Tuttavapiirissä on viime viikkoina käyty keskusteluja adoptiosta poliittisena kysymyksenä. Minun on välillä vaikea ymmärtää perussetalaista "hiljaa pienin askelin" -politiikkaa. Joskus tuntuu, että se on ennemminkin kaksi askelta eteen, puolitoista taakse -politiikkaa.
"Sisäinen adoptio ensin, ulkoinen sitten" kuuluu maltillisten strategia. Uskon että niin se tulee käytännössä etenemään Suomen eduskunnassa, on eduskuntavaalitulos mikä tahansa (paitsi jos se on huono tulos, ensi kaudella ei saada sisäistäkään). Mutta. Jonkun, edes Setan, pitäisi uskaltaa haastaa julkiseen kaksintaisteluun se homofobia, joka kätkeytyy ulkoisen adoption vastustamiseen. Kun Suomessa yksinelävä nainen tai mies* voi adoptoida ulkomailta, mikä on se negatiivinen lisä, se kauhea, jonka toinen aikuinen samassa perheessä tuo adoptoitavan lapsen elämään?
Teoriassa kai pitäisi olla myös rekisteröidyssä parisuhteessa elävälle mahdollista adoptoida lapsi ensin yksin ja sitten, kun perheen sisäinen adoptio on avattu, myös toisen vanhemman adoptoida myöhemmin tämä lapsi myös omaksi lapsekseen. Mutta, jälleen mutta. Jos adoptiotoimiston ovet faktisesti pysyvät parisuhteessa eläviltä (sekä avoimesti homoseksuaaleina eläviltä) kiinni niin kauan kuin ulkoista adoptiota ei ole lailla avattu, teoria ei lämmitä. Käsivarret pysyy tyhjinä.
...jonkun pitäisi uskaltaa haastaa kaksintaisteluun myös adoptiotoimistojen homofobia.
*tosin näitä on ollut tiettävästi tähän mennessä vain 1 kpl.
