Huomasin eilen, etten ollut kuullut pihahdustakaan isästä kahteen viikkoon - hän on sentään jo yli 70 eikä hänellä ole muita omaisia. Viikot olivat humahtaneet ohi kun olimme vain reissaneet siellä sun täällä, kaupungissa ollessa olin hypännyt perehtymässä uusiin työtehtäviini ja kaikissa mahdollisissa väleissä olin kirjoittanut niin paljon kuin pystyin.
Kun en saanut isää puhelimella kiinni kävin tunti tunnilta yhä hermostuneemmaksi, soitin Ruusalle ja Ruusa lähti kyyditsemään minua isän asunnolle. Kiipeilin aitojen yli ja kurkin ikkunoita, huutelin ja... haistelin postilaatikosta (valitettavasti tiedän miltä asunnossa ei saa haista) ennen kuin menimme sisään vara-avaimella. Ei ketään kotona, eikä mitään hälyttäviä merkkejä mistään. Jätin lapun ja myöhään illalla isä soitti. Ei hätää.
Minä putoan siihen kuoppaan niin helposti. En ole muistavinani, mutta kuitenkin koko ajan muistan, miten ohut on elämänlanka. Olen unohtanut niin monta asiaa, kunpa muistini armahtaisi minua tässä kohdassa.
