Istun kirjastossa ja luen yltiöfeministi Andrea Dworkinin puheita. Ottaen huomioon, etten ole juuri mistään samaa mieltä [ainakaan täsmälleen], on merkillistä, että päänahka menee innostuksesta kananlihalle.
Retoriikka tempaa minut mukaansa: melkein kyyneleet nousevat silmiin, kun luen Our Bloodin vuoden 1981 alkusanoja, kuinka hän rutiköyhänä kirjoittajana ja puhujana vaelsi ympäri Yhdysvaltoja, nukkuen ihmisten olohuoneiden lattialla, toivoen puhujanpalkkioita, joita usein ei pystytty maksamaan. Väsyttäen itsensä ja saaden tuon iänikuisen aktivistien syytöksen niskaansa "miten niin tarvitset rahaa, senkin kapitalistinen ahne sika". Hän on tavattoman hyvä kirjoittamaan, outoa ettei häntä ole suomennettu. Ja nyt se tuntuisi lähinna vintagelta.
Minä siis kirjoitan. Istun kirjastossa, luen ja kirjoitan. Viikko aikaa - aikataulu ei voi onnistua, hommat kaatuu viikonlopputöiksi.
Tässä välissä
- Hollantilaiset häipyivät etuajassa kiertämään Suomea, minun helpotuksekseni, Pikkukarhun pettymykseksi.
- Kissanminttu täytti kaksi ja sai meiltä syntymäpäivälahjaksi kippaavan kuorma-auton ja kassakoneen.
- Kissanminttu aloitti taas päiväkodin. Kissanmintun myrtymykseksi, minun ja Pikkukarhun helpotukseksi.
