Tuesday, January 31, 2006

Honey and nuts

Viime viikot olemme olleet kuin kaksi yliviritettyä jousta, Pikkukarhu ja minä. Yhtenä syynä on ollut tämä tyrskyävä poliittinen ilmapiiri. Yhtenä syynä Pikkukarhun osalta työn loppuminen. Yhtenä syynä - lähinnä minun, tämänhetkisen kotivanhemman - osaltani Kissanmintun lyhyt pinna!

Kissanmintulla on kaksi keskeistä motiivia: ’minä itse’ ja ’vain syli kelpaa’. Ne vaihtuvat murto-osasekunnissa. Vaihdoskohtaan voit kuvitella jotain hyvin punaista, kirkuvaa ja tennispalloautomaatin tavoin kyyneleitä syöksevää.

Minäitse-Kissanminttu opettelee liikkumaan: pyörimään, potkimaan, istumaan, repimään, ruttaamaan, vetämään ja heittämään. Näyttää siltä, että hän tahtoisi tehdä enemmän kuin taidot ja voimat riittävät. Tosin meitä Kissanmintun voimat eivät lakkaa yllättämästä. Tänään hän kurotti hoitoalustalta lavuaarille ja tarttui rivakasti Pikkukarhun käsisaippuaan: hän nosti täyden nestesaippuapullon pumppukorkista ilmaan ja heitti sen alas. Nyt koko vauva haisee, pesemisestä huolimatta, pähkinä-hunaja-aromilta.

Sunday, January 29, 2006

Poreilevaa

Vihdoinkin! Kuohuviini on korkattu ja olemme hoilaneet Muusan ja Ruusan kanssa 'Taarja Haalonen, Tarja Halonen!' Helpottuneet tekstiviestit ovat kiirineet tuttavapiirin kesken. Vähän haikeana katselin TV1:n kuvaa Paasitornista: siellä oli Homssu ja Momo ja moni muu tuttu. Kuusi vuotta sitten siellä olin minäkin.

Olisinko uskonut silloin, että katselen tätä ääntenlaskua Kissanminttu kainalossa? Pikkukarhua en silloin edes tuntenut.

Kun olin lapsi, kyselin vanhemmiltani, voiko nainen olla tutkimusmatkailija, astronautti, lentäjä, entä presidentti? Voi, he vastasivat. Miksei niitä sitten ole, minä kysyin. He näyttivät hämmentyneiltä ja sanoivat, että ehkä joskus vielä on.

Kissanminttu sai syntyä paitsi maahan, jolla on naispresidentti, maahan jonka presidentti on feministi vasemmalta ja avoimesti seksuaalivähemmistöjen ja heidän perheittensä puolella!

Kun kohotimme maljoja, sanoin Ruusalle ja Muusalle, että ehkä Halonen kieltäytyy allekirjoittamasta huonoa hedelmöityshoitolakia. Mutta se saattaa olla jo melkoista toiveajattelua..

Wednesday, January 25, 2006

Liikettä niveliin

Kissanminttu on oppinut rotatoimaan: siis liikkumaan paikallaan pyörien kuin kellon viisari, ensin selällään, sitten vatsallaan. Sen lisäksi hän osaa hitusen ryömiä, tosin taaksepäin, mikä saa hänet närkästyksen valtaan. Suuntana olisi eteenpäin.

Kissanmintun äitejä puolestaan liikuttaa tulevan viikonlopun pressanvaalit. Ja, valitettavasti, jälleen kerran hedelmöityshoitolaki. Mannerheimin Lastensuojeluliiton puheenjohtaja Tuula Tamminen käänsi jälleen kerran jääkylmät marmorikasvonsa meidän puoleemme ja jylähti sieltä arvon korkeuksistaan, että kyllä lapsella pitää isä olla, ja heteroisä! Ja tänään Hesarin mielipidesivuilla häntä peesasi vihreä kaupunginvaltuutettu. Vihreä. Jo on aikoihin eletty.

Ken vaikuttaa haluaa, edes pienesti, hän lähettäköön sateenkaarilapsensa kuvan (tai vaikkapa sateenkaarevan kummilapsensa tai tuttavalapsensa kuvan vanhempien myötävaikutuksella) Tuula Tammiselle ja kertokoon, että tällaisia nämä ovat, nämä lapset, joita Te arvoisa professori, ette soisi syntyvän. Osoite on: Lääketieteen laitos/ lasten psykiatria / Teiskontie 35 /33014 Tampereen yliopisto

Thursday, January 19, 2006

Arkihuolesi kaikki heitä (blogiin)

Voi tätä vapaan ammatin ihanuutta. Olemme Pikkukarhun kanssa akateemisia pätkä- ja sälätyöläisiä molemmat. Pienet tulomme koostuvat pienenpienistä kirjoituspalkkioista (90 % julkaistuista teksteistä kirjoitamme ilman rahallista palkkiota), toimeksianto-tyyppisistä tehtävistä, satunnaisesta tuntiopetuksesta, apurahoista yms. Nyt kun Pikkukarhun kaksi osa-aikaista pätkää loppuu samaan aikaan, hän menettää samalla työhuoneensa, joka kuului toiseen niistä. Ja elämämme muuttuu pienemmäksi.

Sälätöitä tarjotaan meille edelleen ja niihin tarttuminen avaa uutta sälää ja pätkää - monet ovat kuitenkin humanistille ihan hyviä työtehtäviä. Uusliberalismin hengessä niihin ei valitettavasti yleensä kuulu mitään työntekijän 'etuuksia' kuten työtiloja tai työvälineitä.

Elämämme on menossa tosi ahtaaksi, kun ainoa nettiin riittävän nopea tietokoneemme on pienen kaksion olohuoneessa, samassa huoneessa missä Kissanminttu nukkuu. On hankittava isompi asunto, mutta kolmiota suurempaan meillä ei ole varaa. Halpaa työhuonetta on vaikea löytää. Laitan nyt toivoni Pikkukarhun äidin kellarihuoneeseen, johon ei siis nettiyhteyttä saa (mutta ehkä se voi olla hyväkin?). Talvella matka sinne kestää 50 minuuttia suuntaansa, keväämmällä pyörällä sinne ajaa alle puoli tuntia (pääkaupunkiseudun päättömän poikittaislinjaongelman takia).

Jokin lisätila, uloke, sateliitti on tähän tilaongelmaan keksittävä. Syksyksi voin anoa yliopistolta työhuonetta - jos pidemmän aikavälin tutkimusrahoitukseni on kunnossa, se puolestaan selviää kevään aikana. Olen taas kerran vakuuttunut siitä, että minun on haettava kuukausipalkkaisiin töihin päästäkseni tästä sälärahoituksen kierteestä. Mutta sitten. Niin, sitten. Miten teen sen hiton väitöskirjan koskaan?

-----

Puhun isäni kanssa puhelimessa joka päivä. Äitini ei halua puhua Pessin kuolemasta, vain käytännön asioista. Olen yrittänyt selittää heille, etten ole perillinen, eikä perunkirjoitus niin ollen kosketa minua. Ei mene jakeluun. Nyt joudun käymään Pessin raha-asiat perunkirjoitusta varten läpi. Tietenkin pelkään että asioiden läpi käyminen koituu jommallekummalle liian raskaaksi ja hän saa sydärin tai jotain, sillä me emme tiedä, missä määrin Pessin taloudelliset ongelmat vaikuttivat hänen päätökseensä. Mutta on minunkin voimillani rajansa. Tirlittan oli törmännyt Eemeliin elokuvateatterissa ja kysynyt, jouduinko järjestämään hautajaiset yksin. "jotenkin vain arvasin, muistinhan mä millaisia sun vanhemmat on" sanoi Tirlittan puhelimessa lakonisesti. Niin, alan olla tosi väsynyt.

Nyt pitäisi tehdä taas täydennysopintoja ja suunnitella kevään opetusta Kissanmintun hoidon ohessa, mutta aikataulutusta on sotkenut koko perheen sairastelu. Sitten Pikkukarhu lähti työmatkalle, jolta hän palasi juuri - olen ollut pari päivää hyvin vaateliaan Kissanmintun kanssa kahden (ehkä hänellä on Pikkukarhua ikävä?). En ole saanut mitään aikaisiksi ja viikko on jo melkein lopussa.

Monday, January 16, 2006

ja blaaaaaaaaaah

Pikkukarhu ehti jo repiä auki skumppapullon folion, kun ennakkoäänet tulivat. Mutta sitten..!

Minä sanoin, että jos Niinistöstä tulee Suomen presidentti, me muutamme Ruotsiin (kunhan nyt jonkun maan mainitsin). Mutta emme me mihinkään muuta, me pysymme täällä - ja Halosesta tulee presidentti myös ensi kaudella.

Sunday, January 15, 2006

Äänehtämään, äänehtämään

"Anna, 2, istuu rattaissa, tempaa tutin suustaan ja hokee: Äänehtämään, äänehtämään... Vaalihuoneiston iloinen täti antaa hänelle palan suttupaperia ja kynän. Anna piirtää tuhisten oman puumerkkinsä. Laatikkoon hän kuitenkin saa pudottaa vain äidin leimaaman lipun. Kasvettuaan äänestysikään hän ei ole kertaakaan jättänyt äänioikeutta käyttämättä. (---)" HS 15/1/06

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta siitä, kun Suomeen tuli yleinen äänioikeus, heti alusta lähtien mukana myös naisten äänioikeus. Me käytimme kaikki kolme tänään ylpeinä äänioikeuttamme (niitä kahta). Työnsimme kukkulan päälle rakennetulle koululle Kissanmintun rattaat ja Kissanminttu sai käydä äänestyskopissa Pikkukarhun kainalossa. Kotona joimme pullakahvit.

Jos Tarja Halonen menee läpi ensimmäisellä kierroksella, avaamme skumppapullon, jonka saimme häälahjaksi.

Viime presidentinvaalit olivat näitä vaaleja aika lailla jännittävämmät. Olin Paasitornissa sinä iltana ja olin oikein optimistisin mielin. Kun ennakkoäänet laskettiin, Esko Aho johti. Sehän oli tiedossa, ajattelin ja olin yhä toiveikas, kun ensimmäiset saman päivän äänet tulivat ja Aho johti yhä. Tunnelma Paasitornin kahviossa laski laskemistaan, mutta minulla oli iloisia perhosia mahassa. Ja kun Halosen voitto lopulta varmistui, tuntui kuin olisin kävellyt pienen cumuluspilven päällä. Ainakin kaksi viikkoa liitelin tukevasti 20 senttiä maan pinnan yläpuolella: että Suomeen valittiin presidentiksi nainen, feministi ja entinen Setan puheenjohtaja! Se oli kuin liian hyvää unta.

Ja tänä iltana, toivon, uni saa jatko-osan, joka ei enää tunnu ihmeeltä vaan melkein itsestäänselvyydeltä.

Thursday, January 12, 2006

Uni

Näin viime yönä unta, että minun oli päästävä Ontario-järven päästä päähän (suurinpiirtein Hamiltonista Kingstoniin, katsoin tänään kaupunkien nimet kartastosta). Pohdin maitse kulkemisen hankaluuta ja matkustamista laivalla. Sitä varten menin kurkistamaan matkustaja-aluksen sisään.

Kun katsoin laivan ikunasta ulos, huomasin sen olevan jo suuren tummavetisen järven - kuin meren - selällä. Ymmärsin meidän olevan liikkeellä, sillä meidät ohitti vastaantuleva, samanlainen laiva (joka näytti toisen maailmansodan aikaiselta sotalaivalta). Harmaanmusta laiva kiisi lujaa, ja musta vesi kuohusi sen ympärillä, kun sen terävä kokka halkoi vettä kuin veitsi. Olin ensin huolissani, etten pääse laivalle perille riittävän nopeasti, mutta sitten ymmärsin, että meidän vauhtimme on yhtä kova.

Hereillä muistin pari riviä runosta, jonka luin parikymmentä vuotta sitten jostain Tämän runon haluaisin kuulla -antologiasta. Runo alkoi suurinpiirtein näin "Jotkut lähtevät sydänsuruissaan merille/ minä en lähtenyt/ ei ollut niin suurta merta/ ei niin mustaa laivaa". Se jäi silloin soimaan päähäni, ja se on palannut aina välillä mieleeni vuosien saatossa. Kun Pessi sairastui, minä kirjoitin runon, joka on jo hävinnyt, mutta muistan sen alun (edellisen vaikutus on selvästi havaittavissa): "Älä mene veljeni/ mustaan maahan".

Enempää en muista.

Wednesday, January 11, 2006

Puoliksi unissaan ajan virtaa on kuulevinaan

--minne se vienee, missä sen lähde lienee?

Suru muuttaa aikaa. Jos sydämeltäni kysytään, Pessi kuoli toissapäivänä, ja me tyhjensimme hänen kotinsa kuukausi sitten. Hautajaiset olivat kaksi viikkoa sitten. Poliisin kanssa puhuin puoli vuotta sitten. Ja joulua ei tänä talvena tullutkaan.

Joskus minuutti kestää tunnin, joskus viikko on päivän pituinen.

Nukun paljon, eikä veljeni tule uniini. "Hän ei varmaan tule, koska huutaisin hänelle unessa" sanoin isälleni puhelimessa viime viikolla. Silloin kiukku oli minussa päällimmäisenä, se sama kiukku jonka voimalla jaksoin siivota veljeni koko asunnon ja kellarin ("että sinä pistät meidät käymään tämmöisen läpi!"). Kiukulla jaksoin myös pestä huoneen, jossa veljeni kuoli. Pestä pois sen hajun. Kun pesin lattioita ja seiniä, minua ei enää inhottanut. Ajattelin kuinka vielä isovanhempieni lapsuuden aikaan ruumiita säilytettiin maatilan pihalla riihessä. Kuinka suvun naiset pesivät ja pukivat ruumiin, ja kuinka yksi jos toinen kävi katselemassa vainajaa riihessä ennen hautajaisia. Silloin kuolema oli tutumpi vieras kuin tänään.

Sitten kiukku väistyi taas, noin seuraavana päivänä siitä kun olin käynyt ensimmäisessä tukiryhmän kokouksessa (miten nukuinkaan yöllä sen päivän jälkeen!). Nyt tunnen lähinnä väsymystä. Olemme koko perhe sairastaneet peräperää vatsataudin ja flunssan. Kissanminttu herää monta kertaa yössä yskimään. Sitten häntä alkaa itkettää ja häntä täytyy silittää poskesta.