En usko, että saan sitä työpaikkaa. Minua pyydettiin haastattelussa kolme kertaa vastaamaan kysymykseen, miksi minulla on työhistoriassani niin paljon määräaikaisuuksia.
Ensin en ymmärtänyt kysymystä.
Toisella kerralla kerroin kyseisten työsuhteiden olleen viransijaisuuksia julkiselta sektorilta, joten määräaikaisuutta ei voi vakinaistaa, kun virka kuuluu jo jollekin toiselle. Kolmannella kerralla selitin, ettei alallani ole juuri koskaan haettavana vakituisia töitä, ainakaan avoimessa haussa. Sen huomaa, jos seuraa avoimia työpaikkoja. Ja että tuntiopetusta tehdään yliopistolla kurssi kerrallaan. Yritinpä selvittää valtionsektorin määräaikaisuusongelmaakin lyhyesti. Aloin kuulostaa pahemman kerran puolustelevalta.
Mutta miksi juuri minä? Miksi juuri minä kuulun prekariaattiin. Siihen on vaikea vastata. Olen tehnyt vääriä valintoja ja olen syntynyt väärään aikaan, valmistunut yliopistosta lama-aikana, enkä juuri koskaan ole päässyt kiinni työelämään sillä vanhanaikaisella tavalla, vaikka olenkin tehnyt kaikenmoisia töitä 13-vuotiaasta asti.
En ehkä koskaan saa tietää kuinka paljon merkitystä on omilla toimillani ja sitten sellaisilla asioilla kuin väärä sukupuoli, luokka/perhe/tausta, seksuaalinen suuntautuminen tai väärääkin väärempi dysleksia. Yksi ilta, kun kieriskelin oikein itsesäälissä, sanoin Pikkukarhulle, että ihonväri on minulla sentään oikea - missä olisinkaan jonkin toisen värisenä.
Niin kauan kuin pystyn elättämään itseäni tuskin kuitenkaan kauheasti kadun valintojani, sillä olen tehnyt ne sydämellä. Olen valinnut alani sen mukaan että voin tehdä työtä jolla tuntuu olevan jotain merkitystä, että voin vaikuttaa johonkin (tosin ajatuksen ylevöittävä efekti hiipuu siinä vaiheessa kun vuokrarahoja ei meinaa saada kasaan).
Aina tulee uusia töitä, uusia pätkiä. Pätkän päälle pätkää.
