Tein mennä viikolla pikasukelluksen pohjamutiin, kun Hesari uutisoi*, että Helsingin seudulla joka neljäs lapsi elää päihde- ja/ tai väkivaltakodissa. Aihe nousi esiin monilla foorumeilla ja puhuimme myös Pikkukarhun kanssa sijaislapsen ottamisesta. Tosin se ei olisi mahdollista ennenkuin Kissanminttu on isompi (....ja pliis kunnes me saamme nukkua riittävästi).
Koska minulla on omaa aikaa vain noin suurinpiirtein ratikkamatkat, tein mutasukelluksia työmatkojen aikana. Muistelin lapsuudenympäristöäni, kahta sukulais- ja ystäväperhettä, joiden kanssa vietimme suurimman osan vapaa-ajasta. Kolme naista, kolme miestä, seitsemän lasta. Jokaisessa perheessä väkivaltaa, aseiden kanssa heilumista ja tappouhkauksia (ja lemmikkieläinten ikkunasta heittelyä ynnä muuta vastaavaa - täydennä kuva). Yksi niistä oli oikea kunnon tappoyritys, se jonka Vinski näki.
Kaksi isistä on kuollut jo kymmenen vuotta sitten, molemmat alkoholisteja. Vinski sairastui psykoosiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, LSD:n ansiosta, sanottiin . Ja sitä rataa on Vinskin elämä kuulemma mennyt. Viime syksynä lähti Pessi.
Me muut, me porskutamme, pidämme arjesta kiinni kynsin ja hampain. Kuka meidät pelasti? minut pelasti Pessi, ja lastensuojelu sitten kun Pessi ei enää asunut kotona. Minusta ei ollut pelastamaan Pessiä, vaikka uskoin niin viimeiseen saakka.
*Tosin, hämmentävää kyllä, asiantuntijahaastateltavanaan Mirjam Kalland, joka viime syksynä Ajankohtaisen Kakkosen 'Lapsentekoillassa' käsittämättömällä tavalla samasti kaikki maailman yksinhuoltajat ja lapsen tieten tahtoen hedelmöityshoidoilla hankkineet yksinhuoltajanaiset.
