Hyväksytty!

Meidät... eikunsiis... hedelmöityshoitolaki on juuri hyväksytty eduskunnan toisessa äänestyksessä äänin 104-54 (tyhjiä 3)!

Ei vieläkään

Eilen piti olla hedelmöityshoitolain viimeinen eduskuntaäänestys. Kyttäsimme sitä netistä koko illan Pikkukarhun kanssa. Mutta pahkeinen, iltapäivällä alkanut täysistunto ei päässyt äänestykseen saakka koko iltana, keskustelivat vain. Kymmenen tienoilla tuli tieto, että se on siirretty tälle päivälle. Täysistunto alkaa klo 15 ja äänestys on nostettu ohjelmassa ihan alkuun.

Suuri ja ihmeellinen

Kissanminttu nukkuu! Hän on nukkunut yöt läpi jo kolmisen viikkoa. Olemme puhuneet siitä Pikkukarhun kanssa ihan hiljaa ja varovasti, ettei Vauvojen Onnetar, Tuo Suuri ja Kunnioitettava, loisi meihin pistävää katsettaan ja hönkäisisi kakkavaipparoskikselta lemahtavaa kirousta yllemme liiasta ylpeilystä... Olemme viisastuneet, sillä ne pari kertaa kun Kissanminttu on nukkunut kaksi yötä peräkkäin hyvin, ja olemme alkaneet siitä ilakoimaan, on seurannut noin 11 täydellisen rikkonaista yötä (täydellisen rikkonainen = tavanomaisen 3-4 heräämisen sijaan 10-20 heräämistä).

Odottelen aivojeni palautumista, ja ennen kaikkea, murentuvan muistini palautumista. Ei siinä mitään, että muistan opiskelijoiden nimet jatkuvasti väärin ja tarjoan lähdevinkkejä jollekulle, joka ei niitä ole kysynytkään. Mutta pahempaa oli, kun näin tuttavani taannoin ja kysyin oliko hän ollut muutama viikko sitten kuuntelemassa yhteisen tuttumme väitöstä. "Jooo-o. Mä istuin Eintel sun kanssa samassa pöydässä karonkassa". Siinä pöydässä istui noin kahdeksan ihmistä. Huokauksien huokaus.

Toiveikkaana odotan sitä aamua, kun herääminen ei enää tunnu siltä kuin kaksi vanhaa kampelaa röhnöttäisi silmäluomieni päällä.

Aidan takaa

Eduskunnan suuri valiokunta on tänään antanut siunauksensa uudelle hedelmöityshoitolaille, sellaisenaan mistä viime viikolla suuressa salissa äänestettiin. Oloni on lievästi helpottunut, tätä odotettiinkin. Mutta riemukas oloni ei ole.

Jollain lailla voitto* tässä kiistassa on vaatinut liikaa voimia ja myönnytyksiä, jotta jaksaisin olla sillä lailla iloinen kuin parilain hyväksymisen jälkeen. tuolloin liihoittelin viikkotolkulla puoli metriä maanpinnan yläpuolella, pieni vaaleanpunainen cumulus-pilvi tassujen alla.

'Mitä me voitimme? Pidemmät klinikkajonot?' kysyy pieni hapan ääni sisälläni. Ja toinen, vanhempi ääni vastaa rauhallisesti, että ehkä me voitimme jo sisäisen adoption ja isyysloman muuttamisen sukupuolivapaaksi - ja jopa ulkoisen adoption.

Niin, en tiedä. Tulevaisuus näyttää, mitä me nyt voitimme. Voitimmeko kevyemmät seuraavat taistelut.

***

Ainakin me voitimme polvirukoilijat. Viime torstaina sateenkaariperheitä ja heidän tukijoitaan oli eduskuntatalon edessä kolmesataa ja vastamielenosoittajia Netmissionista (osa Helluntaiherätystä) kymmenisen kappaletta. Heillä oli kovaäänisemmät kaiuttimet. Kun lauloimme 'pienet sammakot, pienet sammakot, ne lystikkäitä on', vasemmalta mellakka-aitojen takaa kaikui helvettiä ja kadotusta. Netmissionin sivuilla oli edeltävinä päivinä riemuittu siitä, että päästään tapaamaan oikeita homoja ja lesboja. Onneksi poliisi (pyynnöstämme) eristi meidät toisistamme.

Olimme kutsuneet Yhteys-liikkeen edustajan paikalle ja hän osoitti tukensa, toivottaen siunausta perheillemme, mutta sitä ei aitojen takana kuultu. Heillä oli liian kiire. Tämä maa on nimittäin menossa kovasti hunningolle, kuulemma.

Ehkä tapahtuneesta on vaikea suuresti iloita, koska matka on ollut niin pitkä, ja vuosien saatossa on joutunut kuuntelemaan niin paljon pahoja sanoja?



*enintä mitä nyt enää voisi tapahtua, olisi että tämäkin lakiehdotus kaatuisi. Se on näiden äänestysten jälkeen lähinnä teoreettinen mahdollisuus.

JEEEEEEE!

Hei me voitettiin, me voitettiin, me voitettiin!!

Ääniero oli kaksikymmentäkaksi ääntä. Jess! Se ei jätä millekään spekulaatiolle enää tilaa. (ja suuressa valiokunnassa tämä ei enää muuksi muutu)

Ja kello lyö

Kissanmintun uusi rakkaus ovat kellot. Hän katselee jotain telkkariohjelmaa ja kiljaisee 'klocka!' jos jonkin huoneen peräseinällä on kello. Kun kysyn "missä kello?", hän vastaa "klocka!" ja osoittaa seinäkelloa. Orastavaa kaksikielisyyttä siis (tosin nappi ja knapp menevät sekaisin niin että hän kutsuu nappeja kakaksi).

Tänään tasan kello yhdeltä lyö iso kello, sillä silloin alkaa eduskunnan istunto, jossa käydään ratkaiseva äänestys hedelmöityshoitolaista. Tänään saamme tietää, mihin suuntaan tämä maa on menossa. Saamme myös tietää, onko monen vuoden uurastus mennyt hukkaan.

Ääneni on käheä iskulauseiden huutamisesta eilisessä miekkarissa. En pääse lehterille seuraamaan äänestystä, sillä opetan juuri silloin. Odotan tunnille tekstaria Pikkukarhulta. Putoan ehkä tuolilta, on tulos kumpi tahansa.

Kynttilä

Me sytytämme kynttilän, kun joku on kuollut. Ihmisen voi tappaa, ihmisoikeuksia ja janoa niihin ei koskaan.

---

Anna Politkovskaja oli tuttavantuttavamme. Hänen murhansa ei hipaissut kovin läheltä, mutta riittävän läheltä.

Mietimme huolestuneina kaikkia tuntemiamme toimittajia, miten vaarallinen ammatti se voi olla jossain toisessa maassa. Kuinka meidän omassa polittiisessa työssä edessä on kuitenkin pääasiassa vain penseyttä ja tyhmää puhetta - uhkailuun törmää tosi harvakseltaan (en ole ainakaan vuoteen saanut yhtään vihameiliä).

Miekkariin, miekkariin!

Eilisessä tiedotustilaisuudessa lakivaliokunnan jäärät perustelivat hedelmöityshoitolain rajaamista heteropareille yhteiskunnan arvoilla. Jossain taustalla kuulen Räsäskän hykertelevän ja hierovan käsiään (yhteen hierotuista käsistähän lähtee sellainen ääni kuin kahta kopiopaperia hangattaisiin yhteen).

"Yhteiskunnan arvot" on ilmeisesti se teksti, joka on kirjoitettu siihen pamppuun, jolla meidän lapsiamme halutaan hakata päähän. Nyt ja tulevaisuudessa. Kovin on kaunis präntti, täytyy sanoa. Ollakseen välineessä, jota käytetään lasten satuttamiseen.

Me hiomme banderollitekstejä ja valitsemme mukaan otettavaa rekvisiittaa. Mielenosoitus on ensi torstaina, eduskuntatalon edessä viideltä.

Mielenosoituskutsun löydät täältä:
www.toivottulapsi.com

Siistiä

Asunnon näytöt ovat alkaneet. Päivämme on täynnä siivoamista, siivoamista ja siivoamista. Luulin ennen, että pahin kotisotkun lähde on paksuturkkinen, uimahullu koira, joka karkailee ojiin ja lammikoihin. Vähänpä minulla oli elämänkokemusta... Ei ole yksivuotiaan voittanutta!

Kissanminttu nukkuu nyt päiväunia, ja olen tänään siivonnut asunnon kahdesti - mukaanlukien kalaperunasoseen kaivaminen niinimaton uumenista. Patterin välissä sitä on vielä vähän. Saamme siivota vielä kolmannen kerran, sillä hän ehtii olla hereillä runsaan tunnin ennen asunnon katsojaa...

Seitsemän tikkua laudalla

Tein mennä viikolla pikasukelluksen pohjamutiin, kun Hesari uutisoi*, että Helsingin seudulla joka neljäs lapsi elää päihde- ja/ tai väkivaltakodissa. Aihe nousi esiin monilla foorumeilla ja puhuimme myös Pikkukarhun kanssa sijaislapsen ottamisesta. Tosin se ei olisi mahdollista ennenkuin Kissanminttu on isompi (....ja pliis kunnes me saamme nukkua riittävästi).

Koska minulla on omaa aikaa vain noin suurinpiirtein ratikkamatkat, tein mutasukelluksia työmatkojen aikana. Muistelin lapsuudenympäristöäni, kahta sukulais- ja ystäväperhettä, joiden kanssa vietimme suurimman osan vapaa-ajasta. Kolme naista, kolme miestä, seitsemän lasta. Jokaisessa perheessä väkivaltaa, aseiden kanssa heilumista ja tappouhkauksia (ja lemmikkieläinten ikkunasta heittelyä ynnä muuta vastaavaa - täydennä kuva). Yksi niistä oli oikea kunnon tappoyritys, se jonka Vinski näki.

Kaksi isistä on kuollut jo kymmenen vuotta sitten, molemmat alkoholisteja. Vinski sairastui psykoosiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, LSD:n ansiosta, sanottiin . Ja sitä rataa on Vinskin elämä kuulemma mennyt. Viime syksynä lähti Pessi.

Me muut, me porskutamme, pidämme arjesta kiinni kynsin ja hampain. Kuka meidät pelasti? minut pelasti Pessi, ja lastensuojelu sitten kun Pessi ei enää asunut kotona. Minusta ei ollut pelastamaan Pessiä, vaikka uskoin niin viimeiseen saakka.





*Tosin, hämmentävää kyllä, asiantuntijahaastateltavanaan Mirjam Kalland, joka viime syksynä Ajankohtaisen Kakkosen 'Lapsentekoillassa' käsittämättömällä tavalla samasti kaikki maailman yksinhuoltajat ja lapsen tieten tahtoen hedelmöityshoidoilla hankkineet yksinhuoltajanaiset.

F!

Ääntenlasku on vielä vähän kesken, mutta Ruotsin Feministiskt initiativ -puolue ei omien sivujensa mukaan ole saanut valtiopäiville ainuttakaan edustajaa. Harmillista. Ehkä se olisi muuttanut joitain - niin kuin aikoinaan vihreiden tulo eduskuntaan ympäristökysymysten vähittäistä valtavirtaistumista..

Ruotsissa feminismin asema on kovin erilainen kuin Suomessa. Siellä kaikki kiiruhtavat kutsumaan itseään ja puoluettaan feministiseksi, niin että lopulta feminismistä tulee jonkinlainen vesitetty versio: yhdenkoon vaate, saumaton ja venyvä, kaikille sopiva. F! on ollut virkistävä yritys haastaa tuo ilmiö. Vaan nyt tuli takapakkia.

Äiti sanoo, älä osta

Käyn sisäistä taistelua kenkäosastolla. On pakko ostaa uudet kengät syksyksi, sillä raskaus painoi jalkaholvia alas ja kasvatti jalkaa numeron verran. Kenkien olisi hyvä olla siistit, jos meinaan tästä vielä suoriutua työelämään (off apurahapätkätutkijaksi).

Äidin ääni sanoo "Ne on hyvät. Ne on nahkaa ja alennuksessa, nahka kestää monta vuotta'. Äiti sanoo 'Mutta älä osta mokkaa syksyksi'.

Ongelmani on, etten halua näyttää nelikympiseltä, vaikka olen kohta 40. Vastaliikkeenä ostelen sitten jotain 19-vuotaitten kenkiä. Miltä aikuiset, alle nelikymppiset (minulla on ikäkriisi) näyttää, sitä en tiedä. Kolmekymppiset hete..eikun siis kolmekymppiset virkanaiset?

Ostan ne epäkäytännölliset tekomateriaalikengät, joissa on jotain omituista. Ne eivät edes istu kunnolla ja korkokin on outo. Mutta ne ovat tarjouksessa (kuten myös ne tumman siniset loafferit joita äidin ääni markkinoi minulle) ja ne ovat jotenkin kaiken rajalta ja välistä. Riittävästi omituiset.

Mammonan houkutukset

Saimme isomman asunnon! ..meni pari päivää ja löysimme itsemme Indiq desingnista ihastelemasta ruokailuryhmiä, joihin meillä ei ole varaa.

Ruokailuryhmiä, jo on aikoihin eletty. Meidän bopomaisuutemme vain syvenee (vai onko se vain ikivanhaa & ihq'a pikkuporvarillisuutta?). Onneksi olemme liian köyhiä ollaksemme oikeita bopoja...

Säläpätkää

Pikkukarhu on ulkomailla konffassa ja Kissanmintun yöt ovat minun vastuullani yksin. Toissayönä hän heräsi vain kerran, ja ehdin jo riemastua. Mutta viime yö oli taas sitä itseään: heräämisiä tunnin välein. Nyt porisee espressokeitin hellalla, sillä en ehtinut nukkua hänen päiväuniensa aikaan. Ne kestivät ruhtinaalliset 1h 9 min. Ja sieltä hän heräsi raivoissaan: - liian väsynyt uudelleen uneen upotettavaksi...

***

Olemme edenneet asumisoikeusasuntojonossa. Ehkä jo ennen joulua pääsemme muuttamaan isompaan. Isompi asunto, isommat menot.. Minulla on tuntitöitä (opetusta) syys-lokakuuksi, Pikkukarhulla marraskuuksi (arviointitehtäviä), minulla on puolikasta tammi-helmikuuksi ja Pikkukarhulla n. 70% päivää. Olemme pistäneet vetämään Kissamintun päiväkotihakemuksen tammikuuksi. Pari päivää sitten sain vinkin yhdestä pian hakuun tulevasta alan työpaikasta ja juuri kun olin ehtinyt kuvitella millaista olisi päästä keskituloisten kastiin, kuulin ettei paikkaa täytetäkään (voi valtiosektoria).

****

Kotiäidin hohtohetki, osa 2: pääsin Espoo Cinéseen katsomaan yhden elokuvan, Giselan. Se oli kammottava saksalainen pätkä rappioalkoholisteista betonilähiössä. Lähdin kesken pois. Melkein pääsin katsomaan tanskalaisen En Soapin. Se on kuulemma oivallinen transteemainen elokuva. Mutta se tulee varmaan Vinokinoon. Jonain vuonna. Tuleehan? huokaa epätoivoinen kotiäiti haikeankaihoisasti.

Kotirouvan hohtohetki

Kissanminttu nukkuu juuri ainokaisia puolentoistatunnin päiväuniaan ja minulla on hetki aikaa kirjoittaa työmeilejä ja blogata.

Saan taas maistaa kotiäityden iloja, kun Pikkukarhu on mennyt kahdeksi viikoksi töihin. Lisäksi Eemelillä on harjoituskausi päällä, mikä tarkoittaa että hän näkee Kissanminttua tavallista vähemmän, kaksi tuntia viikossa (ja onneksi sentään yhden sunnuntain) . Pikkukarhukin tekee töitä seitsemänä päivänä viikossa ja pahimmillaan 14 tunnin työpäiviä. Plus Kissanmintulla on kova flunssa, joka saa hänet itkemään öisin (en vieläkään ymmärrä mikä logiikka siinä on, että kipeää lasta ei kissanminttulaiskoulukunnan mukaan voi nukuttaa sylissä kuin edestakaisin kävellen - miksei riitä, että istuu sohvassa ja keinuu?)

oih, sieluni palaa Espoo Cinéseen! jospa ehtisin katsoa edes yhden tai kaksi elokuvaa.

Keskiluokkamyrkytyksessä

Kävimme asuntomessuilla ja... sain lievähkön keskiluokkamyrkytyksen. Missä nämä ihmiset tekee töitä? Kysyin Pikkukarhulta yhä uudestaan. Miksi sängyn pitää olla niin suuri, että sen ympäri mahtuu hädintuskin kävelemään makuuhuoneessa, eikä makuuhuoneeseen sitten mahdu muuta? Miksei samantien rakenneta alkoveja! Ja mihin kirjahyllyt laitetaan?

Mietimme myös, millaisia juhlia nuo mielikuvitusihmiset mahtavat järjestää, kun suurimmasta osaa asunnosta on tehty yhtenäinen oleskelu- & seurustelutila? Keitä sinne juhliin tulee ja katsotaanko niissä juhlissa taulutelevisiota (jos vieraat tulevat naapuritaloista niin eikö siihen taulutelevision katselemiseen ja pihalla grillaamiseen ala pian kyllästyä)? Viihde-elektroniikka, mitä kallein, oli asunnoissa kunniapaikalla, kuin alttarilla, mutta työtiloja ja omaa rauhaa ei tuntunut löytyvän mistään sisätiloista.

Meillä ei ole varaa asua niin, mutta oikeastaan - eikä tämä ole katkeruutta - emme me edes halua asua niin.

Muistihäiriöitä

Tulin perjantai-iltana töistä kotiin. Pikkukarhu oli Kissanmintun kanssa pitkällä kävelyllä yhden vanhan ystävänsä ja tämän koirien kanssa. Aloin siivota. Jossain latianpesun lomassa tulin katsoneeksi kelloon. Seitsemän. Jotain minun piti muistaa? Pitikö minun muistaa jotain? Sitten muistin, että olimme sopineet että minä saan 'vapaaillan' ja voin siis mennä töiden jälkeen elokuviin tms. Ja minä käytin sen illan siivoamiseen. Mikä minusta on tullut?

Kissanmintun syntymäpäivä

Kissanminttu täytti vuosia. Tai siis yhden.

Eemeli halusi järjestää juhlat luonaan. Hän olisi halunnut kutsua noin viisikymmentä ystäväänsä ja tuttavaansa. Pikkukarhu olisi halunnut kutsua noin viisikymmentä Karhujen suvun jäsentä. Minä olisin halunnut kutsua isäni, Momon ja Pikku Ruun vanhempineen (olen kuulemma epäsosiaalinen).

Eemelin olohuoneeseen mahtuu tiukasti ahtamalla viisitoista ihmistä. Me väittelimme, kinastelimme ja viimein riitelimme. Lopulta vieraslistalla oli muutamia sukulaisia ja kummit, parikymmentä vierasta. Kakkua, kahvia, kuohuviiniä. Sitä perinteistä, tiedättehän. Kunhan olimme ensin juosseet kauppaan, sillä Eemeli, joka oli luvannut huolehtia tarjoiluista, ei ollut tullut ajatelleksi, ettei kymmenen hengen kakusta riitä tarjoiltavaa yli kahdellekymmenelle hengelle.

Luulen, että hauskempia syntymäpäiviä Kissanminttu vietti kuitenkin toisena päivänä Kumpulan maauimalassa. Kissanminttu ja Pikku Ruu riehuivat kahluualtaassa. Pistimme kynttilän pullapitkoon ja pullansyönnin sivussa yritimme jutustella Ruusan ja Muusan kanssa (sen vähän, minkä lasten vahtimiselta ehdimme).

Ihmevekotin

Me ostimme tutulta käytetyn astianpesukoneen satasella. Jouduimme purkamaan yhden keittiön kaapin, eikä kone istu pesäänsä kovin kauniisti, mutta mitä siitä. On se ihme vekotin! Pikkukarhu koskettelee sitä pehmein käsin kuin kissanpentua.

Kissanmintun tultua perheeseen kotitöiden määrä on noin kahdeksankymmenkertaistunut. Emmekä me ole Pikkukarhun kanssa edes mitään siistejä ihmisiä. Kuka tahansa läheisemme voi tulla todistamaan, että olemme kaksi sottapyttyä.

Tai ehkä kotitöihin käytettävä aika on moninkertaistunut? Kissanmintun herkkäunisuus tekevät pölynimurin ja pesukoneen linkoamistoiminnon käytöstä hyvin hankalla. Ja pölynimuria hän valveilla ollessa pelkää, rikkalapiota (tai sen aarteita) rakastaa vähän liikaakin...

Olisiko meillä siistimpää, jos meillä ei olisi niin tavattoman paljon tavaroita? Pikkukarhun mielestä minulla on jonkinlainen asketismifiksaatio, joka liittyy isäni buddhalaiskauteen lapsuudessani. Ystävämme kiusaavat meitä kodinsisustuksen pikkuporvarillisuudesta, joten kuvaa aika hyvin Pikkukarhun erilaista suhdettaan esineisiin, että olen hänen mielestään asketisti... Omasta mielestäni olen vain lievästi allerginen pikkutavaralle.

Minulla oli joskus takavuosina linjana, etten voinut ostaa tai vastaanottaa yhtään uutta tavaraa (tai huonekalua tai vaatetta), ellen samantien luopunut jostakin esineestä, joka vie vähintään saman verran tilaa. Hieno idea, mutta pikkulapsen kanssa se ei vain onnistu.

Ehkä me saamme muutossa ankaran käden villityksen ja neljännes roinasta lennähtää kierrätykseen? Kunhan muutto tulee. Kunhan löydämme isomman asunnon. Sopuhintaisen, sopusuhtaisen, samasta kaupunginosasta mieluiten. Mutta siihen tarvitaan jo onnea jonkinverran.

Tuulisella museon pihalla

Seisoimme toissapäivänä Momon kanssa puoli tuntia Kiasman edessä ja valitimme toisillemme kaikesta: apurahojen pienuudesta, taideaineiden työtilanteesta, virantäyttöjen taustakähminnöistä, pätkätyökierteestä, pikkulapsiarjen kuluttavuudesta, epäonnistumisen pelon turhuudesta ja väistämättömyydestä, putoamisen pelosta... ja ennen kaikkea, niistä alle kolmekymppisistä, jotka kohta tulee ja jyrää meidät, lama-ajan sukupolven.

Lopuksi minä olin hurjan viisas ja sanoin Momolle, että hänellä on niin negatiivinen olo vain siksi, että hän on juuri jättänyt valmiin käsikirjoituksen. Että moni varmasti kadehtii häntä elämänurasta, joka kietoituu intellektuaalisuuden, kulttuurin ja luovuuden ympärille. Momo tuhahti, pisti päähänsä pyöräilykypärän ja nousi vanhan polkupyöränsä selkään.

Kuitenkin ne kaikki pelot ovat minunkin pelkojani. Eniten vetää pinnaa kireälle se, ettei minulla eikä Pikkukarhulla ei ole tiedossa mitään töitä marraskuun alusta lähtien. Joka päivä luen työpaikkailmoitukset, ja joka päivä totean että minun on ensin keskityttävä saattamaan tutkimukseni tilaan, jossa sen voi talvella jättää lepäämään muun työn takia.

Meillä on säästöjä, ja minä tiedän, että me pärjäämme (ja ystäväpiiri syytää meille vanhoja lastenvaatteita ja tavaroita, emme joudu ostamaan juuri mitään). On vain luotettava, on annettava olla, on uskallettava levätä - ainakin jossain välissä.

Kissanminttu nukkui katkounta viime yönä klo 23-24 ja 2-6, ja kiljui pienten unipätkien välit. Kissanminttu osaa jo seistä, kurottaa, osoittaa, puhaltaa, naksuttaa kieltään, hyppiä paikoillaan ja kävellä tukea vasten. Toivon että heräily hellittää, kun hänen kävelynsä kehittyy (...vai sitten kun ne noin 14 vielä puuttuvaa maitohammasta on puhjennut?). Johonkinhan sitä on toivonsa ripustettava.

Oi hiljaisuus!

Pride tuli, pride meni. Ja vei flunssat mennessään. Selkäkipukin talttui tekemällä puutöitä Pikkukarhun äidin mökillä viikonloppuna. Äh ja puh. Olen niin väsynyt viikonlopun jälkeen, että kirjoitushommiin on vaikea tarttua - en niinkään väsynyt muutaman halon hakkaamisesta vaan alituisesta sosialiseeraamisesta. Kuuden tunnin kotimatkan jälkeen pistin Pikkukarhun lupaamaan, että ensi viikonloppuun ei kuulu ainuttakaan Karhujen suvun jäsentä.

Kuinka kaipaankaan hiljaisuutta, jossa ajatus leijailee. Pikkulapsiperheen päivään ei kuulu hiljaisuutta. Meillä sitä kuuluu hyvin rajoitetusti myöskään öihin. Kissanminttu herää edelleen 5-21 kertaa joka yö.


[toim. huom. teksti on tarkastutettu Pikkukarhulla, joka sallii sen julkaisemisen (vain lievästi happamana)]

Nenä

Pikkukarhun flunssa teki viikon kunniakierroksen koko perheessä. Kissanminttu on jo parempana, mutta minä olen jämähtänyt pedin pohjalle. 'Kuumetta' on vallan 34,4 astetta, joten tuskin tämä nyt mikään tulehdus on. Oli pakko uhrata yksi työpäivä torkkumiseen - jospa näin saisin itseni kuntoon huomista Pride-marssia varten. Kylttejä on maalattu jo monta iltaa.

Ilomme ja ylpeytemme

Pride-viikko on alkanut, Pride-viikko on alkanut!!

Vaikka on todella todella kivaa, että sateenkaariväkeä lappaa ympäri maata Helsinkiin ja helsinkiläisetkin malttavat pysyä kaupungissa vielä viikon, Pride-viikko herättää aina minussa monenlaisia tunteita. Takavuosina Pridet olivat kovin sosiaalityöpainotteisia, biletyksen lomaan oli ripoteltu tukiryhmää jos toistakin niin meille ongelmatapauksille kuin omaisillemmekin. Minä olen lakannut tarvitsemasta homoseksuaalisuuden takia tukiryhmätoimintaa yli 15 vuotta sitten, joten se meni vähän ..ohi.

Nyttemmin, ehkä Vaasassa pari vuotta sitten järjestettyjen hyvin kulttuuripainotteisen Pride-viikon vaikutuksesta, ohjelma on ihastuttavasti monipuolistunut - kulttuuriohjelmaa on enemmän. Lisäksi ainakin kirjallisuussoirée Villa Kivessa lienee saanut vaikutteita Tribadien yöt ja päivät -tapahtuman jokasyksyisestä kirjallisuusiltapäivästä Villa Kivessä.

Mutta. Sitten tulee mutta. Mikä on tuo salaperäinen ylpeys, joka englannin kielellä on luoksemme tänne pohjoiseen johdatettu, kehtaamatta sitä edes suomeksi kääntää? Tarkoittaako se jotain pakkoiloista pomppimista kilpaa ilmapalloryppäiden kanssa: katsokaa miten iloisia ja kivoja ja mukavia me ollaan, hei suvaitkaa meitä! Olen jo niin vanha, että retrohenkisesti toivoisin vanhan kunnon vapautuspäivät-sanan palautuvan (oi, olisi ihanaa vapautua).

Ja sitten toinen mutta. Kuinka kummassa 'kaappi' on otettu teemaksi tänä vuonna? Jos haluataan pridata (huomaa uudissana) ja ottaa etäisyyttä 80-lukulaiseen synkkämielisenä pidettyyn vapautuspäiväpuheeseen, miksi ottaa teemaksi 80-luvulla niin kovin suosittu kaappi?

Kaappi on minusta pelottava käsite. Se sisältää ulostulon vaatimuksen, yhden ankaran jähmeän ulostulokertomuksen formaatin takorautaisen painon. Formaatti on yhdenmukaistava ja pakottava. 'Kaappi' väittää, että maailma paranisi kerta heitolla, jos kaikki homot, lesbot ja biseksuaalit nyt vain ottaisivat itseään niskasta kiinni ja julistaisivat identiteettiään kaikille. Sitä yhtä ja ainokaista, alati muuttumatonta. Sivumennen sanoen, kuulostaa minusta hitusen naiivilta politiikalta.

Mitäs siitä, jos jollekulle kaapin oven aukeamisen hinta on ryppy isoisän kulmakarvojen välissä, toiselle koko elämänuran kaatuminen kerralla (esim. monet teologit)! Niitä jälkimmäisiä voi sääliä. Voivoi. Sääli on kovin nostattava tunne.

Minä en ole kaapissa, tietääkseni. Mutta minulle, minun peräänantamattomalle luonteelleni, kaappi on ongelma. Kaapista voi tulla ulos vain toisten ehdoilla, kaapista tullaan ulos heteronormatiivisen kielen ja järjestelmän sisällä. Kertomiseen kuuluu tauko. Se on lyhykäisyydessäänkin aivan liian pitkä, sillä se vihjaa: "Nyt olen kertonut. Nyt sinä saat päättää, suvaitsetko vai etkö suvaitse."

Ja minä en tahdo antaa muiden päättää. Tulla suvaituksi - mikä oikeus se muka on?

Kehä

Aika kulkee nykyään omituisin hyppäyksin. Palasin blogini ääreen, koska kuvittelin kirjoittaneeni viimeeksi jo kaksi viikkoa sitten. Siitä olikin vain neljä päivää.

Osittain siinä on kai kyse surusta. Omaisryhmän viimeisestä kokouksesta ei ole kuin pari viikkoa ja se tuntuu tosi kaukaiselta. Vielä kaukaisemmalta tuntuu seuraava tapaaminen, sillä ryhmä on kesälomatauolla.

Suru ei ole enää ylitsevellovaa ja olen päässyt järkytyksestä yli. Mutta suru on kuin luupiikki, se jäytää ja kaivertaa kipeästi monta kertaa päivässä. Suupieleni ovat kääntyneet kuin lopullisesti alaspäin. Ajattelen (toivon) että aika kuluttaa surua kuin aallot rannan kiviä. Hitaasti, mutta kuluttaa, hioo pehmeämmäksi ja pyöreämmäksi.

Yksi syy ajan outouteen on krooninen univaje. Kissanminttu on kohta vuoden, eikä hän vieläkään nuku kokonaisia öitä vaan herää monta kertaa joka yö. Olen väsynyt fyysisesti ja väsynyt emotionaalisesti. Haluaisin pystyä ja ehtiä paljon enemmän kuin mihin pystyn, mutta työtehoni on jotain tyyppiä medium miinus. Sitten väsyn itseeni, siihen etten saavuta tavoitteitani ja aikataulujani.

Eilen illalla paljastui, että silloin kerran kun Pikkukarhu oli ulkomailla ja minä olin Kissanmintun kanssa Ruusalla ja Muusalla kylässä, Kissanmintun hillittömässä oksennuskohtauksessa kyse ei ollut vatsataudista, vaan muna-allergiasta, kuten silloin epäilin. Pikkukarhu oli nimittäin eilen illalla antanut Kissanmintulle palan munakasta ja pitkälle yöhön saimme todistaa syöksyoksennusten sinfoniaa..

Tänään hän on kunnossa, mutta Pikkukarhu on flunssassa. Ylihuomenna pitäisi lähteä sukulaiskiertueelle ajelemaan pitkin itäistä Suomea. Matkalla poikkeamme Eemelin kesätyönpaikan paikkakunnalla vilauttamassa hänelle Kissanminttua, jota hän ei ole kerennyt näkemään vähään aikaan.

Formez vos battaillons

- eli jatkamme marseljeesin hengessä -

Perustuslakivaliokunta, tuo suomalainen elin, jossa metsurit ja kirvesmiehet (kansanedustajat) omalla selkäydinosaamisellaan päättävät, mikä on perustuslain mukaista ja mikä ei, on päässyt lähelle lopputulemaansa. Oi, suuressa viisaudessaan nuo metsien miehet (perustuslakivaliokunta on tooooodella mies- & konservatiivipainottunutta) päättivät tehdä mietinnön suppealla asiantuntijakuulemisella. Kaksi miesasiantuntijaa oli sitä mieltä, että syrjinnän määre ei mahdollisesti täyty, kaksi naista sitä mieltä, että kyllä täyttyy.

Ja niinpä perustuslakivaliokuunan mielestä naisparien ja yksin elävien naisten sulkeminen hedelmöityshoidoista ei ole syrjintää. Kuitenkin valiokunnan mietinnön mukaan "hallituksen ehdotus, jossa hoidot sallittaisiin myös yksinäisille naisille ja naispareille, vastaa paremmin perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteen tavoitteita"*. Ja mitäköhän helvettiä tuokin on tarkoittavinaan? - kun siitä ei ole mitään poliittista hyötyä.

Menimme tänä iltana saunaan Kissanmintun nukahdettua. Saunoimme synkissä merkeissä, ja melkein saimme perheriidan aikaisiksi parhaimmasta banderollitekstistä. Olin juonut puoli tölkkiä siideriä ja saavuttanut lievän hiprakan (minulla on todella huono viinapää ja laihduttaminen huonontaa sitä entisestään). Halusin järjestää surusaaton Eduskuntaan ja nostaa ylös valtavan verenpunaisen maalin tahriman valkoisen lipun, jossa lukisi 'oikeusvaltio on kuollut'.

No joo, hiukan melodramaattista, myönnetään.

Vähemmän melodramaattista on mennä osoitteeseen www.adressit.com/hedelmoityshoidot ja allekirjoittaa adressi, jossa oikeusministeri Luhtasta pyydetään vetämään vinkuralleen väännetty laki pois käsittelystä. (ja jos päätät allekirjoittaa adressin, levitä myös sanaa siitä eteenpäin)


*Ylen uutisten mukaan/ STT:n mukaan

Allons enfants de la tyrannie

"Lakivaliokunnassa on päädytty muotoiluun, jossa hedelmöityshoidot kielletään yksinäisiltä naisilta ja naispareilta. Perustuslakivaliokunnan on nyt tutkittava, onko tällainen kielto perustuslain mukainen." HS 7.6.2006, A9

Sillä niin kävi näinä päivinä, että lakivaliokunnan kuulemista asiantuntijoista OTL Maija Sakslin "esitti perusoikeuksiin liittyviä epäilyjä", lainatakseni samaista Hesarin uutista.

Eli perustuslain yhdenvertaisuuskohta saattaa sittenkin ehkä joskus tarkoittaa jotain enemmän kuin lain kaunista, mutta hyvin kuollutta kirjainta. Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä nyt alkaa tiukka poliittinen kamppailu merkityksenmuodostamisesta.

Kamppailu on suuri,vaikka Eduskuntatalon käytävillä on kovin hiljaista: valiokunnan kokoushuoneen ovet on vedetty kiinni eikä taustalla soi sinfoniaorkesteri, ei edes pienemmänpuoleinen torvisoittokunta.

autsch

Minun pitäisi kirjoittaa naurusta vaikka minua ei naurata yhtään, päinvastoin. Tänä aamuna heräsin selkä kivettyneenä ja jouduin pakottamaan itseni eteenpäin. Ehkä ruumiini ei halua, että teen työtä? (tai sitten se johtui siitä hotellin upottavasta sängystä - olimme hääpäivänä hotellissa, sillä havahduimme juuri siihen, että meidän on käytettävä häälahjaksi saatu hotellilahjakortti pois.. ei niinkään harmillista)

Huomenna klo 10.15 lakivaliokunnassa ovat kuultavina kaksi perustuslakiasiantuntijaa, heistä riippuu meneekö esitys tältä osin suoraan eduskunnan äänestykseen, ehkä jo ennen kesälomia, vai saako perustuslakivaliokunta siitä uuden pähkinän purtavaksi. Asiantuntijoista toinen, prof. Mikael Hiden oli valiokuntatyöskentelyssä mukana jo viime eduskuntakaudella, kun leivottiin sitä huippukummallista juridista isyyttä promotoinutta lakiehdotusta.

OTL Maija Sakslin puolestaan on toiminut Ihmisoikeusliitossa. Laitan toivoni häneen. Sen pienen, hennonvihreän verson, joka rikkaruohon seassa pilkistää. Toivoa on, onhan?

Puhdetöitä

Kuolinsyyraportin tulo vei voimani niin pahasti pakkasen puolelle, että jouduin siirtämään loppuviikon työt myöhemmäksi: tuntui siltä kuin aivoni olisivat olleet täynnä tuulenpyörteen viskomia paperiarkkeja...

Jotain oli kuitenkin tehtävä: järjestin cd:t, videokasetit ja dvd-levyt uudestaan, siivosin kaappeja ja maalasimme Pikkukarhun kanssa yhden seinän. Maalia jäi yli, joten koristemaalasin yhden parveketuolin. Lisäksi tein parvekelaatikkoon miniatyyripuutarhan, aivan kuin Strömsössä. Minun puutarhassani on tosin huvimaja sinistä lasia, lammessa lumpeita sekä varrastikuista, pussinsulkijoista ja satiininauhasta tehty kansituoli..

Kuinka pitkälle voi pikkuporvarillisuudessa ihminen mennä?

Karua luettavaa

Aamupäivä kolautti postiluukusta Pessin kuolisyylausunnon: itsemurhasta ei ole epäilystäkään. Lausunto oli tullutkin äidille, joka edelleenlähetti sen minulle. Hän uskoi minun järkyttyvän (kuten on käynyt joukolle serkkuja ja muita sukulaisia). Mutta mistä minä olisin järkyttynyt? Tiesinhän sen jo. Oli se silti aika kylmivää luettavaa. Nyt yritän saada isää kiinni, sillä minun surullinen tehtäväni on kertoa hänelle lausunnosta.

Vartin päästä tuli uutinen, että lakivaliokunta on äänestänyt hedelmöityshoitolakiesityksestä :
"Lakivaliokunta äänesti asiasta tiistaina luvuin 9–6. Kaksi valiokunnan jäsentä äänesti tyhjää. Päätöksen mukaan valiokunta valmistelee oman mietintönsä siltä pohjalta, että hedelmöityshoidot rajataan miehen ja naisen muodostamille pareille lääketieteellisin perustein. Hallitus oli valmis sallimaan hedelmöityshoidot myös yksinäisille naisille ja naispareille. " (verkko-HS 30.5.2006)

"Nyt me tullaan aina olemaan lainsuojattomia" sanoi Pikkukarhu lannistuneena.

Vielä on pienenpieni toive, että joku kuultavana oleva perustuslakiasiantuntija on puolellamme ja ilmoittaa, että esitys sotii perustuslain yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan. Ja toinen hentoinen toive, että oikeusministeri Luhtanen vetää hallituksen esityksen pois, jolloin eduskunta ei pääse moisesta edes äänestämään.

- sekä työnsin tietenkin jo pään liinavaatekaappiin ja etsiskelin sopivaa banderollikangasta..

Tänään on vain on sellainen päivä, että on tosi vaikea löytää energiaa mielenosoituksen suunnitteluun (jätin suosiolla työpäivän väliin).

Tämä kamppailu on kestänyt jo vuosia. Häviöt ovat suuret, voitot pienet. Jos voitamme, saavat naisparit yhä käydä klinikoilla hoidossa ja perheen sisäinen adoptio luultavasti säädetään niille, joilla ei ole mahdollisuutta viralliseen isään. Jos häviämme, paitsi että klinikoiden ovet sanovat naks ja pum,luultavasti sekä sisäisen adoption että ulkoisen adoption avaaminen ei-heteroille jumittaa vuosikausiksi.

Puhumattakaan ilmapiirin muutoksesta. Saa syrjiä, olkaa hyvä. Kunhan se vain tapahtuu heteronormatiivisen perhepuheen yhteydessä!

Vuosikalenteri

Meidän feministinen vuosikalenterimme on taas pyörähtänyt sinne kiihkeätahtisemmalle puolelle. Lisäksi, nyt kun Kissanminttu on tullut perheeseen, joudumme kipeästi kokemaan, että kaikkea ei voi tai ehdi tehdä pikkulapsen kanssa. Mistä luopua, mitä pitää? - auts -

---------------------------------------------------------------------------------------------
lesbo/feministinen vuosikalenterimme
(helsinkipainotteisesti, toistuvat tapahtumat)

Maaliskuu
Naisten päivä: tapahtumia koko viikko, Nytkiksen aamupäivätapahtuma, Unionin avoimet ovet, Amnestyn iltajuhlat vanhalla
Minna Canthin päivä
Yhdistysten vuosikokouksia

Huhtikuu
Yöpervonen (Suomen Queer-tutkimuksen Seuran pre-vapputapahtuma)
Villa Salinin kevättalkoot
Regnbågshelgen

Toukokuu
vappupiknik Taivaskalliolla
Naisten kaupunki
Kirjan ja ruusun päivä (alan kirjailijoita)
Maailma kylässä (+ Elävä kirjasto)
Kevätkuppi ("lesbosählyturnaus")

Kesäkuu
Hattujuhlat (Naisasialiitto Unioni)
Pride alkaa (ainakin: sateenkaarimessu ja naistenbileet)

Heinäkuu
Pride: miekkari, puistojuhla ja naistenbileet
Sateenkaariperheiden kesäleiri

Elokuu
Espoo Ciné (Pink Zone)

Syyskuu
Tribadien yöt ja päivät
Rakkautta ja anarkiaa

Lokakuu
Kansallinen queertutkimusseminaari, Turku (v. 2006: 'Pervot ajat')

Marraskuu
Vinokino
Naistutkimuspäivät (Suomen Naistutkimuksen Seura)
Kirjamessut (alan kirjailijoita)
Yhdistysten vuosikokouksia

Joulukuu
Naisten joulumessut (Naisten kulttuuriyhdistys)
Yhdistysten pikkujouluja

Tammikuu
Docpoint
Yhdistysten järjestäytymiskokouksia

Helmikuu
Nainen vai artisokka? (+Näkymätön kirjasto)

(+eri vuosina eri aikoihin: vaalivalvojaisia, euroviisuvalvojaisia, konffia, satunnaisia mielenosoituksia, queer-dialogi-tilaisuuksia)

Pienemmäksi, pienemmäksi

Rakas löllykkini otti ja pieneni kahden kilon verran parissa viikossa (välissä juhlaillalliset sekä eräs pitkä kokous juustopöytineen). Sitten tuli viikonloppu ja söin normaalisti. Ärghg. Kilo palasi. Noh, ollaan sitä sentään kilon verran voiton (miinuksen) puolella!

Vähähiilihydraattinen dieetti saa kyllä nyt jäädä. Yritän vain syödä hillitysti ja vähäkalorisesti, sillä sitä huimausta ja migreenikohtauksen rajalla keikkumista ei kestä kukaan. Tai joku ehkä, mutta ei meidän parisuhde.

Mamman oma kakkaenkeli

Kissanminttu on yhdeksän ja puoli kuukautta, ja hän oppii asiat omassa järjestyksessään.Kontata Kissanminttu ei osaa (vain huojua paikallaan konttausasennossa), eikä seisoa tukea vasten kuten monet tuttavien lapsista. Vaan tärkeintä kai on, että hän menee eteenpäin - ja ryömimälläkin pääsee.

Pinsettiote tuli puolen vuoden ikäisenä, ensimmäiset sanat kahdella kielellä kahdeksan kuukauden ikäisenä. Nyt päätimme kokeilla potalla istuskelua ja Kissanminttu oppi homman heti. Hän on kovin mielissään, kun kehumme häntä suurin sanoin. "Mamman pikku kakkaenkeli" Pikkukarhu kiljaisi yhtenä päivänä potan sisällön nähdessään.

rakas löllykkini

Zone, vannon sen nimeen vaikka siitä on pari vuotta, kun luin kirjan. Vannon sen nimeen siis vapaasti soveltaen. Sokeri, peruna, maissi ja vehnä pois. Hillitysti hedelmiä. Eläinrasvat pois, tilalle kasvirasvoja kohtuullisesti. Vihanneksia paljon, kokolihaa (vähärasvaista) paljon. Kokojyväleipää rajoitetusti. Pähkinöitä kevein mielin.

Zonen hyvä puoli on siinä, ettei ole koko ajan nälkä. Rakas löllykkini, raskauden jäljiltä hilpeästi keinahteleva vatsanketale, on pienentynyt. Viiden päivän jälkeen vaaka näyttää runsasta kiloa vähempää - sitä tosin lienee auttanut myös juuri alkaneet kuukautiset. Saa nyt nähdä, kauanko tätä kestän, yleensä jaksan laihduttaa noin kaksi viikkoa. Ärghgh, siinä ajassa ei kyllä viittä kiloa pudoteta.

Bermudan kolmio

Pikkukarhun äiti lähti viikoksi työmatkalla, ja me juutuimme omaan pieneen Bermudan kolmioomme. Kun työpaikkani on etelässä, kotimme luoteessa ja Pikkukarhun äidin iso agressiivinen koira asuu lännessä, luulisi, että kaikki on helposti järjestettävissä. Samalla suunnallahan sitä ollaan. Vaan ei: Helsingin julkisen liikenteen suunnittelu perustuu akseleille pohjoinen-etelä ja itä-länsi. Paikasta toiseen siirtymiseen menee kevyesti 45 minuuttia. Ja nyt me sitten ramppaamme paikasta toiseen. Pikkukarhulla on välillä laina-auto käytössään, mutta minä tökötän jo pelkästään pysäkeillä parikymmentä minuuttia kerrallaan odottelemassa bussia milloin milläkin ilmansuunnalla. (joo, tiiän, pysäkkiaikataulut. pitkillä linjoilla ne vaan tuppaa heittämään)

• Yhden täytyy hoitaa Kissanminttua, joka on uudessa vauhtiryömijän roolissaan liian pelottava (äideille) yhdistelmä koiran kanssa. Kissanmintun toissaviikolla sairastama rota-virus sotki hänen hauraan unirytminsä ja nyt Kissanmintun ympärivuorokautinen hoitaminen on liian kamalaa yksin tehtäväksi (koska siihen kuuluu niin vähän nukkumista, taaaaaaaaaas). Lisäksi Kissanminttu osaa jo ikävöidä meitä.
• Yhden pitää viettää aikaa koiran kanssa, jotta se ei alkaisia ulvoa eroahdistustaan.
  
• Yhden pitää käydä töissä (minun).
  
• Lisäksi joka helkutin päivä jommalla kummalla on iltapäivällä tai illalla jokin kokous*. Ja Eemelillä on töissä niin kiire, että hän ehtii nähdä Kissanminttua tällä viikolla vain 2,5 h.
  

Viikolle on ahdettu kaikkea muutakin; havahduimme juuri siihen että on kiertävän ongelmajäteauton viimeinen viikko; äitienpäivään osuu myös Pessin syntymäpäivä, joten silloin pitää mennä haudalle isän kanssa; Pikkukarhua on pyydetty yhden kirjoituskilpailun raatiin ja hän on tarvinnut tavallista enemmän tällä viikolla aikaa omiin hommiin; minä yritän laihduttaa nämä viisi inhansitkeää raskauskiloani pois ja verensokerin lasku aiheuttaa migreeninpoikasia..

Onni onnettomuudessa on, että meillä on koko ajan niin kiire, että emme ole juurikaan ehtineet riitelemään!


*paitsi sen yhden kerran kun minulla on kirkkokonsertti ja Pikkukarhulla turnaus. Miten sukupuolittuneiden rooliodotusten mukaista!

voihan tupenrapinat!

Olemme riidelleet, voi kuinka olemmekaan riidelleet Pikkukarhun kanssa. Kaikesta mahdollisesta: tiskivuoroista, vaipparoskien viemisestä, jatkuvasta urheilun katsomisesta telkkarista (Pikkukarhun), Kissanmintun päiväunista, Kissanmintun syöttämistavoista, siitä etten aamulla ehdi ajoissa töihin, siitä ehtiikö Pikkukarhu juoda aamuteetä, siitä että teen niin paljon töitä, siitä että teen töitä myös kotona (illalla kun Kissanminttu on nukahtanut, ehtii hyvin vielä vähän kirjoittaa klo 22-23), siitä saanko levätä flunssassa, jatkuvasta ärtymystilasta (minun), työstressin kotiin tuomisesta (minun), toisen neuvomisesta ja neuvomisen sävystä, toisella kielellä päällepuhumisesta (eli Kissanmintun kehittymisestä kaksikieliseksi), sukuloimisen tiheydestä..

Kun Kissanmintun univaikeudet (hampaita? liikkumaan opettelu? flunssanalku?) hetkeksi hellittävät ja saamme nukkua muutaman yön paremmin, elämä on taas vähän aurinkoisempaa. Mutta sitten tulee jokin pienen pieni kähnäys, ja taas räjähtää.

[teksti tarkastutettu Pikkukarhulla ennen lähettämistä. toim. huom.]

Kissanminttu Ei-Ei-maassa

Ei saa syödä johtoja; ei saa syödä pistorasiaa; ei saa syödä mattoa; ei saa syödä kenkiä; ei saa syödä vaippapakettia; ei saa syöksyä pää edellä alas pesukoneen päältä; ei saa syöksyä pää edellä äitien sängystä; ei saa syöksyä pää edellä sohvasta; ei saa syöksyä mistään alas tehden voltin taaksepäin kerien.

Ei saa kaivaa lattiakaivon ritilästä töhnää; ei saa syödä lattikaivon ritilän töhnää; ei saa syödä kännykkää; ei saa syödä television kaukosäädintä; ei saa syödä digiboksin kaukosäädintä; ei saa kylässä syödä koiran kupista; ei saa kylässä juoda koiran kupista; ei saa kylässä uittaa tavaroita koiran kupissa. Ei saa kylässä syödä johtoja; ei saa kylässä syödä pistorasiaa..

Voi Kissanminttu-parkaa. Juuri kun hän on oppinut ryömimään kunnolla eteenpäin ja pystyy hissunkissun vaihtamaan huonetta, hän löytää itsensä Ei-Ei-maasta ja maata vartioi kaksi isoa Ei-Ei-poliisia.

Satuhäät

Katselimme eilen kotosohvalta Satuhäiden jaksoa, jossa naispari, Anu ja Terhi menevät naimisiin. Siinä kyyneltyi poski ja toinenkin (sohvatyynyt sentään säästyivät).

Selitimme lelukaaren alle parkkeratulle Kissanmintulle, että siellä ne köllivät, Anun ja Terhin vauvat mammojensa masuissa, pimeässä ja lämpimässä eivätkä tiedä mitään siitä, mitä nyt tapahtuu. Niinkuin köllit sinäkin viime kesäkuussa. Kissanminttu kirskui takaisin monimerkityksellisesti.

Tulipallo

Olen kirjoittanut niin paljon, että oikean lapaluun alla on kuuma kipeä pallo. Olen kirjoittanut paljon, mutta olenko kirjoittanut hyvin, sitä epäilen. Kun olin kotona, ajattelin usein, miten miellyttävää on väsyä työstä ja tulla perjantaina kotiin niin että tietää tehneensä jotain.

Kodin työt sen sijaan, niiden toisto uuvuttaa ihmisen (lue: naisen). Samojen tuttipullojen pesemistä samalla pulloharjalla kolme kertaa päivässä. Perunaa ja porkkanaa kattilassa porisemassa. 4 x 19 pientä elefanttia ja varovainen siirto pinnasänkyyn. Pesukoneen tyhjennys, ripustus, täyttö, puhtaiden taittelu, kaappiin siirtely, tyhjennys, ripustus, täyttö.

Pyykkivuoren keskellä haavekuvat työssäkäynnin palkitsevuudesta kasvavat nopeasti kuin pavunvarsi. Unohtuu itsensä alttiiksi laittamisen tunne ja epävarmuus, jota huoli työn jatkuvuudesta pahentaa. Juoksisipa palkka jos ei ihan vakityössä, niin olisipa edes pitempi pätkä! Nyt on tiedossa tuloja vain syksyyn asti. Tyhjennys, ripustus, täyttö. Pelkäänpä että tässä käy vielä niin että syksyllä Pikkukarhu saa töitä ja minä en. Yhtäkkiä onkin taloudellisesti järkevää, että minä jäänkin kotiin hoitamaan Kissanminttua, sillä kotihoidontuki lisineen on enemmän kuin työttömän peruspäiväraha. 794 x 19 elefanttia!

Miksi olen kuollut niin monta kertaa

Ehdimme vihdoinkin katsoa Pikkukarhun kanssa viime viikonloppuna nauhoittamamme televisioelokuvan Tytärtäni ette saa (What Makes a Family, USA 2001). Kuten tavallista, elokuva kertoi huoltajuustaistelusta ja siihen tarvittiin yksi kuollut lesboäiti (happy end oli siinä, että sosiaalinen äiti sai oman lapsensa virallisen vanhemmuuden). Kertomuksissa me kuolemme usein. Myös omissa kertomuksissamme.

Juuri ennen sairaalaan menoa tein paperin nimeltään 'Viimeinen tahtoni'. Ruusa ja Muusa todistivat allekirjoitukseni oikeaksi. Paperissa luki näin:

Minä, Ein Tell (hetu) ilmaisen tällä asiakirjalla viimeisen tahtoni koskien syntymätöntä lastani, jota odotetaan syntyväksi heinäkuussa 2005. Toivomukseni on, että mikäli minä kuolen tai muuten menetän lopullisella tavalla kykyni lapsen huoltajana, lapsi annetaan huollettavaksi ja adoptoitavaksi rekisteröidylle puolisolleni Pikku Karhulle (hetu), tai mikäli adoptio ei olisi jostain syystä mahdollinen, hän saisi lapsen huoltajuuden. Myös adoptioprosessin ajan toivon lapsen olevan Pikku Karhun huollettavana. Koska lapsi on yhdessä hankittu Pikku Karhun kanssa yhteiseksi lapseksi, katson tämän järjestelyn olevan mitä enimmissä määrin lapsen edun mukainen ja tukevan lapsen emotionaalista kehitystä, perheyhteyttä ja muuta hyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla.

Harmaan puun kylässä 15.7.2005

Nyt kun Kissanminttu on jo maailmassa, ja Pikkukarhu on saanut käräjäoikeudelta oheishuoltajuuden, uuden viimeisen tahdon kirjoittaminen on päässyt unohtumaan. Olisi aika jo pistää se ajantasalle. Vaikka lastaan ei voi Suomessa testamentata, on meille arvokas jokainen asiakirja, josta voisi olla hyötyä Pikkukarhun ja Kissanmintun perhesuhteen säilyttämiseksi, vaikka minä sattuisin kuolemaan. Kolmiapilaperheillä nämä kuviot ovat vielä monimutkaisempia kuin kahden äidin perheillä yleensä. Vaikka perheen sisäinen adoptio tulisikin lähivuosina Suomessa mahdolliseksi myös samaa sukupuolta oleville pareille, epäilen ettei se onnistu meille, koska Eemeli on tunnustanut isyyden. Eemelin pitäisi luopua virallisesta vanhemmuudestaan, ja jotenkin minun on vaikea uskoa, että hän suostuisi siihen.

Olemme puhuneet satakunta kertaa siitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. Tai joutuisin koomaan. Me olemme puhuneet siitä, ystävämme ovat puhuneet siitä. Me olemme puhuneet siitä raskaana oleville ystävillemme: tehkää nyt paperit kuntoon jos biologinen äiti kuolee synnytykseen..

Vaikka se on totta (meidänkin ympäriltä on yhtäkkiä kuollut pikkulasten vanhempia, esimerkiksi liikenneonnettomuudessa), ei voi olla kysymättä kuinka monta kertaa lesbon on kuoltava populaarikulttuurissa ennen kuin me saamme perheoikeutemme? Kuolevista biologisista äideistä tulee ensimmäiseksi mieleen mieleen Teho-osasto (kuvio Weaver& Sandy & baby) sekä Paistetut vihreät tomaatit. If These Walls Could Talk 2:ssa* (USA 2000) heteronormatiivisen kulttuurin julmaa torjuntaa alleviivaa Edithin (jota Vanessa Redrgave loistavasti esittää) leskeytyminen.

En tiedä. On niin paljon muuta mistä ei lainkaan puhuta. Meillä on viime päivinä käyty ravisuttavia riitoja kotitöiden ja lapsenhoitovastuun jakamisesta. Arkisia, tylsiä, hapantuneen tuttelin hajuisia riitoja. Heteroperheen keskimääräisestä arjesta ne eroavat ehkä siltä osin, että meillä on pyrkimys täydelliseen tasajakoon**. Sen taustalla on - ehkä ei lopultakaan pelkkä ylevä feministinen politiikka (meille feministinen politiikka on ylevää) - vaan molempien rakkaus Maailmaan: työhön ja yhteiskunnallisen osallistumiseen. Nämä seinät eivät osaa puhua, mutta ne osaavat hiipiä toisiaan likemmäs. Salakavalasti ja hiirenhiljaa, kunnes kotivanhempi tuntee tukehtuvansa. Ilmiöllä on jo kaksi täysikasvuista todistajaa.


*Tosin tuo episodi-tv-elokuva sisältää myös Hei me inseminoidaan! -tarinan, alati toistuva motiivi sekin.
**Mm. erään hollantilaisen tutkimuksen mukaan kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman perheissä kotityöt jaetaan tasaisemmin kuin heteroydinperheissä. Mutta eipä se mikään automaatti ole, tietenkään.

Kaksi

Olen aloittanut työt. Askeleeni on hyvin kevyt matkalla työhuoneelle, silloin kun sinne suinkin vain ehdin. Kaikenlaiset järjestötehtävät lennättävät kokouksissa ja tapahtumissa minua pitkin kaupunkia - jokin hurpa niihinkin olisi kyllä saatava. No joo, nyt oli naistenpäivä, feministisen vuoden ruuhkaviikko. Ensi viikolla teen jo täyden viikon opetuksen suunnittelua. Ihan-varmasti-juu-takuulla.

Sain naistenpäivänä lahjaksi Pikkukarhulta Märta Tikkasen omaelämäkerrallisen teoksen Kaksi. Kiistelemme Pikkukarhun kanssa siitä, kumpi on kumpi. 'Jos väität, että sinä olet Märta, niin sinulla on kyllä tosi paha kotiäitikriisi', sanoin tänä aamuna (Pikkukarhulla on, oikeasti, kuuntelen kun hän puhuu minun parin kuukauden takaisia lauseitani omalla suullaan).

Meissä on annos Märtaa ja Henrikiä molemmissa - toivottavasti ei ihan yhtä paljon, ei ihan yhtä raadollisesti kuitenkaan. Kirjassa on paljon tunnistettavaa, koska olemme samalla alalla . Mutta moiseen hengästyttävään luomistahtiin meistä ei yllä kumpikaan. Toisaalta, se mitä me 'luomme' on usein epämateriaalista ja vailla copyright-oikeuksia, me kun molemmat satumme olemaan koukussa politiikkaan.

Kirkasta vettä

Painan kyyneleet takaisin, vaikka tiedän että se voi olla vaaraksi. Janoan elämää, sillä olen surun happamaan maitoon kyllästynyt. Jossain sisälläni kuuluu vaimea ääni, tauoton marmatus - minä puhun veljelleni: 'Miten sinä meille tämän teit! Kuinka kehtasit varastaa meiltä ilon ja toivon?'. Sinnikäs ääni on hyvin hiljainen, en usko niin pieni ääni pääsee läpi kuoleman paksuista porteista.

Näin itseni television ruudussa yhtenä päivänä: karseaa, miltä näytin. Väsyneeltä, kuluneelta, kuin jonkin liian suuren alle jääneeltä. Suru ja uupumus iholla kuin huutomerkki. En suostu siihen, että elämäni juuttuu tähän. Tahdon oman elämän, tahdon lakata kantamasta lapsuudenperheeni taakkoja. En tiedä, onko se mahdollista, vai tarkoittaako se itsensä huijaamista: surun pakenemista ja kieltämistä.

Keijuja keskitalvella

Mullan alla on jo pitkään ollut tauolla ja nyt jäi L-koodikin tauolle - tuskastuttavaan kohtaan, kun Tina lojui jossain teho-osastolla ja Bette esitteli dramaattisesti maailmaan tullutta vauvaa ystäväpiirille (minun oli pakko käydä kurkkaamassa netistä, jääkö Tina henkiin). Tuntuu, ettei televisiosta tule enää mitään, paitsi Taisteluplaneetta Galactica, joka tulee niin myöhään etten ole koskaan hereillä. Ja meidän perheellä on kroonisen aika- ja univajeen lisäksi krooninen videonauhavaje.

Niinpä olen alkanut lukea pitkästä aikaa. Kun Kissanminttu on mennyt nukkumaan, me istumme sängyssä vieretysten ja luemme lukulampun valossa kirjojamme kuin kaksi keski-ikäistä rouvaa (minä olen keski-ikäinen rouva, Pikkukarhu on nuorempi, vasta tulossa kolmenkympin kriisiin).

Kun Pessi kuoli, en ensin pystynyt lukemaan edes sanomalehteä. Sitten pakotin itseni lukemaan otsikot joka päivä. Sitten kokeilin varovaisesti fantasiakirjallisuutta, ja huomasin pystyväni lukemaan sitä. Aloitin nuorisokirjallisuudella: ensin luin yhden Artemis Fowlin, sitten luin Herbie Brennanin Keijujen sodan, sitten Cornelia Funken Mustesydämen. Jostain syystä kirjoissa, joita luin, piti olla keijuja... edes muutama.

Keijuista siirryin noitiin, sillä viimeeksi luin Ursula K. Le Guinin Näkemisen lahjan. Kirja käsittelee periytyvää väkivaltaa lahjakkuutena: päähenkilö Orrec kapinoi 'lahjaansa', sukurasitettaan, vastaan. Hän menettää läheisiä ihmisiä ja joutuu elämään jonkin aikaa sokeana. Kirjassa kuvataan surua koskettavalla tavalla:

Sureminen on kumma juttu, vähän niin kuin sokeana oleminenkin: sitä pitää opetella. Me kaipaamme lohtua surussamme, mutta ensimmäisten kyynelten jälkeen, kun kiitokset on lausuttu ja hyviä aikoja muisteltu ja valitukset esitetty ja hauta luotu umpeen, surussaan jää yksin. Sen taakka on yksin kannettava. Miten siitä selviää, riippuu ihmisestä itsestään. Tai siltä minusta näyttää. Kenties minä olen niin sanoessani kiittämätön Grytä ja talonväkeä ja valtapiirin ihmisiä kohtaan, kumppaneita joita ilman en olisi varmaan jaksanut kantaa taakkaani tuona pimeänä vuonna.
Siksi minä sitä kutsuin: pimeäksi vuodeksi.
Siitä kertominen on kuin yrittäisi kertoa unettoman yön kulusta. Mitään ei tapahdu. Ajatukset pyörivät, hetkeksi torkahtaa ja herää jälleen; pelot tulevat ja menevät, ideat eivät selkiydy ja älyttömät sanat vaivaavat ajatuksia, ja sitten painajainen säpsähdyttää ja aika tuntuu pysähtyvän, on pimeää eikä mitään tapahdu.
(Le Guin: Näkemisen lahja, s. 185-186, suom. Kristiina Rikman)

Pulaa ajasta ja unesta

Arki on mennyt kauheaksi hössötykseksi. Huomaamatta olimme molemmat jättäneet lukuisia asioita helmikuulle, kun sittenhän olemme molemmat kotona. Nyt juoksemme asioilla joka päivä ja jonotamme toisiltamme aikaa tälle ainoalle nettikelpoiselle tietokoneelle.

Kiirettä ei paranna haperoitunut muistini. Ja Pikkukarhun muistikin hapuilee, sillä Kissanmintun yöt ovat kovin vaihtelevia, emmekä ole saaneet univajetta korjattua missään vaiheessa. Minun voimiani ja muistiani syö vielä suru.

Elämässämme on liian monta liikkuvaa osaa. Kalenteri pudottelee tapahtumia ja deadlineja syliimme harva se päivä. Havahduin eilen kahden pienen apurahan dedikseen ja yhden konffapaperin myöhästymiseen. Silmät soikeina olen tuijottanut ruutua ja yrittänyt ajatella kahdella eri kielellä työasioita, jotka ovat olleet melkein vuoden verran poissa. Tänään olen kirjoittamisten lomassa hakenut ohjaajan työhuoneelta lausunnon ja kiidättänyt yhden hakemuksen naapurikaupunkiin hakemusarvioijan työhuoneelle, koska postiin hakemus ei enää ehtinyt.

Meidän pitäisi istua alas ja tutkia, mistä kaikki kiire syntyy, ja alkaa purkaa tätä sotkuista lankakerää. Jossain on langanpää. On se siellä jossain.

Laatuaikaa

Äitini sai kuin saikin perunkirjoituspaperit allekirjoitettua, ja lisäksi näyttää siltä että olen löytänyt työtilan mukavasta työyhteisöstä. Ja vain vajaan puolen tunnin bussimatkan päästä. Jo kolmen viikon kuluttua pääsen töihin (jihaa!) .

Kodin seinät ovat tulleet tuttuakin tutummiksi ja alkaneet viime aikoina kuin itsekseen hivuttautua toisiaan kohti. Pikkukarhu vasta totuttelee kotiin jäämiseen, mutta olen saanut jo todistaa yhden paskahalvauksen aiheesta 'En ole puhunut yhdenkään aikuisen kanssa moneen päivään!!' Se ei itse asiassa pitänyt paikkansa, Pikkukarhu oli edellisenä iltana pelaamassa, mutta se on kuulemma urheilua eikä seurustelua.

Minä tein tänään yksin jännittävän retken Pasilan Lidliin ostamaan edullisia vaippoja. Se on sitä aikuisten omaa laatuaikaa, nääs.

Pipanoita, papanoita

Se niistä onnen pipanoista: pari tuntia ennen paikkakuntansa oikeusaputoimiston aikaa äiti soitti humalassa. "Et ole oikeustoimikelpoinen, jos olet humalassa" yritin sanoa. Mutta mitä sillä on väliä - en tiedä ehtiikö siinä ajassa juoda niin paljon vettä, että selviäisi riittävästi. Se, saiko hän paperit allekirjoitettua, jää nähtäväksi. "On niillä ollut ennenkin asiakkaita, jotka tulee sinne humalassa" Pikkukarhu lohdutti.

Kysyä tietenkin sopii, mikä on se manipulatiivinen logiikka, joka sai hänet soittamaan minulle nyt, kun hänellä ei edes ollut kiireellistä asiaa (muistolaattojen hinnoista).

Tilkkuja

Kävimme viikonloppuna Ruotsin risteilyllä. Laivalla minua hiukkasen kirpaisi: "Tätäkö tämä nyt tulee olemaan?" kysyin Pikkukarhulta. "Kohta me asutaan rivarissa jossain Perä-Espoossa, johon menee vain yksi bussilinja ja viimeinen bussi perjantaisin puoli yhdekältä illalla. Sitten meillä on 1-2 vanhaa autoa, jotka ovat koko ajan rikki ja kaksi koiraa, jotka ei mahdu minnekään. Ja lasta saa ajeluttaa koko ajan jonnekin koska siellä ei ole mitään muuta kuin metsää." "Mutta eihän meillä ole varaa rivariin" sanoi Pikkukarhu äänessään haikeutta. (saattaisi meillä ollakin: ei ostamiseen, mutta vuokraamiseen)

Matka oli kuitenkin ihan mukava. Onnistuimme jopa syömään buffet-illallisen niin että haimme ruuat vuorotellen ja Kissanminttu makoili pöydän vieressä vaunuissa leikkien tyhjällä salmiakkiaskilla. Pienet välinatinat menivät ohi toisella kädellä vaunua hytkyttäen. Tukholmassa vietimme päivän Haitulan kanssa, joka on siellä työkomennuksella. Kävimme konditoriassa sekä kirjakaupassa ja söimme maittavan lounaan Torgetissa, joka oli meille kaikille ihan hauska uusi tuttavuus. (Seuraavaksi Haitula lähtee Teksasiin. "Tulkaa sinnekin" hän sanoi ja me huokailimme kaihoisasti).

Matkaa tosin varjosti Kissanmintun sitkeä yskä, joka yöllä herätti meidät kaikki kolme tunnin välein sekä iso huoltajuuteen liittyvä riita, joka meillä on meneillään Eemelin kanssa. Mutta siitä joskus myöhemmin.

Onnen pipanoita: sain yllättäen vapautuksen perunkirjoitukseen osallistumisesta. Isäni ehdotti sitä ja äiti hyväksyi ilman suurempia vastalauseita. Lisäksi pientä tuntityöhommaa on tiedossa Pikkukarhulle kevään ja kesän mittaan. Ja itselleni on tiedossa syksyksi ainakin kuukauden verran töitä. Meidän työelämätilkkutäkki saa lisää pieniä tilkkuja, ja on taas helpompi hengittää.

Supliikkimies

Menin alkuviikosta Elannon hautaustoimistoon hankkiakseni pienen metallilaatan Pessin puiseen ristiin. Minua ryntäsi palvelemaan entuudestaan tuntematon miesvirkailija, oikea myyntitykki: "Ei missään nimessä ette voi hankkia tuollaista pientä, se ei kestä ulkona vuottakaan!" Hänestä minun olisi pitänyt ostaa kahden kämmenen levyinen painava laatta, joka yleensä kiinnitetään kiveen, hinta 250-280 euroa. Hän seisoi käytävällä ja huusi myyntipuhettaan. 'Menee yli meidän budjetin, eikö todellakaan ole pienempää..' yritin turhaan saada suunvuoroa. Kävelin sitten tyynesti ulos liikkeestä. Ulkona en enää ollut niin tyyni: kahlasin lumessa Töölön katuja ja nielin kyyneleitä.

Tänään Hesarissa oli m.a. professori Eva Gottbergin mielipidekirjoitus varattomien kuolinpesien hoitamisesta, jossa aivan järkevästi vaadittiin suunnittelua näiden pesien hoitamisen kehittämiseksi, jopa korvausta asiainhoitamisesta. Mutta. En voinut olla hätkähtämättä kun luin: 'Valtionkonttorin olisikin syytä luoda erilliset toimintaohjeet näiden pesien varalle (---) tilanteissa, joissa omaiset kääntävät selkänsä pesälle." Me emme kääntäneet selkäämme millekään. Mutta tämä tie on ollut hyvin raskas tarpoa. En sanoisi kenellekään, että hänen tulisi kulkea sama reitti. Itsemurhan tehneen omaisen kannattaisi säästää itseään, jos vain keksii keinot siihen - tukea on vaikea löytää.

Honey and nuts

Viime viikot olemme olleet kuin kaksi yliviritettyä jousta, Pikkukarhu ja minä. Yhtenä syynä on ollut tämä tyrskyävä poliittinen ilmapiiri. Yhtenä syynä Pikkukarhun osalta työn loppuminen. Yhtenä syynä - lähinnä minun, tämänhetkisen kotivanhemman - osaltani Kissanmintun lyhyt pinna!

Kissanmintulla on kaksi keskeistä motiivia: ’minä itse’ ja ’vain syli kelpaa’. Ne vaihtuvat murto-osasekunnissa. Vaihdoskohtaan voit kuvitella jotain hyvin punaista, kirkuvaa ja tennispalloautomaatin tavoin kyyneleitä syöksevää.

Minäitse-Kissanminttu opettelee liikkumaan: pyörimään, potkimaan, istumaan, repimään, ruttaamaan, vetämään ja heittämään. Näyttää siltä, että hän tahtoisi tehdä enemmän kuin taidot ja voimat riittävät. Tosin meitä Kissanmintun voimat eivät lakkaa yllättämästä. Tänään hän kurotti hoitoalustalta lavuaarille ja tarttui rivakasti Pikkukarhun käsisaippuaan: hän nosti täyden nestesaippuapullon pumppukorkista ilmaan ja heitti sen alas. Nyt koko vauva haisee, pesemisestä huolimatta, pähkinä-hunaja-aromilta.

Poreilevaa

Vihdoinkin! Kuohuviini on korkattu ja olemme hoilaneet Muusan ja Ruusan kanssa 'Taarja Haalonen, Tarja Halonen!' Helpottuneet tekstiviestit ovat kiirineet tuttavapiirin kesken. Vähän haikeana katselin TV1:n kuvaa Paasitornista: siellä oli Homssu ja Momo ja moni muu tuttu. Kuusi vuotta sitten siellä olin minäkin.

Olisinko uskonut silloin, että katselen tätä ääntenlaskua Kissanminttu kainalossa? Pikkukarhua en silloin edes tuntenut.

Kun olin lapsi, kyselin vanhemmiltani, voiko nainen olla tutkimusmatkailija, astronautti, lentäjä, entä presidentti? Voi, he vastasivat. Miksei niitä sitten ole, minä kysyin. He näyttivät hämmentyneiltä ja sanoivat, että ehkä joskus vielä on.

Kissanminttu sai syntyä paitsi maahan, jolla on naispresidentti, maahan jonka presidentti on feministi vasemmalta ja avoimesti seksuaalivähemmistöjen ja heidän perheittensä puolella!

Kun kohotimme maljoja, sanoin Ruusalle ja Muusalle, että ehkä Halonen kieltäytyy allekirjoittamasta huonoa hedelmöityshoitolakia. Mutta se saattaa olla jo melkoista toiveajattelua..

Liikettä niveliin

Kissanminttu on oppinut rotatoimaan: siis liikkumaan paikallaan pyörien kuin kellon viisari, ensin selällään, sitten vatsallaan. Sen lisäksi hän osaa hitusen ryömiä, tosin taaksepäin, mikä saa hänet närkästyksen valtaan. Suuntana olisi eteenpäin.

Kissanmintun äitejä puolestaan liikuttaa tulevan viikonlopun pressanvaalit. Ja, valitettavasti, jälleen kerran hedelmöityshoitolaki. Mannerheimin Lastensuojeluliiton puheenjohtaja Tuula Tamminen käänsi jälleen kerran jääkylmät marmorikasvonsa meidän puoleemme ja jylähti sieltä arvon korkeuksistaan, että kyllä lapsella pitää isä olla, ja heteroisä! Ja tänään Hesarin mielipidesivuilla häntä peesasi vihreä kaupunginvaltuutettu. Vihreä. Jo on aikoihin eletty.

Ken vaikuttaa haluaa, edes pienesti, hän lähettäköön sateenkaarilapsensa kuvan (tai vaikkapa sateenkaarevan kummilapsensa tai tuttavalapsensa kuvan vanhempien myötävaikutuksella) Tuula Tammiselle ja kertokoon, että tällaisia nämä ovat, nämä lapset, joita Te arvoisa professori, ette soisi syntyvän. Osoite on: Lääketieteen laitos/ lasten psykiatria / Teiskontie 35 /33014 Tampereen yliopisto

Arkihuolesi kaikki heitä (blogiin)

Voi tätä vapaan ammatin ihanuutta. Olemme Pikkukarhun kanssa akateemisia pätkä- ja sälätyöläisiä molemmat. Pienet tulomme koostuvat pienenpienistä kirjoituspalkkioista (90 % julkaistuista teksteistä kirjoitamme ilman rahallista palkkiota), toimeksianto-tyyppisistä tehtävistä, satunnaisesta tuntiopetuksesta, apurahoista yms. Nyt kun Pikkukarhun kaksi osa-aikaista pätkää loppuu samaan aikaan, hän menettää samalla työhuoneensa, joka kuului toiseen niistä. Ja elämämme muuttuu pienemmäksi.

Sälätöitä tarjotaan meille edelleen ja niihin tarttuminen avaa uutta sälää ja pätkää - monet ovat kuitenkin humanistille ihan hyviä työtehtäviä. Uusliberalismin hengessä niihin ei valitettavasti yleensä kuulu mitään työntekijän 'etuuksia' kuten työtiloja tai työvälineitä.

Elämämme on menossa tosi ahtaaksi, kun ainoa nettiin riittävän nopea tietokoneemme on pienen kaksion olohuoneessa, samassa huoneessa missä Kissanminttu nukkuu. On hankittava isompi asunto, mutta kolmiota suurempaan meillä ei ole varaa. Halpaa työhuonetta on vaikea löytää. Laitan nyt toivoni Pikkukarhun äidin kellarihuoneeseen, johon ei siis nettiyhteyttä saa (mutta ehkä se voi olla hyväkin?). Talvella matka sinne kestää 50 minuuttia suuntaansa, keväämmällä pyörällä sinne ajaa alle puoli tuntia (pääkaupunkiseudun päättömän poikittaislinjaongelman takia).

Jokin lisätila, uloke, sateliitti on tähän tilaongelmaan keksittävä. Syksyksi voin anoa yliopistolta työhuonetta - jos pidemmän aikavälin tutkimusrahoitukseni on kunnossa, se puolestaan selviää kevään aikana. Olen taas kerran vakuuttunut siitä, että minun on haettava kuukausipalkkaisiin töihin päästäkseni tästä sälärahoituksen kierteestä. Mutta sitten. Niin, sitten. Miten teen sen hiton väitöskirjan koskaan?

-----

Puhun isäni kanssa puhelimessa joka päivä. Äitini ei halua puhua Pessin kuolemasta, vain käytännön asioista. Olen yrittänyt selittää heille, etten ole perillinen, eikä perunkirjoitus niin ollen kosketa minua. Ei mene jakeluun. Nyt joudun käymään Pessin raha-asiat perunkirjoitusta varten läpi. Tietenkin pelkään että asioiden läpi käyminen koituu jommallekummalle liian raskaaksi ja hän saa sydärin tai jotain, sillä me emme tiedä, missä määrin Pessin taloudelliset ongelmat vaikuttivat hänen päätökseensä. Mutta on minunkin voimillani rajansa. Tirlittan oli törmännyt Eemeliin elokuvateatterissa ja kysynyt, jouduinko järjestämään hautajaiset yksin. "jotenkin vain arvasin, muistinhan mä millaisia sun vanhemmat on" sanoi Tirlittan puhelimessa lakonisesti. Niin, alan olla tosi väsynyt.

Nyt pitäisi tehdä taas täydennysopintoja ja suunnitella kevään opetusta Kissanmintun hoidon ohessa, mutta aikataulutusta on sotkenut koko perheen sairastelu. Sitten Pikkukarhu lähti työmatkalle, jolta hän palasi juuri - olen ollut pari päivää hyvin vaateliaan Kissanmintun kanssa kahden (ehkä hänellä on Pikkukarhua ikävä?). En ole saanut mitään aikaisiksi ja viikko on jo melkein lopussa.

ja blaaaaaaaaaah

Pikkukarhu ehti jo repiä auki skumppapullon folion, kun ennakkoäänet tulivat. Mutta sitten..!

Minä sanoin, että jos Niinistöstä tulee Suomen presidentti, me muutamme Ruotsiin (kunhan nyt jonkun maan mainitsin). Mutta emme me mihinkään muuta, me pysymme täällä - ja Halosesta tulee presidentti myös ensi kaudella.

Äänehtämään, äänehtämään

"Anna, 2, istuu rattaissa, tempaa tutin suustaan ja hokee: Äänehtämään, äänehtämään... Vaalihuoneiston iloinen täti antaa hänelle palan suttupaperia ja kynän. Anna piirtää tuhisten oman puumerkkinsä. Laatikkoon hän kuitenkin saa pudottaa vain äidin leimaaman lipun. Kasvettuaan äänestysikään hän ei ole kertaakaan jättänyt äänioikeutta käyttämättä. (---)" HS 15/1/06

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta siitä, kun Suomeen tuli yleinen äänioikeus, heti alusta lähtien mukana myös naisten äänioikeus. Me käytimme kaikki kolme tänään ylpeinä äänioikeuttamme (niitä kahta). Työnsimme kukkulan päälle rakennetulle koululle Kissanmintun rattaat ja Kissanminttu sai käydä äänestyskopissa Pikkukarhun kainalossa. Kotona joimme pullakahvit.

Jos Tarja Halonen menee läpi ensimmäisellä kierroksella, avaamme skumppapullon, jonka saimme häälahjaksi.

Viime presidentinvaalit olivat näitä vaaleja aika lailla jännittävämmät. Olin Paasitornissa sinä iltana ja olin oikein optimistisin mielin. Kun ennakkoäänet laskettiin, Esko Aho johti. Sehän oli tiedossa, ajattelin ja olin yhä toiveikas, kun ensimmäiset saman päivän äänet tulivat ja Aho johti yhä. Tunnelma Paasitornin kahviossa laski laskemistaan, mutta minulla oli iloisia perhosia mahassa. Ja kun Halosen voitto lopulta varmistui, tuntui kuin olisin kävellyt pienen cumuluspilven päällä. Ainakin kaksi viikkoa liitelin tukevasti 20 senttiä maan pinnan yläpuolella: että Suomeen valittiin presidentiksi nainen, feministi ja entinen Setan puheenjohtaja! Se oli kuin liian hyvää unta.

Ja tänä iltana, toivon, uni saa jatko-osan, joka ei enää tunnu ihmeeltä vaan melkein itsestäänselvyydeltä.

Uni

Näin viime yönä unta, että minun oli päästävä Ontario-järven päästä päähän (suurinpiirtein Hamiltonista Kingstoniin, katsoin tänään kaupunkien nimet kartastosta). Pohdin maitse kulkemisen hankaluuta ja matkustamista laivalla. Sitä varten menin kurkistamaan matkustaja-aluksen sisään.

Kun katsoin laivan ikunasta ulos, huomasin sen olevan jo suuren tummavetisen järven - kuin meren - selällä. Ymmärsin meidän olevan liikkeellä, sillä meidät ohitti vastaantuleva, samanlainen laiva (joka näytti toisen maailmansodan aikaiselta sotalaivalta). Harmaanmusta laiva kiisi lujaa, ja musta vesi kuohusi sen ympärillä, kun sen terävä kokka halkoi vettä kuin veitsi. Olin ensin huolissani, etten pääse laivalle perille riittävän nopeasti, mutta sitten ymmärsin, että meidän vauhtimme on yhtä kova.

Hereillä muistin pari riviä runosta, jonka luin parikymmentä vuotta sitten jostain Tämän runon haluaisin kuulla -antologiasta. Runo alkoi suurinpiirtein näin "Jotkut lähtevät sydänsuruissaan merille/ minä en lähtenyt/ ei ollut niin suurta merta/ ei niin mustaa laivaa". Se jäi silloin soimaan päähäni, ja se on palannut aina välillä mieleeni vuosien saatossa. Kun Pessi sairastui, minä kirjoitin runon, joka on jo hävinnyt, mutta muistan sen alun (edellisen vaikutus on selvästi havaittavissa): "Älä mene veljeni/ mustaan maahan".

Enempää en muista.

Puoliksi unissaan ajan virtaa on kuulevinaan

--minne se vienee, missä sen lähde lienee?

Suru muuttaa aikaa. Jos sydämeltäni kysytään, Pessi kuoli toissapäivänä, ja me tyhjensimme hänen kotinsa kuukausi sitten. Hautajaiset olivat kaksi viikkoa sitten. Poliisin kanssa puhuin puoli vuotta sitten. Ja joulua ei tänä talvena tullutkaan.

Joskus minuutti kestää tunnin, joskus viikko on päivän pituinen.

Nukun paljon, eikä veljeni tule uniini. "Hän ei varmaan tule, koska huutaisin hänelle unessa" sanoin isälleni puhelimessa viime viikolla. Silloin kiukku oli minussa päällimmäisenä, se sama kiukku jonka voimalla jaksoin siivota veljeni koko asunnon ja kellarin ("että sinä pistät meidät käymään tämmöisen läpi!"). Kiukulla jaksoin myös pestä huoneen, jossa veljeni kuoli. Pestä pois sen hajun. Kun pesin lattioita ja seiniä, minua ei enää inhottanut. Ajattelin kuinka vielä isovanhempieni lapsuuden aikaan ruumiita säilytettiin maatilan pihalla riihessä. Kuinka suvun naiset pesivät ja pukivat ruumiin, ja kuinka yksi jos toinen kävi katselemassa vainajaa riihessä ennen hautajaisia. Silloin kuolema oli tutumpi vieras kuin tänään.

Sitten kiukku väistyi taas, noin seuraavana päivänä siitä kun olin käynyt ensimmäisessä tukiryhmän kokouksessa (miten nukuinkaan yöllä sen päivän jälkeen!). Nyt tunnen lähinnä väsymystä. Olemme koko perhe sairastaneet peräperää vatsataudin ja flunssan. Kissanminttu herää monta kertaa yössä yskimään. Sitten häntä alkaa itkettää ja häntä täytyy silittää poskesta.

Jouluaatto Harmaan puun kylässä

On Kissanmintun ensimmäinen joulu ja lapsuudenperheeni ensimmäinen joulu ilman Pessiä.

Kävimme isän kanssa päivällä viemässä havukranssin ja kynttilän Pessin haudalle. 'Hyvää joulua, Pessi' isä sanoi 'Ehkä hän on kuulolla'. Kun kävelimme poppelikujaa pitkin takaisin, lumisade muuttui rännäksi ja minä itkin ihan hiljaa.

Hautausmaaretkemme aikana Pikkukarhu oli Kissanmintun kanssa äitinsä luona joulupuurolla. Isä vietti illan kanssamme, hän viihdytti Kissanminttua kun me teimme ruokaa - perinteisen joulupöydän. Tänä jouluna meillä on jopa kuusi. Tilanpuutteen vuoksi se on parvekkeella olohuoneen ikkunan takana. Kuusi on valaistu ulkovaloin ja Janssonin joulukertomusta mukaellen siinä on suuri kangasruusu latvassa. Kissanminttu näkee sen pinnasänkyynsä, kun verhot ovat auki.

Katsoimme telkkarista Samu-Sirkan joulutervehdyksen ja sitten Pikkukarhu lähti heittämään isää kotiin (lainasimme auton jouluksi Eemeliltä, hän saa sen samalla kun ottaa Kissanmintun luokseen tapanina).

Kohta Pikkukarhu tulee ja avaamme lahjat. Tämä joulu on jo voiton puolella.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Tietää, pelätä, toivoa

Kun isä sanoi puhelimessa 'Pessi on kuollut. Se oli itsari!', polveni pettivät alta. Mutta hetken päästä tuli ajatus 'Nyt se sitten tapahtui'. Tiesin, että näin voi käydä, sillä Pessillä oli takana pari yritystä vuosia sitten. Olen pelännyt jo monta vuotta.

Seuraavana päivänä soitin poliisille, joka sanoi, että se on lääkkeillä tehty itsemurha, mutta että tällaisissa tapauksissa pitää aina tehdä ruumiinavaus. Pessi ei jättänyt viestiä, vaikka hän oli aina puhetta ja sanoja täynnä (ehkä tämä oli se kohta jossa häneltä loppuivat sanat?). Niinpä isä ja äiti ovat alkaneet toivoa, että poliisi olisi erehtynyt ja kyseessa olisikin sydänkohtaus. Ehkä he pääsevät sen ajatuksen kantamina helpommin hautajaisten yli. Hautajaiset jäivät minun järjestettävikseni, he eivät jaksa.

Veljeni ei ole tullut uniini, enkä ole kokenut muutenkaan mitään suuria oivalluksia. Olen ajatellut häntä ja vaikka olin ensin vihainen siitä, että hän satuttaa meitä tällä lailla, en ole enää. Sanoin eilen Momolle, ettei se ollut mikään kosto tai mielenilmaus, vaan pako. Pessin mielestä se vaikutti hyvältä päätökseltä, kun elämä näytti umpikujalta. Hän oli monella tavalla lahjakas ja hyvin kunnianhimoinen, mutta hän sairasti vaikeaa skitsofreniaa, joka on hyvin invalidisoiva. Eikä hänellä ollut onnea rakkaudessakaan. Saan olla eri mieltä umpikujasta ja ratkaisusta Pessin kanssa lopun elämääni, mutta kelloja en saa käännettyä taaksepäin. Ei sen puoleen, ei minulla ollut sellaista valtaa häneen, että hän olisi kuunnellut minua. Eikä hän hiiskunut suunnitelmistaan kenellekään perheessä.

Katson Kissanminttua, joka on täynnä elämää. Ripaus toivoa tarttuu minuun. Täytyy jaksaa tämä vuoden loppu, hautajaiset, pesän selvitys, joulu. Sitten alkaa uusi vuosi. Seuraava joulu on varmasti helpompi.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Suruviesti

Pessi on vienyt hengen itseltään. En tiedä missä, miten. En tiedä mitään. Vain tämän ainoan: veljeni on kuollut. Huomenna kuulen lisää.

Tänään en ihan ole vielä ymmärtänyt koko asiaa. Kuolemaa, itsemurhaa. Voiko niitä ymmärtää?

Surupukuja ei enää ole, ei edes mustaa nauhaa kiinnitetä hihaan. Arki jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kummallista, yhtäkkiä kaikki on hyvin kummallista.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Eintel tahtoo koiran

Meillä kävi viikonloppuna koira kylässä. Iso, vanha, lempeä ja vauvoja rakastava koira. Illalla minulle tuli niin kova koirakuume ja suru, että itkin. Yöllä näin unta kesällä kuolleesta koirastani. Silitin sen silkkisiä korvia ja kiitin sitä siitä, että se oli tullut tervehtimään minua uneen.

Pikkukarhu, Ruusa ja Eemeli ovat oikeassa: vauvan ja koiranpennun samanaikainen hoitaminen on liikaa. Erityisesti Pikkukarhu on sitä mieltä, ja painokkaasti, sillä hän on jäämässä talvella Kissanmintun kanssa kotiin. Mutta minun sydämeni kuiskii toista. Minulla on puolikas ja vaillinainen olo ilman koiraa.

Kissanminttu ei ole ainakaan vielä osoittanut mitään merkkejä allergioista, ja se on hyvä. Toivon että hän on niitä lapsia, jotka rakastavat eläimiä. Että meille tulee muutamien vuosien päästä koira ja hän saa oppia, millainen voi olla ihmisen ja eläimen symbioosi. Pikkukarhu sanoo että koirahulluuteni juontuu siitä, että luotan eläimiin enemmän kuin ihmisiin. Vaikka se onkin totta, se ei ole alkuperäinen syy. Koiran kanssa kommunikointi on vain jotain aivan muuta kuin ihmisten kanssa. Jotain omanlaistaan: eivät koirat korvaa ihmisiä eivätkä ihmiset koiria.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Hän nukkuu!

Viikon verran vyöhyketerapiassa ramppaamista joka toinen päivä, ja yhtäkkiä Kissanminttu nukkuu öisin sikiunta. Hänen unijaksonsa kestävät 2-4 tuntia kerrallaan, välissä ruokailu ja röyhtäytys. Kahdeksaan tuntiin venyneen yökiljumisen sijaan mahakipuitkua on enää noin puoli tuntia päiväsaikaan, Luojan kiitos! Jotain hyötyä lienee ollut myös päivittäisestä maitohappobakteerilisästä. Ovatko silkkivillasukat ihan huuhaata vai eivät, sitä emme tiedä, sillä emme uskalla nukuttaa Kissaminttua ilman niitä.

Tosin elimistöni hämmentyi tästä uudesta elämäntilanteesta, johon kuuluu myös nukkumista ja nyt pukkaa migreeniä. Mutta, mutta. Elämä alkaa vähitellen muistuttaa elämistä.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Paha sana niin kuin se on

me kuiskaamme sen toisillemme, ihan hiljaa: 'koliikki'.

Kissanminttu aloittaa ikkunoita järisyttävän karjukonserton joka ilta klo 23 (eilen jo klo 22) ja päättää sen puoli kolmelta aamuyöllä. Konsertto on teemaväriltään tummanpunainen, ja siihen kuuluu myös pingottunutta vääntelehtimistä ja suurieleistä piereskelyä. Joka ilta jaamme Pikkukarhun kanssa yövuoron puoliksi ja sovimme, että toisen saa herättää koska tahansa, jos omat voimat tuntuvat loppuvan kesken.

Olemme kokeilleet kaikenlaista. Jotkin keinoista auttavat hetkeksi, mutta mikään niistä ei ole osoittautunut kaivatuksi avaimeksi:
- Ympäri kämppää tanssahtelu kantoliinan kanssa reaggeen tahdissa (by Pikkukarhu - minä en uskalla harjoittaa tätä yöllä, koska väsyneenä koordinaationi on niin heikko, että pelkään paukauttavani lapsen pään seinänkulmaan)
- Ympäri kämppää kävely lapsi olkapäällä
- Heijaaminen. Asennoista tehokkain on niin kutsuttu lentokoneasento. Se tosin ottaa voimille.
- Vauvahieronta
- Maitohappobakteerit. Minulle Gefilus-kapseleita, Kissanmintulle Gefilus-plussaa.
- Cuplaton-tippoja, joiden pitäisi rikkoa isoja pieruja pienemmiksi
- Joidenkin ruoka-aineiden välttäminen (minun, huoh). Tällä hetkellä pannassa kaali ja omenat.

Tahtoo Taikurin! Taikurin joka tulee ja lausuu salaiset sanat, joiden jälkeen Kissanmintun ei tarvitse enää huutaa tuntitolkulla naama tulipunaisena. Ne salaiset sanat, joiden jälkeen saamme nukkua riittävästi, me kaikki kolme.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

..Kissanminttu Eframintytär - saapui maailmaan!

Niin siinä sitten kävi, että perjantaina supistukset alkoivat tihetä iltaa kohden ja yhdeksältä illalla lähdimme sairaalaan. Seurasi vaiherikas viikonloppu (josta lisää joskus myöhemmin) ja loppujen lopuksi sunnuntain vastaisena yönä tyttäremme saapui maailmaan.Synnytys oli pitkä ja tuskallinen, mutta onneksi tytölle ei käynyt kuinkaan.

Nyt vietämme ensimmäistä vuorokautta kotona ja opettelemme elämää maailman kauneimman karjukaulan kanssa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Paistetaan kypsäksi sopivassa lämpötilassa

Tulen juuri sairaalasta, mihin jouduin verenvuodon takia vuorokaudeksi tarkkailuun. Koska verenvuoto ehtyi ja vauvan sydänkäyrä oli tunnista toiseen hyvä, pääsin kotiin. Olisin voinut jäädäkin osastolle, jos olisin halunnut. Mutta kun olin kävellyt pari kertaa korttelin ympäri rivakkaan tahtiin ja harpponut portaat sairaalan kymmenenteen kerrokseen, ja saanut supistusten saldoksi vain 6 kpl aikavälillä klo 04.00-13.00, lähdin kotiin.

Sairaalakassin kotiin raahaaminen helteessä aloitti sitten kuitenkin kipeähköt supistukset kymmenen minuutin välein. Kuulostelen nyt niitä hämmentyneenä. Tarvittaisiin kaksi tuntia suppareita viiden minuutin välein sairaalaan lähtemiseksi. Osastonlääkäri oli vielä eilen sitä mieltä, ettei synnytykseni ole lähelläkään ja tänä aamuna taas sitä mieltä, että vauhti on ripeä 'haluatko jäädä tänne odottelemaan supistusten vahvenemista vai odotatko mieluummin kotona?'

Muuta en osaa enää arvata kuin että ehkäpä ei mene paria viikkoa enää ja niinollen vältyn huonetoverini kohtalolta, lääkkeelliseltä käynnistykseltä. Näytti olevan aika hidasta ja tuskallista puuhaa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Maraton siirrettiin elokuulle

Laskettu aika olisi torstaina - mutta veikkauksessa tuon päivän kerroin nousi juuri hyvin korkeaksi. Kävimme tänään tarkastuttamassa sikiön kokoa ylimääräisessä ultrassa, missä normivauvamme osoittautui täysin normaalipainoiseksi - edustaen täydellisesti keskiarvoa. Niinpä käynnistykseen ei ole vielä viikkoihin mitään syytä. Sisätutkimuksessa kävi myös ilmi, että kohdunkaula ja kohdunsuu ovat jämähtäneet kolmen viikon takaiseen tilaan. Kaikki tämä kipuilu ja lukuisat huonosti nukutut yöt eivät ole siis tuottaneet mitään tulosta.

Kotimatkalla bussissa muutuin vähitellen yhä kiukkuisemmaksi. Liian monta päivää korvissani olivat kaikuneet sanat edelliseltä lääkärinkäynniltä: "Jos se on kovin suuri, sitä ei päästetä yliaikaiseksi." Istuin bussissa ja katselin kadulla käveleviä ihmisiiä. Ajattelin että jokaisen heistä on joku nainen synnyttänyt: ensin kantanut lähemmäs vuoden sisällään tuntien kaikenlaista kipua, kolotusta ja yrjötystä, ja sitten synnyttänyt kokien elämänsä suurimman tuskan. Erityisesti mulkoilin kadulla käveleviä miehiä tuntien katkeruutta siitä, kuinka vähän krediittiä tästä kaikesta saa, päinvastoin, naisia rangaistaan synnyttämisestä ja kyvystä synnyttää vuosisadasta toiseen alituisella moralisoinnilla (myös toisten naisten tahoilta), taloudellisella riippuvuudella ja huonoilla työsuhteilla. Ja vaikka mikään näistä ei ole korjaantunut, nyt yhtäkkiä isyys pitäisi kuulemma nostaa arvoon arvaamattomaan - vanhemmuus kun kuulemma on ihan samaa sukupuolesta riippumatta. Vaan kyllä se hemmetti vieköön on aika erilaista synnyttävillä ja ei-synnyttävillä vanhemmilla, ainakin tässä alkuvaiheessa.

Välitin tämän viestin myös Pikkukarhulle varsin kirpein sanankääntein 'ei, me emme ole molemmat yhtä paljon raskaana..' Pikkukarhu lepytteli minua kukin ja kanelipullin.

Kuuma, hapeton odotushuone

Vietimme tänään tuskastuttavan pitkän päivän synnytyssairaalan päivystyspoliklinikan jonossa, mihin meidät lähetettiin suoraan neuvolasta, kun sydänäänet olivat tällä kertaa liian nopeat, syke oli yli 170/min. Mitään ei kuitenkaan löytynyt käyrältä tai ultrasta. Ainoa uutinen oli, että sikiö on kasvanut rajusti sitten viime mittauksen ja painoarvio on jo yli kolme kiloa nyt. Yäk. Miten minä puserran ulos jonkun jättiläisvauvan sen myooman ohi?

Lisäksi kohdunkaula on nyt vajaa kaksi senttiä, eli se on pikkasen lyhentynyt viime viikosta. Neuvolan terkkari oli jo ennen tuota tietoa sitä mieltä, että minulla tuskin menee yliaikaiseksi, ennemminkin päinvastoin. Kuitenkin poliklinikan lääkäri oli tänään sitä mieltä, ettei synnytysajankohtaa voi lainkaan ennustaa. Niinpä sain varmuuden vuoksi kolmen viikon päähän (pari päivää ennen laskettua aikaa) ajan ultraan kokoarvioon, sillä vauvaa ei kai päästetä yliaikaisesti, jos se on ylisuuri. Yäk ja yäk ja vielä kerran yäk! 'Ei päästetä' tarkoittaa käynnistämistä, ja käynnistäminenhän siis sattuu enemmän kuin luonnollisesti käynnistynyt synnytys. Täytyy vain toivoa, että äidin puoleinen sukuhistoria (äitini ja hänen lapsensa ovat syntyneet etuajassa) on jotenkin mystisesti periytyvää.

Sitten vielä Pikkukarhu kysyi odotushuoneesta, eikö olekin niin että down-lapsilla voi olla poikkeuksellisen korkea syke? Nyt näen pahoja unia myös siitä että vauva ei olekaan terve, tai siis, vammaton..

----------------------------

Siitä on nyt pari päivää, kun koirani lähti. Lähtö oli yllättävän kaunis loppujen lopuksi. "Nyt voit käydä lepäämään ja sitten kipu menee pois" sanoin. Ja kun se oli lähtenyt: "Hyvästi, elämäni ilo" sanoin ja itkin. Mutta se oli jo poissa.

”Koira nukkuu ruudullisten ikkunaverhojen takana.
Se nukkuu jo sadatta vuottaan.
Ja nukkuu rakas sydän.
Sitä ei enää herätä uni, ei enteet, eivät
lopullisesti lähteneet vainajat.
Ehkä minä yksin, minun muistini vain.”

Sirkka Turkka Tule takaisin, pikku Sheba (1986)

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

"Joka toinen morsian on raskaana"

Okei,

nyt siis ymmärrän, mihin pitopalvelua tarvitaan - se ei ehkä sittenkään ole pelkästään merkki synnynnäisestä laiskuudesta. Olemme Pikkukarhun kanssa häiden järjestämisen jälkeen toipumisloman tarpeessa, sillä päätimme tehdä kaiken itse. Siis kaiken. Myös esimerkiksi jäätelön.

Yhtenä syynä oli tietenkin hillitty budjettimme, noin tuhat euroa (viinit maksoi pääasiassa Pikkukarhun isä, siihen meni kolmisensataa sata euroa, luulisin). Tuhannesta eurosta maksettiin 260 euroa tilavuokraa sekä 220 euroa keittiöapulaisen ja muusikon palkkoja. Joten ruuat, vaatteet, koristeet ja kutsut piti saada aikaan noin viidelläsadalla eurolla. Väkeä oli vajaa 50.

Tunnemme itsemme urheiksi, mutta aivan liian uupuneiksi ryhtymään täydellä teholla uuteen työviikkoon. Joten yhtenä syynä lienee myös huono arviointikyky, mitä omiin voimavaroihin tulee - ainakaan voimavaroihin kahdeksannella raskauskuukaudella.

Sormusvalojemme aikana paitsi minä ja Pikkukarhu, myös tilaisuuden juontaja nyyhki vuolaasti, kunnes puolet yleisöstäkin vollotti myötäelämisestä. Meillä on vielä Ruusan tilaisuudessa kuvaama video näkemättä. Hieman posket punaisina mietimme, miltä mahdamme näyttää kyynelehtiessämme ja sormuksia hapuillen. Näin jo joitakin digikuvia ja täytyy sanoa, että mahani on varsin näyttävä kapistus profiilissa! Sain pitää puolet illasta lantiomallisesta hameestani kiinni, ettei se olisi pudonnut maahan.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Kohtapa ne siatkin menee keskenään naimisiin!

Viime viikon lehti- ja televisiouutiset hallituksesta valmistelemassa hedelmöityshoitolakia olivat hämmentävän epäselviä. Välillä nousi toivo parhaimmasta tähänastisesta lakiehdotuksesta, sitten iski taas epäluulo. Nyt näyttää siltä että tarkimmin jäljillä on ollut Huffari, joka väitti että pöydällä on sopuehdotus, jonka mukaan:

1. heteroparit saavat luovutettuja sukusoluja kuten tähänkin asti, sosiaalisen isän asemaa selkiytetään.
2. naisparit ja itselliset naiset voivat saada klinikalta kahdenlaista spermaa: a) sellaista jonka k.o. ryhmille luovuttamiseen mies on antanut kirjallisesti luvan b) sellaista jonka k.o. ryhmille luovuttamisen lisäksi mies on antanut kirjallisesti luvan siihen, että hänestä voidaan tehdä myöhemmin lasten virallinen isä kaikkine oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Ainakin tähän asti klinikat ovat - ainakin jonkin lehtitiedon mukaan - käyttäneet saman luovuttajan spermaa maksimissaan viidelle perheelle. Koska perheet usein haluavat saman luovuttajan useamman lapsen alkuunsaattamiseksi mikäli vain mahdollista, lapsia voisi kai kevyesti langeta yhdelle miehelle elätettäväksi kymmenen-viisitoista. Mietimme tänään Pikkukarhun kanssa kuka mies moista haluaisi ja miksi ihmeessä?

Noh, joka tapauksessa, jos lainvalmistelu etenee tuohon suuntaan, hallitus jättää kesäkuussa eduskunnalle lakiehdotuksen, joka on sateenkaariperheiden kannalta parempi kuin mikään aikaisemmin valmisteltu laki! Vielä pitää toivoa, että eduskunta on niin väsynyt vääntämään peistä aiheesta, että laki äänestetään läpi parinkymmentä vuotta jatkuneen asian edestakaisin veivaamisen jälkeen. Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset äänestävät joka tapauksessa ei, on ehdotus melkein millainen hyvänsä. Kaikissa muissa ryhmissä on hajontaa, paitsi ehkä vihreissä, jotka äänestää luultavasti kaikki kyllä avarakatseisimmalle ehdotukselle - Odekin, vanha jäärä, ryhmäpaineen alla... mutta Merikukka Forssius taisi olla äänestämättä parilain puolesta?

Oi, sittenkin kaikella vuosia jatkuneella kampanjoinnilla olisi ollut merkitystä! Ja sisäisen adoption valmistelu saisi uutta potkua.. ehkä jo ensi vaalikaudella siitä saadaan lakiesitys.

Nyt ei hetkeen kolota tassua ei jalkaa, eikä itketä se että vatsa otti kasvuspurtin pari päivää ennen häitä niin etten mahdu vaatteisiin ja säätiedotus lupaa sateista puutarhajuhlaa..

(näyte vuoden 2005 arkistosta]

Pihan kutsu ja sen vaaralliset seuraamukset

Olen tutustunut kaikkiin asioihin lukemalla kirjoja. Joanna Russin Naisten planeetta ja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli tekivät minusta feministin. Tai, no, osuivat otolliseen maaperään. Nauroin ilosta läpi Viginia Woolfin Oman huoneen. Epäonnisista miessuhteista irrottautumista ja naisiin fokusoitumista avittivat Woolfin Orlando, Marilyn Frenchin Naisten huone ja Anja Meulenbeltin Häpeän aika on ohi. Jonkinlaisia kiertoteitä nuo romaanit olivat, mutta ne kelpasivat silloin - kun aihetta käsittelevää kirjallisuutta oli paljon huonommin saatavilla kuin nykyään. Seksuaalikasvatuksestani sai 1980-luvulla vastata Meulenbeltin feministinen neuvokkikirja Itsellemme. Sen kannessa pienet violetilla kynällä piirretyt pullukat tätöset loikkivat nakuina. Kannen yli kulkee suuri rusetti.

Odottajille suunnatun ohjekirjallisuuden tulva on suuri. Aloitimme Pikkukarhun kanssa lukemisen asiapitoisesta ja juridiikkaa selvittävästä Tiia Lampelan Sateenkaariperheiden ABC-kirjasta. Mutta kun olimme tulleet raskaaksi, talkintuoksuisemmat ja kuvailevammat opukset alkoivat vetää meitä puoleensa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä saimme jopa kaksi kappalein Stakesin kirjasta Meille tulee vauva, yksi meidän kotiin, yksi Eemelille. Jo muutaman kirjan selailu saa ihoni kananlihalle. Tässä parhaimpia paloja:

Ruotsalaisessa kirjassa Syntyy uusi ihminen käsitellään paitsi tavanomaisesti etenevää raskautta, myös hedelmöityshoitoja ja adoptiota, mutta sen tekijöiltä on jäänyt huomaamatta, että lapsia syntyy muillekin kuin heteropareille: edes yksinhuoltajia ei mainita. Neuvolassa vierailevat pariskunta Isä & Äiti, kuinkas muutenkaan:

"Isä ja äiti voivat (---) keskustella kätilönsä tai terveydenhoitajansa kanssa synnytyksen kulusta ja sopivasta ehkäisymenetelmästä sekä imetyksen aikana että myöhemmin. (---) Äiti ja isä ovat myös lapsensa kanssa aina tervetulleita neuvolaan, jossa sitten seurataan lapsen kehitystä ja terveyttä kouluikään saakka."
Lennart Nilsson & Lars Hammerberg Syntyy uusi ihminen , (Otava, 4. painos, vuosilukua ei ole ilmoitettu) s. 229.

Neuvoloissa jaettavassa Stakesin julkaisussa yksinhuoltajiin päästään kirjasen puolivälissä. Sävy on kuin 1950-luvun ensikodin lehtisessä:
"Yksin: Avioero, puolison kuolema tai yksinjääminen muuten tekevät vanhempana olon raskaaksi. Ei tulisi vaatia itseltään liikaa."
Sirpa Taskinen Meille tulee vauva (2004), s. 37

Tätä ennen on pöpisty laveasti 'perheestä' johon itsestäänselvästi kuuluu aina isä:
"Isän osuus synnytyksessä: --- Kaikki perheet eivät kuitenkaan halua tai voi järjestää isän mukanaoloa. Päätös tästä olisi hyvä tehdä mahdollisimman ajoissa. Eräissä sairaaloissa voi joku muu omainen tai ystävä olla tällöin äidin tukena, kaikkialla se ei kuitenkaan järjesty."
Sirpa Taskinen Meille tulee vauva (2004), s.24.

Riemukseni huomasin, että sentään Suuressa vauvakirjassa yksin lastaan odottavia puhutellaan toisin, tosin tähän aiheeseen päästään vasta sivulla 312:
"Vauva muttei miestä: Jos olet juuri hankkimassa tai hankkinut lapsen yksin, ilman vakituista miestä, olet varmasti tätäkin kirjaa lukiessasi ärsyyntynyt monta kertaa. Itsestään selvästi lapselle edellytetään isää, parisuhde on edelleen sääntö ja yksinhuoltajaäiti poikkeus - varsinkin silloin, kun vauva vasta syntyy.
Tähän olet varmasti saanut tottua, nimittäin kokemaan olevasi poikkeus."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 312.

Sateenkaariperheitä ei tietenkään mainita, ei missään. Ei edes edistyksellisenä pidetyssä norjalaisen Gro Nylanderin kirjassa Äidiksi ensi kertaa (2002). Sen edistyksellisyys tosin näyttäytyy kahden äidin perheessä tosi kummallisena, kun äidin ja vauvan symbioottinen suhde glorifioidaan ja äiti on aina yksikössä.

Päästäkseni jälleen edellisen blogini aiheeseen, minusta ei näköjään todellakaan ole Äidiksi suurella alkukirjaimella:

"Työtoverit puhuvat työasioita, ystävät raivoavat liikennejärjestelyistä. - Taidat olla väsynyt, kuuluu kysymys, kun onnellisen rauhan löytäneen äidin katse harhailee ikkunasta ulos. - Anteeksi vaan, mutta parkkiongelmat tuntuvat melkoisen mitättömiltä. Minä nimittäin luon, rakennan ja ylläpidän vatsassani koko luomakunnan suurinta ihmettä, ihmisenrakentamiskonetta."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 39.

Olen seitsemännen kuun lopulla, eikä tuota onnen tyventä löydy minusta, ja vaikka katse joskus harhailisikin, liikennejärjestelyt ottavat minua ihan tasan yhtä tarkkaan päähän kuin aina ennenkin (tosin omalla kohdallani julkisen liikenteen, ei yksityisautoilun näkökulmasta).

En tunne pinkeäksi venynyttä vatsaani sen paremmin ihmisenrakennuskoneeksi kuin itseäni luomakunnan ihmeeksikään. Vaan eipä se haittaa, sillä kun luen samaa kirjaa eteenpäin, voin päätellä mistä tämä(kin) vinoon kasvamiseni johtuu. Vaikka sukupuolta ja leikkiä käsittelevän luvun kirjoittaja Tellervo Riikonen pyrkii muistuttamaan, että pojatkin voivat joskus leikkiä nukeilla ja tytöt joskus riehua, sukupuolirooleja naulataan tekstissä vinkeästi paikoilleen:

"Sankari- ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat fyysisesti väkivaltaisempia kuin tytöt. Kotia ja omaa leikkitilan reviiriä ei tarvitse vahtia kepakkojen ja pyssyn avulla, mutta poika haluaa silti tehdä niin. Niinpä pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa 'luontoa' vastaan. Jos poika ei saa pyssyään, hän tekee konekiväärin mattopiiskasta ja miekkailee pihaltaan löytämillä kepeillä." (s. 268, 270)

"Varhaiskasvatus ja alkuopetus suosivat 'tyttömäistä' puuhailua: piirretään, askarrellaan, rakennetaan - kaikki muu patsi riehuminen on sallittua." (s. 270)

Hupsan, milloinkohan rakentaminen muuttui tyttömäiseksi? Ehkä samoihin aikoihin kuin lääkärin ammattiin alkoi kouluttautua enemmän naisia kuin miehiä. Odotan vain, koska papin ammatistakin tulee puheessa 'tyypillinen naisen työ', teologiset tiedekunnat nimittäin jo itkevät miesopiskelijoiden perään.

Eintel! Nyt takaisin päivän tekstiin, eli mikä minua siis oikeasti vaivaa:

"Tyttöjen nukkeleikkien sanotaan ilmentävän oman kehon 'sisätilan' kokemista; hoivaleikkien avulla tyttö etsii ja harjoittelee omaa naiseuttaan. Nukkeleikkejä pidetään hyvin olennaisena osana naiseksi kasvamista." (s. 268)

Niinpä, minua eivät pelastaneet edes kaikki lapsuuden nukkeleikit, sillä tunnustettava on, että minun tuli myös paljon riehuttua pihalla poikain kanssa. Enemmän tai vähemmän puolustimme pihan kunniaa milloin missäkin pusikossa vaanien naapuritalon poikia. Ehkä tätini oli oikeassa neuvoessaan äitiäni: minut olisi sittenkin pitänyt pakottaa luopumaan sukupuolen ylittävistä poikatyttöfantasioistani ja kohtaamaan sen, että olen oikeasti tyttö. Ehkä silloin tuntisin nyt sisätilani ja saavuttaisin raskaana olon onnen vapaakellunnan. Ehkä sitten olisin kypsä Äidiksi ensi kertaa.

Vaan mikä hitto se sisätila oikein on? Vaginani? Kohtuni? Ensinmainittuun olen päässyt tietenkin tutustumaan paremmin kuin jälkimmäiseen. Jotenkin minua epäilyttävät sisätilan siirtyvät merkitykset: minun feministisessä vainoharhassani ne siirtyvät merkitsemään naisen kiinnittämistä kotiin yhteydessä oman intellektuaalisuuden kieltämiseen vaihtokauppana sille, että ainakin jonkin aikaa Se Toinen (se jolla on pyssy & kikkeli) tuo kotiin rahaa.

[näyte vuoden 2005 arkistosta]

Hermopinne

Kävin uudestaan lääkärissä. Yöni rikkova vaivani onkin siis oikean käden hermopinne ja hartiakivut ovat heijaste käden ongelmista, eikä toisinpäin. Vaivan aiheuttaa ahtauma ranteessa, jonka puolestaan aiheuttaa raskausajan turvotus. Hoitona kipulääkkeet ja lepo. Leikkaus on mahdollinen, mutta sitä ei tehdä raskaana oleville naisille, koska vaiva poistuu yleensä synnytyksen myötä. En halua odotella vaivan pahenemista toimettomana eikä opiaattijohdannaisen kipulääkkeen syöminen innosta minua, joten olen ryhtynyt oitis kittamaan ananasmehua, vähentämään suolaa ja käyttämään rannetukea öisin. Myös hiirtä yritän räplätä vasemmalla kädellä. Tuttu ehdotti myös lymfaa.

Kolme ja puoli kuukautta vielä edessä tämän vaivan kanssa, autsh!

[näyte vuoden 2005 arkistosta]