Olen tutustunut kaikkiin asioihin lukemalla kirjoja. Joanna Russin Naisten planeetta ja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli tekivät minusta feministin. Tai, no, osuivat otolliseen maaperään. Nauroin ilosta läpi Viginia Woolfin Oman huoneen. Epäonnisista miessuhteista irrottautumista ja naisiin fokusoitumista avittivat Woolfin Orlando, Marilyn Frenchin Naisten huone ja Anja Meulenbeltin Häpeän aika on ohi. Jonkinlaisia kiertoteitä nuo romaanit olivat, mutta ne kelpasivat silloin - kun aihetta käsittelevää kirjallisuutta oli paljon huonommin saatavilla kuin nykyään. Seksuaalikasvatuksestani sai 1980-luvulla vastata Meulenbeltin feministinen neuvokkikirja Itsellemme. Sen kannessa pienet violetilla kynällä piirretyt pullukat tätöset loikkivat nakuina. Kannen yli kulkee suuri rusetti.
Odottajille suunnatun ohjekirjallisuuden tulva on suuri. Aloitimme Pikkukarhun kanssa lukemisen asiapitoisesta ja juridiikkaa selvittävästä Tiia Lampelan Sateenkaariperheiden ABC-kirjasta. Mutta kun olimme tulleet raskaaksi, talkintuoksuisemmat ja kuvailevammat opukset alkoivat vetää meitä puoleensa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä saimme jopa kaksi kappalein Stakesin kirjasta Meille tulee vauva, yksi meidän kotiin, yksi Eemelille. Jo muutaman kirjan selailu saa ihoni kananlihalle. Tässä parhaimpia paloja:
Ruotsalaisessa kirjassa Syntyy uusi ihminen käsitellään paitsi tavanomaisesti etenevää raskautta, myös hedelmöityshoitoja ja adoptiota, mutta sen tekijöiltä on jäänyt huomaamatta, että lapsia syntyy muillekin kuin heteropareille: edes yksinhuoltajia ei mainita. Neuvolassa vierailevat pariskunta Isä & Äiti, kuinkas muutenkaan:
"Isä ja äiti voivat (---) keskustella kätilönsä tai terveydenhoitajansa kanssa synnytyksen kulusta ja sopivasta ehkäisymenetelmästä sekä imetyksen aikana että myöhemmin. (---) Äiti ja isä ovat myös lapsensa kanssa aina tervetulleita neuvolaan, jossa sitten seurataan lapsen kehitystä ja terveyttä kouluikään saakka."
Lennart Nilsson & Lars Hammerberg Syntyy uusi ihminen , (Otava, 4. painos, vuosilukua ei ole ilmoitettu) s. 229.
Neuvoloissa jaettavassa Stakesin julkaisussa yksinhuoltajiin päästään kirjasen puolivälissä. Sävy on kuin 1950-luvun ensikodin lehtisessä:
"Yksin: Avioero, puolison kuolema tai yksinjääminen muuten tekevät vanhempana olon raskaaksi. Ei tulisi vaatia itseltään liikaa."
Sirpa Taskinen Meille tulee vauva (2004), s. 37
Tätä ennen on pöpisty laveasti 'perheestä' johon itsestäänselvästi kuuluu aina isä:
"Isän osuus synnytyksessä: --- Kaikki perheet eivät kuitenkaan halua tai voi järjestää isän mukanaoloa. Päätös tästä olisi hyvä tehdä mahdollisimman ajoissa. Eräissä sairaaloissa voi joku muu omainen tai ystävä olla tällöin äidin tukena, kaikkialla se ei kuitenkaan järjesty."
Sirpa Taskinen Meille tulee vauva (2004), s.24.
Riemukseni huomasin, että sentään Suuressa vauvakirjassa yksin lastaan odottavia puhutellaan toisin, tosin tähän aiheeseen päästään vasta sivulla 312:
"Vauva muttei miestä: Jos olet juuri hankkimassa tai hankkinut lapsen yksin, ilman vakituista miestä, olet varmasti tätäkin kirjaa lukiessasi ärsyyntynyt monta kertaa. Itsestään selvästi lapselle edellytetään isää, parisuhde on edelleen sääntö ja yksinhuoltajaäiti poikkeus - varsinkin silloin, kun vauva vasta syntyy.
Tähän olet varmasti saanut tottua, nimittäin kokemaan olevasi poikkeus."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 312.
Sateenkaariperheitä ei tietenkään mainita, ei missään. Ei edes edistyksellisenä pidetyssä norjalaisen Gro Nylanderin kirjassa Äidiksi ensi kertaa (2002). Sen edistyksellisyys tosin näyttäytyy kahden äidin perheessä tosi kummallisena, kun äidin ja vauvan symbioottinen suhde glorifioidaan ja äiti on aina yksikössä.
Päästäkseni jälleen edellisen blogini aiheeseen, minusta ei näköjään todellakaan ole Äidiksi suurella alkukirjaimella:
"Työtoverit puhuvat työasioita, ystävät raivoavat liikennejärjestelyistä. - Taidat olla väsynyt, kuuluu kysymys, kun onnellisen rauhan löytäneen äidin katse harhailee ikkunasta ulos. - Anteeksi vaan, mutta parkkiongelmat tuntuvat melkoisen mitättömiltä. Minä nimittäin luon, rakennan ja ylläpidän vatsassani koko luomakunnan suurinta ihmettä, ihmisenrakentamiskonetta."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 39.
Olen seitsemännen kuun lopulla, eikä tuota onnen tyventä löydy minusta, ja vaikka katse joskus harhailisikin, liikennejärjestelyt ottavat minua ihan tasan yhtä tarkkaan päähän kuin aina ennenkin (tosin omalla kohdallani julkisen liikenteen, ei yksityisautoilun näkökulmasta).
En tunne pinkeäksi venynyttä vatsaani sen paremmin ihmisenrakennuskoneeksi kuin itseäni luomakunnan ihmeeksikään. Vaan eipä se haittaa, sillä kun luen samaa kirjaa eteenpäin, voin päätellä mistä tämä(kin) vinoon kasvamiseni johtuu. Vaikka sukupuolta ja leikkiä käsittelevän luvun kirjoittaja Tellervo Riikonen pyrkii muistuttamaan, että pojatkin voivat joskus leikkiä nukeilla ja tytöt joskus riehua, sukupuolirooleja naulataan tekstissä vinkeästi paikoilleen:
"Sankari- ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat fyysisesti väkivaltaisempia kuin tytöt. Kotia ja omaa leikkitilan reviiriä ei tarvitse vahtia kepakkojen ja pyssyn avulla, mutta poika haluaa silti tehdä niin. Niinpä pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa 'luontoa' vastaan. Jos poika ei saa pyssyään, hän tekee konekiväärin mattopiiskasta ja miekkailee pihaltaan löytämillä kepeillä." (s. 268, 270)
"Varhaiskasvatus ja alkuopetus suosivat 'tyttömäistä' puuhailua: piirretään, askarrellaan, rakennetaan - kaikki muu patsi riehuminen on sallittua." (s. 270)
Hupsan, milloinkohan rakentaminen muuttui tyttömäiseksi? Ehkä samoihin aikoihin kuin lääkärin ammattiin alkoi kouluttautua enemmän naisia kuin miehiä. Odotan vain, koska papin ammatistakin tulee puheessa 'tyypillinen naisen työ', teologiset tiedekunnat nimittäin jo itkevät miesopiskelijoiden perään.
Eintel! Nyt takaisin päivän tekstiin, eli mikä minua siis oikeasti vaivaa:
"Tyttöjen nukkeleikkien sanotaan ilmentävän oman kehon 'sisätilan' kokemista; hoivaleikkien avulla tyttö etsii ja harjoittelee omaa naiseuttaan. Nukkeleikkejä pidetään hyvin olennaisena osana naiseksi kasvamista." (s. 268)
Niinpä, minua eivät pelastaneet edes kaikki lapsuuden nukkeleikit, sillä tunnustettava on, että minun tuli myös paljon riehuttua pihalla poikain kanssa. Enemmän tai vähemmän puolustimme pihan kunniaa milloin missäkin pusikossa vaanien naapuritalon poikia. Ehkä tätini oli oikeassa neuvoessaan äitiäni: minut olisi sittenkin pitänyt pakottaa luopumaan sukupuolen ylittävistä poikatyttöfantasioistani ja kohtaamaan sen, että olen oikeasti tyttö. Ehkä silloin tuntisin nyt sisätilani ja saavuttaisin raskaana olon onnen vapaakellunnan. Ehkä sitten olisin kypsä Äidiksi ensi kertaa.
Vaan mikä hitto se sisätila oikein on? Vaginani? Kohtuni? Ensinmainittuun olen päässyt tietenkin tutustumaan paremmin kuin jälkimmäiseen. Jotenkin minua epäilyttävät sisätilan siirtyvät merkitykset: minun feministisessä vainoharhassani ne siirtyvät merkitsemään naisen kiinnittämistä kotiin yhteydessä oman intellektuaalisuuden kieltämiseen vaihtokauppana sille, että ainakin jonkin aikaa Se Toinen (se jolla on pyssy & kikkeli) tuo kotiin rahaa.
[näyte vuoden 2005 arkistosta]
