttävään luomistahtiin meistä ei yllä kumpikaan. Toisaalta, se mitä me 'luomme' on usein epämateriaalista ja vailla copyright-oikeuksia, me kun molemmat satumme olemaan koukussa politiikkaan.

Kirkasta vettä

Painan kyyneleet takaisin, vaikka tiedän että se voi olla vaaraksi. Janoan elämää, sillä olen surun happamaan maitoon kyllästynyt. Jossain sisälläni kuuluu vaimea ääni, tauoton marmatus - minä puhun veljelleni: 'Miten sinä meille tämän teit! Kuinka kehtasit varastaa meiltä ilon ja toivon?'. Sinnikäs ääni on hyvin hiljainen, en usko niin pieni ääni pääsee läpi kuoleman paksuista porteista.

Näin itseni television ruudussa yhtenä päivänä: karseaa, miltä näytin. Väsyneeltä, kuluneelta, kuin jonkin liian suuren alle jääneeltä. Suru ja uupumus iholla kuin huutomerkki. En suostu siihen, että elämäni juuttuu tähän. Tahdon oman elämän, tahdon lakata kantamasta lapsuudenperheeni taakkoja. En tiedä, onko se mahdollista, vai tarkoittaako se itsensä huijaamista: surun pakenemista ja kieltämistä.

Keijuja keskitalvella

Mullan alla on jo pitkään ollut tauolla ja nyt jäi L-koodikin tauolle - tuskastuttavaan kohtaan, kun Tina lojui jossain teho-osastolla ja Bette esitteli dramaattisesti maailmaan tullutta vauvaa ystäväpiirille (minun oli pakko käydä kurkkaamassa netistä, jääkö Tina henkiin). Tuntuu, ettei televisiosta tule enää mitään, paitsi Taisteluplaneetta Galactica, joka tulee niin myöhään etten ole koskaan hereillä. Ja meidän perheellä on kroonisen aika- ja univajeen lisäksi krooninen videonauhavaje.

Niinpä olen alkanut lukea pitkästä aikaa. Kun Kissanminttu on mennyt nukkumaan, me istumme sängyssä vieretysten ja luemme lukulampun valossa kirjojamme kuin kaksi keski-ikäistä rouvaa (minä olen keski-ikäinen rouva, Pikkukarhu on nuorempi, vasta tulossa kolmenkympin kriisiin).

Kun Pessi kuoli, en ensin pystynyt lukemaan edes sanomalehteä. Sitten pakotin itseni lukemaan otsikot joka päivä. Sitten kokeilin varovaisesti fantasiakirjallisuutta, ja huomasin pystyväni lukemaan sitä. Aloitin nuorisokirjallisuudella: ensin luin yhden Artemis Fowlin, sitten luin Herbie Brennanin Keijujen sodan, sitten Cornelia Funken Mustesydämen. Jostain syystä kirjoissa, joita luin, piti olla keijuja... edes muutama.

Keijuista siirryin noitiin, sillä viimeeksi luin Ursula K. Le Guinin Näkemisen lahjan. Kirja käsittelee periytyvää väkivaltaa lahjakkuutena: päähenkilö Orrec kapinoi 'lahjaansa', sukurasitettaan, vastaan. Hän menettää läheisiä ihmisiä ja joutuu elämään jonkin aikaa sokeana. Kirjassa kuvataan surua koskettavalla tavalla:

Sureminen on kumma juttu, vähän niin kuin sokeana oleminenkin: sitä pitää opetella. Me kaipaamme lohtua surussamme, mutta ensimmäisten kyynelten jälkeen, kun kiitokset on lausuttu ja hyviä aikoja muisteltu ja valitukset esitetty ja hauta luotu umpeen, surussaan jää yksin. Sen taakka on yksin kannettava. Miten siitä selviää, riippuu ihmisestä itsestään. Tai siltä minusta näyttää. Kenties minä olen niin sanoessani kiittämätön Grytä ja talonväkeä ja valtapiirin ihmisiä kohtaan, kumppaneita joita ilman en olisi varmaan jaksanut kantaa taakkaani tuona pimeänä vuonna.
Siksi minä sitä kutsuin: pimeäksi vuodeksi.
Siitä kertominen on kuin yrittäisi kertoa unettoman yön kulusta. Mitään ei tapahdu. Ajatukset pyörivät, hetkeksi torkahtaa ja herää jälleen; pelot tulevat ja menevät, ideat eivät selkiydy ja älyttömät sanat vaivaavat ajatuksia, ja sitten painajainen säpsähdyttää ja aika tuntuu pysähtyvän, on pimeää eikä mitään tapahdu.
(Le Guin: Näkemisen lahja, s. 185-186, suom. Kristiina Rikman)

Pulaa ajasta ja unesta

Arki on mennyt kauheaksi hössötykseksi. Huomaamatta olimme molemmat jättäneet lukuisia asioita helmikuulle, kun sittenhän olemme molemmat kotona. Nyt juoksemme asioilla joka päivä ja jonotamme toisiltamme aikaa tälle ainoalle nettikelpoiselle tietokoneelle.

Kiirettä ei paranna haperoitunut muistini. Ja Pikkukarhun muistikin hapuilee, sillä Kissanmintun yöt ovat kovin vaihtelevia, emmekä ole saaneet univajetta korjattua missään vaiheessa. Minun voimiani ja muistiani syö vielä suru.

Elämässämme on liian monta liikkuvaa osaa. Kalenteri pudottelee tapahtumia ja deadlineja syliimme harva se päivä. Havahduin eilen kahden pienen apurahan dedikseen ja yhden konffapaperin myöhästymiseen. Silmät soikeina olen tuijottanut ruutua ja yrittänyt ajatella kahdella eri kielellä työasioita, jotka ovat olleet melkein vuoden verran poissa. Tänään olen kirjoittamisten lomassa hakenut ohjaajan työhuoneelta lausunnon ja kiidättänyt yhden hakemuksen naapurikaupunkiin hakemusarvioijan työhuoneelle, koska postiin hakemus ei enää ehtinyt.

Meidän pitäisi istua alas ja tutkia, mistä kaikki kiire syntyy, ja alkaa purkaa tätä sotkuista lankakerää. Jossain on langanpää. On se siellä jossain.

Laatuaikaa

Äitini sai kuin saikin perunkirjoituspaperit allekirjoitettua, ja lisäksi näyttää siltä että olen löytänyt työtilan mukavasta työyhteisöstä. Ja vain vajaan puolen tunnin bussimatkan päästä. Jo kolmen viikon kuluttua pääsen töihin (jihaa!) .

Kodin seinät ovat tulleet tuttuakin tutummiksi ja alkaneet viime aikoina kuin itsekseen hivuttautua toisiaan kohti. Pikkukarhu vasta totuttelee kotiin jäämiseen, mutta olen saanut jo todistaa yhden paskahalvauksen aiheesta 'En ole puhunut yhdenkään aikuisen kanssa moneen päivään!!' Se ei itse asiassa pitänyt paikkansa, Pikkukarhu oli edellisenä iltana pelaamassa, mutta se on kuulemma urheilua eikä seurustelua.

Minä tein tänään yksin jännittävän retken Pasilan Lidliin ostamaan edullisia vaippoja. Se on sitä aikuisten omaa laatuaikaa, nääs.

Pipanoita, papanoita

Se niistä onnen pipanoista: pari tuntia ennen paikkakuntansa oikeusaputoimiston aikaa äiti soitti humalassa. "Et ole oikeustoimikelpoinen, jos olet humalassa" yritin sanoa. Mutta mitä sillä on väliä - en tiedä ehtiikö siinä ajassa juoda niin paljon vettä, että selviäisi riittävästi. Se, saiko hän paperit allekirjoitettua, jää nähtäväksi. "On niillä ollut ennenkin asiakkaita, jotka tulee sinne humalassa" Pikkukarhu lohdutti.

Kysyä tietenkin sopii, mikä on se manipulatiivinen logiikka, joka sai hänet soittamaan minulle nyt, kun hänellä ei edes ollut kiireellistä asiaa (muistolaattojen hinnoista).

Tilkkuja

Kävimme viikonloppuna Ruotsin risteilyllä. Laivalla minua hiukkasen kirpaisi: "Tätäkö tämä nyt tulee olemaan?" kysyin Pikkukarhulta. "Kohta me asutaan rivarissa jossain Perä-Espoossa, johon menee vain yksi bussilinja ja viimeinen bussi perjantaisin puoli yhdekältä illalla. Sitten meillä on 1-2 vanhaa autoa, jotka ovat koko ajan rikki ja kaksi koiraa, jotka ei mahdu minnekään. Ja lasta saa ajeluttaa koko ajan jonnekin koska siellä ei ole mitään muuta kuin metsää." "Mutta eihän meillä ole varaa rivariin" sanoi Pikkukarhu äänessään haikeutta. (saattaisi meillä ollakin: ei ostamiseen, mutta vuokraamiseen)

Matka oli kuitenkin ihan mukava. Onnistuimme jopa syömään buffet-illallisen niin että haimme ruuat vuorotellen ja Kissanminttu makoili pöydän vieressä vaunuissa leikkien tyhjällä salmiakkiaskilla. Pienet välinatinat menivät ohi toisella kädellä vaunua hytkyttäen. Tukholmassa vietimme päivän Haitulan kanssa, joka on siellä työkomennuksella. Kävimme konditoriassa sekä kirjakaupassa ja söimme maittavan lounaan Torgetissa, joka oli meille kaikille ihan hauska uusi tuttavuus. (Seuraavaksi Haitula lähtee Teksasiin. "Tulkaa sinnekin" hän sanoi ja me huokailimme kaihoisasti).

Matkaa tosin varjosti Kissanmintun sitkeä yskä, joka yöllä herätti meidät kaikki kolme tunnin välein sekä iso huoltajuuteen liittyvä riita, joka meillä on meneillään Eemelin kanssa. Mutta siitä joskus myöhemmin.

Onnen pipanoita: sain yllättäen vapautuksen perunkirjoitukseen osallistumisesta. Isäni ehdotti sitä ja äiti hyväksyi ilman suurempia vastalauseita. Lisäksi pientä tuntityöhommaa on tiedossa Pikkukarhulle kevään ja kesän mittaan. Ja itselleni on tiedossa syksyksi ainakin kuukauden verran töitä. Meidän työelämätilkkutäkki saa lisää pieniä tilkkuja, ja on taas helpompi hengittää.

Supliikkimies

Menin alkuviikosta Elannon hautaustoimistoon hankkiakseni pienen metallilaatan Pessin puiseen ristiin. Minua ryntäsi palvelemaan entuudestaan tuntematon miesvirkailija, oikea myyntitykki: "Ei missään nimessä ette voi hankkia tuollaista pientä, se ei kestä ulkona vuottakaan!" Hänestä minun olisi pitänyt ostaa kahden kämmenen levyinen painava laatta, joka yleensä kiinnitetään kiveen, hinta 250-280 euroa. Hän seisoi käytävällä ja huusi myyntipuhettaan. 'Menee yli meidän budjetin, eikö todellakaan ole pienempää..' yritin turhaan saada suunvuoroa. Kävelin sitten tyynesti ulos liikkeestä. Ulkona en enää ollut niin tyyni: kahlasin lumessa Töölön katuja ja nielin kyyneleitä.

Tänään Hesarissa oli m.a. professori Eva Gottbergin mielipidekirjoitus varattomien kuolinpesien hoitamisesta, jossa aivan järkevästi vaadittiin suunnittelua näiden pesien hoitamisen kehittämiseksi, jopa korvausta asiainhoitamisesta. Mutta. En voinut olla hätkähtämättä kun luin: 'Valtionkonttorin olisikin syytä luoda erilliset toimintaohjeet näiden pesien varalle (---) tilanteissa, joissa omaiset kääntävät selkänsä pesälle." Me emme kääntäneet selkäämme millekään. Mutta tämä tie on ollut hyvin raskas tarpoa. En sanoisi kenellekään, että hänen tulisi kulkea sama reitti. Itsemurhan tehneen omaisen kannattaisi säästää itseään, jos vain keksii keinot siihen - tukea on vaikea löytää.