On vuosipäivä, kaksi vuotta siitä kun näin Pessin elossa viimeistä kertaa. Hän näytti kiukkuiselta, muistan.
Sitten jonain päivänä hän soitti ja minulla ei ollut aikaa puhua koska Kissanminttu kiljui pinniksessa juuri silloin. Sanoin "soitellaan" ja Pessi sanoi "soitellaan". Hänen äänessään oli hymyä. Noin viikon päästä hän oli kuollut. Itse.
Vaikka joskus luulin, ettei sisuskalujani repivä tuskan terä koskaan hellitä, nyt pystyn jo hymyilemään, jopa nauramaan niin ettei se kuulosta variksen raakunnalta. Ensimmäiseen oikeaan hymyyn meni noin puolitoista vuotta. Aika on armollinen, sittenkin.
