Saturday, March 25, 2006

Miksi olen kuollut niin monta kertaa

Ehdimme vihdoinkin katsoa Pikkukarhun kanssa viime viikonloppuna nauhoittamamme televisioelokuvan Tytärtäni ette saa (What Makes a Family, USA 2001). Kuten tavallista, elokuva kertoi huoltajuustaistelusta ja siihen tarvittiin yksi kuollut lesboäiti (happy end oli siinä, että sosiaalinen äiti sai oman lapsensa virallisen vanhemmuuden). Kertomuksissa me kuolemme usein. Myös omissa kertomuksissamme.

Juuri ennen sairaalaan menoa tein paperin nimeltään 'Viimeinen tahtoni'. Ruusa ja Muusa todistivat allekirjoitukseni oikeaksi. Paperissa luki näin:

Minä, Ein Tell (hetu) ilmaisen tällä asiakirjalla viimeisen tahtoni koskien syntymätöntä lastani, jota odotetaan syntyväksi heinäkuussa 2005. Toivomukseni on, että mikäli minä kuolen tai muuten menetän lopullisella tavalla kykyni lapsen huoltajana, lapsi annetaan huollettavaksi ja adoptoitavaksi rekisteröidylle puolisolleni Pikku Karhulle (hetu), tai mikäli adoptio ei olisi jostain syystä mahdollinen, hän saisi lapsen huoltajuuden. Myös adoptioprosessin ajan toivon lapsen olevan Pikku Karhun huollettavana. Koska lapsi on yhdessä hankittu Pikku Karhun kanssa yhteiseksi lapseksi, katson tämän järjestelyn olevan mitä enimmissä määrin lapsen edun mukainen ja tukevan lapsen emotionaalista kehitystä, perheyhteyttä ja muuta hyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla.

Harmaan puun kylässä 15.7.2005


Nyt kun Kissanminttu on jo maailmassa, ja Pikkukarhu on saanut käräjäoikeudelta oheishuoltajuuden, uuden viimeisen tahdon kirjoittaminen on päässyt unohtumaan. Olisi aika jo pistää se ajantasalle. Vaikka lastaan ei voi Suomessa testamentata, on meille arvokas jokainen asiakirja, josta voisi olla hyötyä Pikkukarhun ja Kissanmintun perhesuhteen säilyttämiseksi, vaikka minä sattuisin kuolemaan. Kolmiapilaperheillä nämä kuviot ovat vielä monimutkaisempia kuin kahden äidin perheillä yleensä. Vaikka perheen sisäinen adoptio tulisikin lähivuosina Suomessa mahdolliseksi myös samaa sukupuolta oleville pareille, epäilen ettei se onnistu meille, koska Eemeli on tunnustanut isyyden. Eemelin pitäisi luopua virallisesta vanhemmuudestaan, ja jotenkin minun on vaikea uskoa, että hän suostuisi siihen.

Olemme puhuneet satakunta kertaa siitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. Tai joutuisin koomaan. Me olemme puhuneet siitä, ystävämme ovat puhuneet siitä. Me olemme puhuneet siitä raskaana oleville ystävillemme: tehkää nyt paperit kuntoon jos biologinen äiti kuolee synnytykseen..

Vaikka se on totta (meidänkin ympäriltä on yhtäkkiä kuollut pikkulasten vanhempia, esimerkiksi liikenneonnettomuudessa), ei voi olla kysymättä kuinka monta kertaa lesbon on kuoltava populaarikulttuurissa ennen kuin me saamme perheoikeutemme? Kuolevista biologisista äideistä tulee ensimmäiseksi mieleen mieleen Teho-osasto (kuvio Weaver& Sandy & baby) sekä Paistetut vihreät tomaatit. If These Walls Could Talk 2:ssa* (USA 2000) heteronormatiivisen kulttuurin julmaa torjuntaa alleviivaa Edithin (jota Vanessa Redrgave loistavasti esittää) leskeytyminen.

En tiedä. On niin paljon muuta mistä ei lainkaan puhuta. Meillä on viime päivinä käyty ravisuttavia riitoja kotitöiden ja lapsenhoitovastuun jakamisesta. Arkisia, tylsiä, hapantuneen tuttelin hajuisia riitoja. Heteroperheen keskimääräisestä arjesta ne eroavat ehkä siltä osin, että meillä on pyrkimys täydelliseen tasajakoon**. Sen taustalla on - ehkä ei lopultakaan pelkkä ylevä feministinen politiikka (meille feministinen politiikka on ylevää) - vaan molempien rakkaus Maailmaan: työhön ja yhteiskunnallisen osallistumiseen. Nämä seinät eivät osaa puhua, mutta ne osaavat hiipiä toisiaan likemmäs. Salakavalasti ja hiirenhiljaa, kunnes kotivanhempi tuntee tukehtuvansa. Ilmiöllä on jo kaksi täysikasvuista todistajaa.


*Tosin tuo episodi-tv-elokuva sisältää myös Hei me inseminoidaan! -tarinan, alati toistuva motiivi sekin.
**Mm. erään hollantilaisen tutkimuksen mukaan kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman perheissä kotityöt jaetaan tasaisemmin kuin heteroydinperheissä. Mutta eipä se mikään automaatti ole, tietenkään.

Saturday, March 11, 2006

Kaksi

Olen aloittanut työt. Askeleeni on hyvin kevyt matkalla työhuoneelle, silloin kun sinne suinkin vain ehdin. Kaikenlaiset järjestötehtävät lennättävät kokouksissa ja tapahtumissa minua pitkin kaupunkia - jokin hurpa niihinkin olisi kyllä saatava. No joo, nyt oli naistenpäivä, feministisen vuoden ruuhkaviikko. Ensi viikolla teen jo täyden viikon opetuksen suunnittelua. Ihan-varmasti-juu-takuulla.

Sain naistenpäivänä lahjaksi Pikkukarhulta Märta Tikkasen omaelämäkerrallisen teoksen Kaksi. Kiistelemme Pikkukarhun kanssa siitä, kumpi on kumpi. 'Jos väität, että sinä olet Märta, niin sinulla on kyllä tosi paha kotiäitikriisi', sanoin tänä aamuna (Pikkukarhulla on, oikeasti, kuuntelen kun hän puhuu minun parin kuukauden takaisia lauseitani omalla suullaan).

Meissä on annos Märtaa ja Henrikiä molemmissa - toivottavasti ei ihan yhtä paljon, ei ihan yhtä raadollisesti kuitenkaan. Kirjassa on paljon tunnistettavaa, koska olemme samalla alalla . Mutta moiseen hengästyttävään luomistahtiin meistä ei yllä kumpikaan. Toisaalta, se mitä me 'luomme' on usein epämateriaalista ja vailla copyright-oikeuksia, me kun molemmat satumme olemaan koukussa politiikkaan.

Friday, March 10, 2006

Kirkasta vettä

Painan kyyneleet takaisin, vaikka tiedän että se voi olla vaaraksi. Janoan elämää, sillä olen surun happamaan maitoon kyllästynyt. Jossain sisälläni kuuluu vaimea ääni, tauoton marmatus - minä puhun veljelleni: 'Miten sinä meille tämän teit! Kuinka kehtasit varastaa meiltä ilon ja toivon?'. Sinnikäs ääni on hyvin hiljainen, en usko niin pieni ääni pääsee läpi kuoleman paksuista porteista.

Näin itseni television ruudussa yhtenä päivänä: karseaa, miltä näytin. Väsyneeltä, kuluneelta, kuin jonkin liian suuren alle jääneeltä. Suru ja uupumus iholla kuin huutomerkki. En suostu siihen, että elämäni juuttuu tähän. Tahdon oman elämän, tahdon lakata kantamasta lapsuudenperheeni taakkoja. En tiedä, onko se mahdollista, vai tarkoittaako se itsensä huijaamista: surun pakenemista ja kieltämistä.

Thursday, March 02, 2006

Keijuja keskitalvella

Mullan alla on jo pitkään ollut tauolla ja nyt jäi L-koodikin tauolle - tuskastuttavaan kohtaan, kun Tina lojui jossain teho-osastolla ja Bette esitteli dramaattisesti maailmaan tullutta vauvaa ystäväpiirille (minun oli pakko käydä kurkkaamassa netistä, jääkö Tina henkiin). Tuntuu, ettei televisiosta tule enää mitään, paitsi Taisteluplaneetta Galactica, joka tulee niin myöhään etten ole koskaan hereillä. Ja meidän perheellä on kroonisen aika- ja univajeen lisäksi krooninen videonauhavaje.

Niinpä olen alkanut lukea pitkästä aikaa. Kun Kissanminttu on mennyt nukkumaan, me istumme sängyssä vieretysten ja luemme lukulampun valossa kirjojamme kuin kaksi keski-ikäistä rouvaa (minä olen keski-ikäinen rouva, Pikkukarhu on nuorempi, vasta tulossa kolmenkympin kriisiin).

Kun Pessi kuoli, en ensin pystynyt lukemaan edes sanomalehteä. Sitten pakotin itseni lukemaan otsikot joka päivä. Sitten kokeilin varovaisesti fantasiakirjallisuutta, ja huomasin pystyväni lukemaan sitä. Aloitin nuorisokirjallisuudella: ensin luin yhden Artemis Fowlin, sitten luin Herbie Brennanin Keijujen sodan, sitten Cornelia Funken Mustesydämen. Jostain syystä kirjoissa, joita luin, piti olla keijuja... edes muutama.

Keijuista siirryin noitiin, sillä viimeeksi luin Ursula K. Le Guinin Näkemisen lahjan. Kirja käsittelee periytyvää väkivaltaa lahjakkuutena: päähenkilö Orrec kapinoi 'lahjaansa', sukurasitettaan, vastaan. Hän menettää läheisiä ihmisiä ja joutuu elämään jonkin aikaa sokeana. Kirjassa kuvataan surua koskettavalla tavalla:

Sureminen on kumma juttu, vähän niin kuin sokeana oleminenkin: sitä pitää opetella. Me kaipaamme lohtua surussamme, mutta ensimmäisten kyynelten jälkeen, kun kiitokset on lausuttu ja hyviä aikoja muisteltu ja valitukset esitetty ja hauta luotu umpeen, surussaan jää yksin. Sen taakka on yksin kannettava. Miten siitä selviää, riippuu ihmisestä itsestään. Tai siltä minusta näyttää. Kenties minä olen niin sanoessani kiittämätön Grytä ja talonväkeä ja valtapiirin ihmisiä kohtaan, kumppaneita joita ilman en olisi varmaan jaksanut kantaa taakkaani tuona pimeänä vuonna.
Siksi minä sitä kutsuin: pimeäksi vuodeksi.
Siitä kertominen on kuin yrittäisi kertoa unettoman yön kulusta. Mitään ei tapahdu. Ajatukset pyörivät, hetkeksi torkahtaa ja herää jälleen; pelot tulevat ja menevät, ideat eivät selkiydy ja älyttömät sanat vaivaavat ajatuksia, ja sitten painajainen säpsähdyttää ja aika tuntuu pysähtyvän, on pimeää eikä mitään tapahdu.
(Le Guin:
Näkemisen lahja, s. 185-186, suom. Kristiina Rikman)