Eduskunnan suuri valiokunta on tänään antanut siunauksensa uudelle hedelmöityshoitolaille, sellaisenaan mistä viime viikolla suuressa salissa äänestettiin. Oloni on lievästi helpottunut, tätä odotettiinkin. Mutta riemukas oloni ei ole.
Jollain lailla voitto* tässä kiistassa on vaatinut liikaa voimia ja myönnytyksiä, jotta jaksaisin olla sillä lailla iloinen kuin parilain hyväksymisen jälkeen. tuolloin liihoittelin viikkotolkulla puoli metriä maanpinnan yläpuolella, pieni vaaleanpunainen cumulus-pilvi tassujen alla.
'Mitä me voitimme? Pidemmät klinikkajonot?' kysyy pieni hapan ääni sisälläni. Ja toinen, vanhempi ääni vastaa rauhallisesti, että ehkä me voitimme jo sisäisen adoption ja isyysloman muuttamisen sukupuolivapaaksi - ja jopa ulkoisen adoption.
Niin, en tiedä. Tulevaisuus näyttää, mitä me nyt voitimme. Voitimmeko kevyemmät seuraavat taistelut.
***
Ainakin me voitimme polvirukoilijat. Viime torstaina sateenkaariperheitä ja heidän tukijoitaan oli eduskuntatalon edessä kolmesataa ja vastamielenosoittajia Netmissionista (osa Helluntaiherätystä) kymmenisen kappaletta. Heillä oli kovaäänisemmät kaiuttimet. Kun lauloimme 'pienet sammakot, pienet sammakot, ne lystikkäitä on', vasemmalta mellakka-aitojen takaa kaikui helvettiä ja kadotusta. Netmissionin sivuilla oli edeltävinä päivinä riemuittu siitä, että päästään tapaamaan oikeita homoja ja lesboja. Onneksi poliisi (pyynnöstämme) eristi meidät toisistamme.
Olimme kutsuneet Yhteys-liikkeen edustajan paikalle ja hän osoitti tukensa, toivottaen siunausta perheillemme, mutta sitä ei aitojen takana kuultu. Heillä oli liian kiire. Tämä maa on nimittäin menossa kovasti hunningolle, kuulemma.
Ehkä tapahtuneesta on vaikea suuresti iloita, koska matka on ollut niin pitkä, ja vuosien saatossa on joutunut kuuntelemaan niin paljon pahoja sanoja?
*enintä mitä nyt enää voisi tapahtua, olisi että tämäkin lakiehdotus kaatuisi. Se on näiden äänestysten jälkeen lähinnä teoreettinen mahdollisuus.
